Huoneet Tukholman linnassa olivat siihen aikaan pienet ja matalat,
mutta niiden seinien sisäpuolella ajateltiin suuria ajatuksia ja
tehtiin koko valtakunnalle tärkeitä ehdotuksia.
Rouva Margareeta Vaasa, herra Joakim Brahen leski, vieraili
nykyään miltei aina veljensä luona. Vankeus Nyköpingin linnassa
oli masentanut häntä ehkä enemmän kun äidin ja sisarten surullinen
kohtalo.
Hän oli muutamia vuosia nuorempi kuin Kustaa. Häntä hän aina oli
rakastanut ja ihaillut, nyt hän häntä miltei jumaloi. Se oli pyhä
velvollisuus, selitti hän, koska hän nyt oli hänen kuninkaansa.
Mutta Kustaalta ei riittänyt paljonkaan aikaa hänelle; sanomaton
levottomuus ajoi häntä työstä työhön; maan kurjuus kuvastui koko
räikeydessään hänen silmiensä edessä: hän ei saanut levätä ennenkuin
hän voimiensa takaa oli koettanut poistaa sen.
Kerran kun hän sisarelleen jutteli vakavia tuumiaan, virkkoi
Margareeta huoaten:
-- Onhan tuo kaikki hyvä, mutta se ei lisää sinun omaa onneasi.
-- Kuinka ei? Miten saatat epäillä sitä?
-- Hm. Veljeni on pian kolmenkymmenen vanha.
-- Entä sitte?
-- Hänen pitää valita itselleen morsian.
-- Se on jo valittu.
-- Kuka, Kustaa, kuka?... Mikset ole siitä mitään sanonut minulle?
-- Se on Ruotsi!
-- Oi, sinä et tahdo sanoa minulle totuutta, sinä et pidä minusta...!
-- Rakkahin Margareeta, eihän minulla ole ketään muita. -- No, kiitos
pyhälle neitsyelle! Tietysti sinun pitää valita prinsessa.
-- Miksi?
-- Jos sinä täältä kotimaasta valitsisit puolison, niin kaikki häntä
kadehtisivat; ja sitäpaitsi, lisäsi sisar kiihkeästi, -- ei löydy
ketään joka ansaitsisi sellaisen onnen.
-- Ole huoleti, minä en mene naimisiin.
-- Mitä sinä ajattelet, Kustaa! Kuka sitte ottaisi kruunun sinun
jälkeesi?
-- Kuninkaanaluista ei koskaan ole puutetta.
Margareeta katseli häneen kummastuneena ja lausui äkkiä:
-- Kustaa, sinä olet varmaankin jo rakastunut? Hänen kasvoilleen
lensi ikäänkuin pilvi, kun hän vastasi:
-- Ehkä.
Sisar veti syvältä henkeään.
-- Onko hän jalosukuinen neiti ja korkeaa säätyä?
-- On.
-- Mutta sitte...
-- Entä jollei hän sitä ansaitse?
-- Mutta jos sinä rakastat häntä?
-- Ymmärtämättömällä rakkaudella, jota ei järki hyväksy ja joka
täytyy voittaa.
-- Etkö sanoisi minulle hänen nimeään? kysyi sisar, hyväellen hänen
kättään.
-- En, Margareeta; se on minun salaisuuteni.
-- Mutta jollet sinä voi unohtaa häntä?
-- Minä voin mitä tahdon ja ankara työni on minulle suurena apuna.
-- Mutta sinä kannat rinnassasi suurta surua!
-- En suinkaan; olen taistellut itseäni vastaan ja melkein kokonaan
voittanut.
-- Niinhän sinä aina teet.
-- Nyt ymmärrät, miksi työ on minulle siunaus, se saa minut
unohtamaan itseni. Minä olen monasti pannut henkeni alttiiksi
isänmaan edestä, mutta nyt minä tahdon tehdä vielä enemmän: uhrata
voimani sen palveluksessa.
-- Mutta minuun niin koskee...
-- Älkäämme enään puhuko siitä, sanoi Kustaa ja painoi suudelman
sisarensa otsalle. -- Onhan minulla sisko, jolle voin uskoa tunteeni
ja sitte, Margareeta, on minulla niin paljon muuta ajattelemista.
Hänen mentyään istui Margareeta kauvan ajatuksissaan.
-- Onhan hänellä sisko... ja onhan suurta olla kuninkaan sisar,
sillä hän on ensimäinen nainen koko Ruotsissa -- ja jos Kustaa pysyy
päätöksessään ja jää naimattomaksi, niin en minäkään... ja kukaties
ehkä poikani... kuninkaan sisarenpoika...
Kustaalla ei ollut aikaa pysähtyä menneisyyteen, nykyisyys vaati
hänet kokonaan omakseen. Hänen täytyi ajatella rauhan vahvistamista
naapurimaiden kanssa ja sentähden toimitti hän Venäjälle lähetystön
hankkimaan vahvistusta Sten Sturen ja venäläisen tsaarin v. 1510
tekemälle rauhalle, jonka tuli kestää 60 vuotta.
Mutta huolestuttavampi oli suhde Tanskaan, joka ei suinkaan ollut
luopunut unioonipuuhistaan.
Kuningas Fredrikiltä ei puuttunut tahtoa ajaa asiansa läpi, vaan
kykyä. Norjan säädyt, kokoontuneina Bergeniin, valitsivat hänet
elokuun 5 päivänä maan kuninkaaksi, mutta Ruotsin valtakunnan säädyt
olivat vastanneet että ruotsalaiset jo olivat ottaneet toisen
kuninkaan. Siihen hän kyllä aikoi panna jyrkän vastalauseen, mutta
silloin tapahtui asioita, joita hän ei ollut odottanut.
Tiedämme että se lakikirja, jonka Kristian oli antanut kansalleen,
julkisesti poltettiin ja että etuoikeuksia nauttivat luokat saivat
takaisin entiset oikeutensa.
Mutta säädyt ja kansa, jotka siten joutuivat herrojen kovan komennon
ja hurjan mielivallan alaisiksi, nurisivat ääneen.
Nyt oli saatu monta hirmuvaltiasta sen yhden sijaan, jonka hirmuvalta
oli koskenut vain korkeita herroja. Kansa alkoi huomata, että se oli
kärsinyt tappion ja yhä suuremmaksi yltyi tyytymättömyys. Verisiä
kahakoita syttyi sotamiesten ja talonpoikien välillä; näytti todella
uhkaavalta. Fredrikin pelkoa lisäsi vielä Kristianin sukulaisten
käytös.
Kaarle V kirjoitti hänelle kirjeitä, joissa ankarasti kiellettiin
herttua Fredrikiä puuttumasta pohjoisten valtakuntien asioihin.
Hansakaupungeille lähetti keisari uhkaavan kiellon, etteivät ne
millään lailla saisi auttaa herttuaa.
Kristianin enot ja langot nousivat hekin puolustamaan hänen asiaansa
ja kehoittivat Fredrikiä vapaehtoisesti luopumaan Tanskan kruunusta.
Sitäpaitsi sai Kristian luvan heidän maistaan pestata sotaväkeä,
kunhan hän itse maksaisi palkat. Joukko saksalaisia ruhtinaita oli
niinikään puuhaamassa hänelle miehiä ja hankkeet uhkasivat levitä
kamalan laajalle, kun äkkiä huomattiin, etteivät Kristianin Tanskasta
tuomat aarteet vastanneet kuin hitusta tarvittavasta määrästä; ja
niin raukesi koko tuuma aivan itsestään sikseen.
Mutta kaikki nämä uhkaavat liikkeet olivat jo ehtineet
pelästyttää Fredrikin. Hän huomasi vaaralliseksi liiallisilla
vaatimuksilla ärsyttää Ruotsin kuningasta ja lähetti sentähden
kaksi arvossapidettyä miestä Kustaa herran luo ehdottamaan, että
molemmat kuninkaat persoonallisesti tapaisivat toisensa, sopisivat
riita-asioista ja rakentaisivat rauhan ja ystävyyden pohjoisten
valtakuntien kesken. Sitäpaitsi pyysi Tanskan kuningas apua Malmön
valloittamiseen, sillä hänen voimansa olivat riittämättömät ja
talonpojat olivat Kristianin puolella. Sensijaan lupasi hän heti
lähettää ne ruotsalaiset naiset, jotka Köpenhaminassa olivat
vankeudessa, vapaina kotiin; tämä lupaus täytettiinkin jo seuraavan
vuoden alussa, kun Kristina Gyllenstjerna sekä kaikki muut hengissä
olevat ruotsikot saapuivat kotimaahan.
Munkebodassa asusti vanha piispa Hans Brask, tosin välittömästi
ottamatta osaa asiain kulkuun, mutta tarkasti pitäen silmällä kaikki
mitä tapahtui. Hän oli niinkuin kaikki muutkin piispat pitänyt
unioonista, siksi että se enensi pappien valtaa ja rikkautta ja antoi
heille valtiollisen merkityksen, mutta itse asiassa hän ei ollut
mikään tanskalaisystävä. "Kyllä minä ketun luonnon tunnen", oli
hänellä tapana sanoa ja heti kun hän kuuli kerrottavan lähetystöstä,
kirjoitti hän Kustaalle, että nuo herrat liukkain kielin olivat
tulleet tekemään sopimuksia vaan saadakseen takaisin Blekingen.
Kun nyt Gottlanti olisi saatu takaisin ja kuningas voisi toimia
vapaammin, saattaisi ruveta ajattelemaan Skånen valloittamista,
ja kaupanteolla ja kaikellaisilla verukkeilla oli tarkoitus saada
aikaa pitkitetyksi. Piispa kehoitti sentähden kuningasta käyttämään
tilaisuutta hyväkseen ja lisäämään kruununsa maita juuri nyt kun
mielet olivat kuohuksissa.
Mutta Kustaa ajatteli enemmän maansa voimistumista kuin uusien
valloitusten hankkimista. Sitäpaitsi oli hän levoton siitä, minkä
myrskyn Kristian saattaisi nostaa ja piti viisaimpana ystävällisen
veljesliiton kautta koettaa torjua uhkaavaa vaaraa.
Berendt von Melen sai sentähden käskyn lähteä väkevällä saksalaisella
palkkasoturijoukolla Malmöhön vahvistamaan tanskalaisten leiriä.
Lisäksi lähetti Kustaa kuningas Fredrikille kymmenen laivaa
Bornholmin valloittamista varten.
Tähän ystävälliseen kohteluun vastasi Tanska pyytämällä takaisin
Blekingeä ja Vikeniä, jotka Kustaa julkisessa sodassa ja miekka
kädessä oli valloittanut.
Samalla virkosi vanha, molemminpuolinen kysymys Gottlannin
omistamisesta eloon.
Tämä saari, joka vanhastaan kuului Ruotsille, oli nyt Kristianin
päällikön ja virkamiehen Norrbyn hallussa. Hän oli kaikkien
itämerenkulkijain, sekä tanskalaisten että ruotsalaisten kauhu, mutta
ryösti pääasiallisesti vendiläisten kaupunkien laivoja. Hänen suurin
ilonsa oli, niinkuin hän itse sanoi, kaivella heidän tavarakirstujaan
ja haistella heidän ryytipussejaan. Puolet saaliista piti hän itse,
toiset puolet antoi hän väelleen ja sitte saivat kauppiaat takaisin
laivansa toivotuksella, että he pian tulisivat takaisin.
Heti Strängnäsin kuninkaan vaalin jälkeen kirjoitti piispa
Brask Kustaalle ja pyysi häntä punnitsemaan, eikö, jos Kristian
nyt lähettäisi voimia Tanskaan, Gottlantikin tulisi niin hyvin
varustetuksi, että sitä sitte olisi vaikeampi valloittaa takaisin
kuin nyt.
Mutta Kustaa halusi rauhaa ja ehdotti sentähden, että hän ja Norrby
persoonallisesti tapaisivat ja keskustelisivat asioistaan. Tätä
tarkoitusta varten lähetti hän turvakirjeenkin, mutta Norrby joka
kyllä tiesi mistä oli kysymys, kieltäytyi kuulemasta ehdotusta.
Lyypekille oli asia erittäin tärkeä ja kun saatiin tietää, ettei
Kustaa tahtonut sotaa, lähetettiin Herman Israel Ruotsiin.
Hän huomautti, mikä onni Ruotsin kruunulle olisi saada takaisin
Gottlanti.
-- Ei, sanoi Kustaa, -- minä olen sotinut tarpeeksi, rahavarastoni
ovat tyhjentyneet ja velkani ovat kasvaneet; ajattelematonta olisi
ryhtyä uuteen sotaan ennenkuin vanhat velat ovat maksetut.
Mutta juutalainen arveli, että sellainen ulkosatama olisi äärettömän
tärkeä.
-- Saattaa olla, mutta minä en tahdo ruveta pitämään huolta
Gottlannista, kun Ruotsi sillaikaa voi liukua käsistäni; sitäpaitsi
siitä saattaisi syttyä uusi viha Tanskan ja Ruotsin välille.
-- Niin, mutta siitä tulisivat muut kärsimään enemmän kuin
ruotsalaiset, vastasi viekas Israel.
-- Kuka maksaa kustannukset, jos Tanska kuitenkin saa Gottlannin?
Tätä kysymystä juutalainen juuri oli toivonutkin. Hän selitti, että
jos Kustaa tahtoi ryhtyä gottlantilaiseen sotaan, niin Lyypekki monta
vuotta odottaisi saataviaan. Ja jollei puuha onnistuisikaan, niin
saattoi auttaa asiaa sillä tavalla, että Kustaa pyytäisi Fredrikin
tyttären puolisokseen, jolloin Gottlanti myötäjäisinä lankeisi
Ruotsille. Ja Herman Israel lisäsi tutunomaisesti, että Lyypekki jo
oli keskustellut asiasta kuningas Fredrikin kanssa.
-- Mutta jollen minä tahdo, huomautti Kustaa.
-- Niin Lyypekki saa maksaa puolet sotakulungeista ja Tanska toiset
puolet, jos se tahtoo pitää Gottlannin hallussaan.
Nämä lupaukset vahvistettiin pyhällä valalla. Herman Israel näytti
valtakirjan, jonka nojalla hän oli oikeutettu tähän neuvotteluun, ja
vakuutti, että hän esivaltansa ja herrojensa puolesta oli sanonut
kaikki sanottavansa.
Varmaa vastausta Kustaa ei tahtonut antaa; hänen täytyi kuulla
neuvoskunnan ja kansan mielipide.
Sitte hän matkusti Itägötlantiin ja joi jouluoluet Falköpingissä
hyvien ystävien seurassa.
Tammikuussa v. 1524 oli kokous kutsuttu Vadstenaan. Täällä puhui
Linköpingin piispa Hans pontevasti gottlantilaisen sodan puolesta
ja häntä kannatti kuninkaan kansleri Lauri Antinpoika, sekä kaikki
neuvoston maalliset jäsenet. Mutta kuninkaan kasvot kävivät yhä
synkemmiksi, kertoo kronikka; hän arveli, että puuha vaan tuottaisi
suuria maksoja eikä mitään hyötyä valtakunnalle; mutta koska kerran
nyt kaikki sitä tahtoivat, niin hänkin, melkein pakosta, siihen
suostui.
Kun Lyypekin kanssa oli sovittu asiasta, ryhtyi Kustaa tavallisella
pontevuudellaan toimeen; hän oli ankara muille, mutta ei myöskään
säästänyt itseään.
Omat pöytähopeansa, vatinsa, lautasensa ja juomamaljansa lähetti hän
Tukholmaan ja Upsalaan, jotta ne lyötäisiin kiiltäväksi rahaksi.
Piispa Hans, jonka hiippaan Gottlanti kuului, sai maksaa suuria
kuluja. Kuningas vaati häneltä sata aseellista miestä ja kaksi- tai
kolmesataa markkaa puhdasta hopeaa. Lisäksi hän ankarasti vaati
näiden velvollisuuksien täyttämistä ja muistutti vielä, että sekin,
mikä puuttui edellisen vuoden hopeaverosta, oli maksettava.
Piispa teki mitä ikinä voi, mutta valitti ystävilleen -- varsinkin
Tuure Jönsinpojalle -- kuinka suuria huolia kaikki tämä hänelle
tuotti.
Itse ei Kustaa pitkiin aikoihin uskaltanut jättää valtakuntaa, mutta
hän uskoi sotavarustusten johdon Berendt von Melenille. Tämä, joka
synnyltään oli saksalainen ja aikoinaan kuningas Kristianin joukossa
palveli kenttäeverstinä, oli sotatoimissa sangen taitava. Stegeborgin
linnan antautuessa Arvid Vestgötelle oli hän sen päällikkönä;
sittemmin istui hän kaksi kuukautta vankeudessa Söderköpingin
linnassa, jonka jälkeen meni Ruotsin palvelukseen.
Kustaa rupesi pitämään hänestä, hänet otettiin neuvostoon ja hän
pääsi Kalmarin linnan ja läänin päälliköksi.
Lisäksi toimitti Kustaa hänet ylhäisiin naimisiin, antamalla hänelle
puolisoksi sukulaisensa Margareeta Vaasan, Tukholmassa mestatun Eerik
Knuutinpojan (Kolmen Ruusun) lesken.
Suomesta kutsuttiin paras sikäläinen miehistö, sotalaivat pantiin
kuntoon ja varustettiin kelpo merimiehillä, hyvillä tykeillä,
ruokavaroilla ja kaikellaisilla muilla tarpeilla.
Kuningas kirjoitti Lyypekkiin, Danzigiin ja Tallinnaan, pyytäen lisää
muonaa, rahalainaa ja muuta apua Norrbyta vastaan, ja Henrik von
Melen lähetettiin Saksaan palkkaamaan sotamiehiä.
Kun kaikki oli järjestyksessä, astui kuningas itse toukokuun 8
päivänä laivaan ja purjehti Kalmariin; siellä hän odotti Suomesta
tulevaa laivastoa ja niitä laivoja, joiden piti tulla Lyypekistä ja
Saksasta.
Nyt hän uudestaan kirjoitti piispa Braskille, vaatien raha-apua
-- "koska Linköpingin piispalla tästä sodasta, jos kaikki
hyvin onnistuu, on melkein yhtä paljon hyötyä kuin kruunulla.
Rahapajoissamme Tukholmassa ja Upsalassa lyödään rahaa joka päivä,
niin kauvan kuin hopeaa riittää. Erittäin tarpeellista olisi, että te
lähettäisitte sinne jonkun osan hiippanne hopeavaroista, niinkuin jo
ennen olemme vaatineet."
Piispa vastasi pitkällä kirjeellä, mutta kirjoitti samalla
ystävälleen Ture Jönsinpojalle:
"Arvelemme, että tähän kaikkeen varmaankin on syypää joku Lutherin
puoluelainen."
Berendt von Melen lähti koko laivastolla merille Kalmarista ja nousi
helluntain aikaan maihin Gottlannissa. Alussa kävi kaikki hyvin, koko
avoinna oleva maa valloitettiin ja pian suljettiin Norrby Visbyhyn
ja likellä olevaan Visborgin linnaan. Taitavalla sotasilmällä
saattoi paikalla nähdä, ettei kaupunki eikä linna kauvan kestäisi
ruotsalaisten ylivoimaa, varsinkin kun lyypekkiläinen laivasto
kokonaan esti ruokavarojen tuonnin meren puolelta.
Mutta onni suosi vanhaa merikarhua linnassa, niinkuin tavallisesti;
hänen jahtialuksensa karkasivat ruotsalaisten laivojen kimppuun,
jotka toivat ruutia, luoteja ja muita piiritykseen tarvittavia
aineita, ja ottivat pois suuren osan sotavarustuksista, muun muassa
kaikista tärkeimmän: ruudin. Uusia tarpeita täytyi hankkia Saksasta
ja siihen kului kaksi kuukautta.
Berendt von Melen aikoi sitte heti ryhtyä rynnäkköön, mutta
saksalaiset sotamiehet vaativat ensin palkkojaan. Kului kaksi viikkoa
ennenkuin ne saatettiin maksaa ja kun miehet olivat saaneet ne,
rupesivat he vaatimaan palkkaa kahdelta viime viikolta. Kun ei sitä
voitu antaa, muuttuivat heidän vaatimuksensa uhkauksiksi.
Severin Norrby puolestaan oli hyvissä ajoin antanut kuningas
Kristianille tiedon ruotsalaisten aiotusta hyökkäyksestä ja pyytänyt
apua tai vapautusta uskollisuusvalastaan. Juhannuksen aikaan
lähetti hän sanan kuningas Fredrikille Köpenhaminaan ja tarjosi
hänelle Gottlantia niillä ehdoin, että hän saisi pikaista apua ja
jäädä virkaansa. Kuningas Fredrik oli tosin Ruotsin avulla saanut
takaisin Malmön, mutta se ei estänyt häntä ilolla suostumasta Norrbyn
ehdotukseen; hän ei ainoastaan suostunut kaikkeen, mitä hän pyysi,
vaan lupasi vielä lisäksi suuria lahjoituksia, jos Norrby saattaisi
pitkittää aikaa, kunnes apu Tanskasta ehtisi perille.
Heti kun tämä oli päätetty, riensi Norrby ilmoittamaan
lyypekkiläisille, että vihollisuus häntä vastaan tästälähin olisi
sama kuin vihollisuus Tanskan kuningasta vastaan.
Lyypekkiläiset eivät kauvan miettineet asiaa. Heillä ei ollut muuta
tarkoitusta kuin kauppansa turvaaminen; nyt saattoi tarkoituksen
saavuttaa ilman miekan iskua, sitäpaitsi he paljon mieluummin soivat
Gottlannin heikolle Fredrikille kuin voimakkaalle Kustaalle ja
sentähden he nyt nostivat purjeensa ja läksivät takaisin kotimaahansa.
Norrby ei tyytynyt tähän. Hän kääntyi von Melenin puoleen, ilmoitti
että molemmat kuninkaat olivat ryhtyneet rauhankeskusteluihin ja
arveli, että parempi oli hiljaisuudessa odottaa asiain ratkaisua kuin
hyödyttömissä kahakoissa vuodattaa toistensa verta.
Hän johdatti von Melenin mieleen heidän muinaisia asetoveruutensa
aikoja Kristianin lipun alla, kävi usein Ruotsin leirissä ja
ehdotteli aselepoa.
Berendt von Melen ihastui hänen ystävällisyydestään, kävi hänkin
puolestaan tervehtimässä Norrbyta, viipyi hänen luonaan Visborgissa
useita päiviä, oli hänen lapsensa kummina ja kohteli häntä ystävänä
ja asetoverina.
Norrby naureskeli itsekseen; hän tiesi käyttäneensä keinoja, jotka
tepsivät.
Margareeta rouvaa imarteli vanha merisankari kohteliaisuuksillaan.
Hän sanoi voivansa näyttää toteen, että Kustaa jossakin
perintökysymyksessä oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja neuvoi
miten Margareetan piti menetellä päästäkseen oikeuksiinsa; tällä
tavalla voitti Norrby hänet puolelleen ja rouva vakuutti nyt
puolisolleen Berendt von Melenille, että Severin Norrby oli jaloin
ja paras ihminen maailmassa, että hän oli osoittanut olevansa
heidän todellinen ystävänsä ja että hänen toivomuksiaan piti ottaa
huomioon, mikäli mahdollista. Sillä tavalla viekoiteltiin päällikkö
toimettomuuteen ja laiminlyömään kaikki kuninkaansa edut.
Mutta leirissä olevat ruotsalaiset rupesivat aavistamaan pahaa, ja
kun Berendt von Melen kerran palasi Visborgista, kokoontui hänen
ympärilleen suuri joukko miehiä pyytämään, että he saisivat tehdä
hyökkäyksen linnaa vastaan.
Hän sai heidät hyvillä lupauksilla rauhoittumaan, mutta sen
pitemmälle hän ei päässyt.
Eräänä päivänä, kun hän istui yksin teltassaan, tunkeutui sinne
joukko sotamiehiä, jotka kysyivät, mitä tämä kaikki tarkoitti.
-- Me emme kuninkaalle voi vastata teoistamme, huusivat he.
-- Olkaa huoleti, vastasi Berendt von Melen ja hymyili ystävällistä
hymyä: -- Norrby on jo antautunut. Me järjestämme jo sopimuspykäliä,
jälellä on vain muutamia sivuseikkoja, joista emme vielä ole
yksimieliset.
Ja siihen saivat ruotsalaiset soturit tyytyä.
* * * * *
Tällä kannalla olivat asiat, kun molemmat kuninkaat määräpäivänä
yhtyivät Malmössä. Kuningas Kustaan seurueessa oli hänen
valtiohovimestarinsa Ture Ros, hänen marskinsa Lauri Siggenpoika,
hänen kanslerinsa Lauri Antinpoika sekä useita valtion neuvostoon
kuuluvia herroja. Neljä piispaa ja pappia sekä kaksitoista
tanskalaista raatiherraa seurasi Tanskan kuningasta; vendiläisistä
kaupungeista saapui lukuisa lähetystö ja Lyypekki, Rostock, Stralsund
ja Danzig lähettivät kukin kaupunkinsa kirjurin. P. Pietarin
kirkossa kohtasivat kuninkaat toisensa, kukin seurueineen. Kun
molemminpuoliset tervehdykset ja kunnianosoitukset olivat vaihdetut,
ryhdyttiin keskustelemaan asioista, jotka olivat antaneet aihetta
kokoontumiseen.
Kuningas Fredrik avasi kokouksen valittamalla, että molempien
valtakuntien välistä suhdetta viime vuosina oli häirinnyt haitallinen
riitaisuus ja toivoi, että kaikki väärinkäsitykset nyt lakkaisivat;
sitte työnsi hän syrjään purppurankarvaista mantteliaan, jonka
samettipohjalle oli ommeltu kultaisia kruunuja ja jonka syrjiä
reunusti valkea kärpännahka; sen alta välkähti esiin loistava
rautapaita, ja vanha kuningas ojentautui suoraksi ja jatkoi hellällä
äänellä:
-- Toivon, että se ystävällinen side, joka Kalmarissa kuningatar
Margareetan aikana liitti yhteen kolme pohjoista valtakuntaa, nyt
solmitaan uudelleen ja lujasti... Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin
kuninkaan silmät liitivät pitkin seuruetta; sitte jatkoi hän miltei
vielä hellemmin:
-- En tosin tahdo vaatia mitään muuta Ruotsin hallitukselta kuin että
Tanskan kuningas on yhdysside molempien valtakuntien välillä.
Kansanjoukossa syntyi hiljainen hyminä, niinkuin rajuilman liketessä.
Puhe herätti suurta hämmästystä ruotsalaisissa, mutta Kustaa nousi
paikalla siihen vastaamaan.
Hänen voimakas, sointuva äänensä kaikui kauvas, kun hän pontevin
sanoin selitti olevansa valmis kaikkeen, joka vaan voi edistää
molempien valtakuntien välistä ystävyyttä ja sopua.
-- Mutta unioonin ehdotettuun uudistamiseen, jatkoi hän, -- emme
me ruotsalaiset mitenkään voi suostua. Hävitetty maa, poltetut
kaupungit ja kylät, viljelemättä jätetyt pellot, puoleen vähentynyt
väkiluku, kamalimmassa epäjärjestyksessä oleva hallitus, villiytyneet
tavat, lukemattomat raajarikot, kurjuus, köyhyys, ja vihdoin kauhea
kuninkaallinen käsky, arvokas kruunausjuhla, jossa maan jaloin
aatelisto, piispoja, porvareita ja talonpoikia sadottain kaatui
pyövelin kirveen iskusta, verellään huuhtelemaan Tukholman katuja --
siinä meidän muistomme, voittomme unioonin ajoilta.
Kaikki vaikenivat melkein peloissaan, ja Fredrik, joka tunsi
varmuutensa horjuvan, lakkasi tekemästä vaatimuksia, joita ei hän
voinut perustella ja ehdotti sensijaan iäistä rauhaa: valtakunnat
pysyisivät entisellään ja kansat eläisivät sovussa ja ystävyydessä.
Nyt seurasi kysymys Gottlannista. Tanskalaiset herrat toivat esiin
kaikellaisia syitä, joiden nojalla saaren tuli kuulua Tanskalle.
Valtiohovimestari Ture Jönsinpojan piti vastata heidän väitteisiinsä.
Matkalla Malmöhön oli kuningas kehoittanut häntä ritariston ja
aatelin vanhimpana jäsenenä vakavuudella ja voimalla puolustamaan
Ruotsin oikeuksia. Samaa tarkoitusta varten oli piispa Brask
Strängnäsin vanhoista kätköistä hakenut esiin kaikki asiaa valaisevat
kirjeet ja paperit ja ollut ahkerassa kirjevaihdossa Ture Jönsinpojan
kanssa.
Mutta tanskalaiset keksivät keinon, jolla tukkivat häneltä suun.
Hänellä oli sukutiloja Norjassa ja Hollannissa ja he tekivät
tiettäväksi, että niiden saattoi käydä hullusti, jos hän liiaksi
rupeaisi puolustamaan Ruotsin omistusoikeutta Gottlantiin.
Kun Jönsinpojan piti ruveta vastaamaan, ei hän saanut suustaan kuin
katkonaisia sanoja ja puolia lauseita.
Silloin nousi kansleri, mestari Lauri ja antoi vastauksen, jonka
jälkeen kuningas Kustaa itse puuttui puheeseen.
Hänen lopetettuaan nousi vanha tanskalainen raatiherra, herra Antero
Bille ja pyysi lausua muutamia totuuden sanoja tässä asiassa, ja
pyyntöön suostuttiinkin.
-- Te hyvät kuninkaat ja muut hyvät herrat, alkoi Antero Bille
sävyisästi, -- jos te tunnustatte totuuden, niin täytyy teidän
myöntää, ettette laisinkaan tunne niitä vanhoja, varsinkin Gottlantia
koskevia asioita, joista puhutte, sillä te olette kaikki nuoria
miehiä ettekä voi ajatella tai tietää, mitä niin kauvan aikaa sitte
tapahtui. Rakas ja armollinen herra kuninkaamme Fredrik ei ole pitkää
aikaa ollut tässä maassa, vaan asunut ruhtinaskunnassaan Holsteinissa
ja sentähden hänen armonsa tiedot siinä suhteessa eivät voi olla
kuin aivan vähäiset. Ruotsin kuningas Kustaa ei myöskään voi tietää
paljon, koska hän on nuori herra. Voinen siis väittää, ettei täällä
meidän joukossamme ole kuin Ture Jönsinpoika ja minä, jotka sen asian
todenperään tunnemme.
Edemmäksi ei vanhan herran pitkäpiimäinen puhe päässyt, kun kuningas
Kustaa jo keskeytti sen.
-- Ajatelkaa mitä sanotte, herra Antero Bille, huudahti hän
kiivaasti. -- Ettekö tiedä, että nuori saattaa kysyä yhtä kauvas kuin
vanha ajatella ja muistaa?
Nämä sanat hämmästyttivät vanhan herran siihen määrään, ettei hän
tullut niihin vastanneeksi.
Useat herroista käyttivät sitte puhevuoroa ja keskustelua jatkui,
usein ankarinkin sanoin.
Kuningas Fredrik työnsi asian luotaan, hän "ei tahtonut sekaantua
siihen, koska hän tiesi niin vähän".
Kustaa herra ja ruotsalaiset herrat sitävastoin näyttivät sekä
suullisesti että kirjallisesti toteen, että Gottlanti oli Ruotsin
kruunun omaisuutta.
Mutta siitä huolimatta ei saatu mitään aikaan.
Silloin Hansakaupunkien valtuutetut ryhtyivät välittämään asiaa.
Suurella vaikutusvoimallaan onnistui heidän saada aikaan sopimus,
joka historiassa on tunnettu Malmön resessin nimellä.
Tämän sopimuksen mukaan piti sovintotuomarien ratkaista, kenelle
riidanalaiset paikat lankeaisivat, ja niiksi valittiin valtuutetut
Lyypekin, Rostockin, Hampurin, Wismarin, Stralsundin, Liineburgin ja
Danzigin kaupungeista. Kokouspaikaksi määrättiin Lyypekki ja ajaksi
vuosi 1525, 14 päivää helluntain jälkeen. Molempien kuninkaiden
piti joko itse tai valtuutettujen kautta esiintuoda syynsä ja
vaatimuksensa.
Kaikissa tapauksissa tulisi kuningas Kustaan heti antaa Blekinge
takaisin Tanskalle, mutta Vikenin hän saisi pitää panttina siitä
vahingonkorvauksesta, joka ehkä määrättäisiin hänelle siinä
tapauksessa, ettei hän saisi pitää Gottlantia. Saaresta päätettiin,
että jos ruotsalaiset olisivat valloittaneet linnan ja kaupungin
ennen syyskuun ensimäistä päivää, -- sama päivä joksi kokous oli
määrätty, -- niin kaikki pysyisi ruotsalaisten hallussa, kunnes asia
lopullisesti tulisi ratkaistuksi. Vastaisessa tapauksessa olisi sen
omistusoikeus Fredrikin, mikä ei myöskään vaikuttaisi lopulliseen
päätökseen.
Severin Norrby lähetettäisiin jonnekin, jossa hän olisi vaaraton ja
100,000 guldenin sakko määrättäisiin sille, joka tätä toimenpidettä
vastaan rikkoisi.
Molempien kuninkaiden tulisi säilyttää rauha ja hyvä naapuruus ja ne
toisen valtakunnan herrat ja ritarit, jotka omistivat tiloja toisessa
valtakunnassa, saisivat vapaasti hoitaa ja viljellä niitä.
Sellainen oli pääsisältö Malmön resessissä. Sovintotuomarit olivat
toimineet kuningas Fredrikin hyväksi ja katsoneet omia etujaan. He
tiesivät että Visby vielä oli Norrbyn käsissä, ja Tanskan kuningas
palkitsi kyllä heidän palveluksensa.
Jo syyskuun 2 päivänä saivat lyypekkiläiset vakuutuskirjan,
siitä, että he neljän vuoden aikana kantaisivat 400 markkaa
Gottlannin vuotuisista tuloista ja syyskuun 11 päivänä vakuutettiin
vendiläisille kaupungeille vapaaoikeudet Skånessa ja Tanskassa.
Saksalaiset kauppiaat olivat jo aikaisemmin saaneet vakuutuksen
kauppaoikeuksilleen Norjassa, todistuksena kuningas Fredrikin
kiitollisuudesta "hyväntahtoisista palveluksista", niinkuin
nimenomaan sanotaan.
Jos Kustaa olisi ollut varma valtaistuimestaan, niin ei hän koskaan
olisi allekirjoittanut tätä sopimusta, mutta hän näki uhkaavien
myrskyjen enteet ja tarvitsi lepoa ja rauhaa maan sisäisten asiain
järjestämiseen. Jos hän tahtoi pitää Gottlannin, niin oli pitkällinen
sota oven edessä, ja se saattoi tulla sitä vaarallisemmaksi, kun ei
ensinkään voinut tietää, mitä karkoitettu Kristian aikoi tehdä. Jos
hän taas luopui sodasta, niin olivat onnetonta Gottlannin retkeä
varten tehdyt kalliit varustukset olleet turhat.
Hän taisteli monet pitkät taistelut, ennenkuin hän päätti valita
rauhan.
Mutta hänen mielessään kiehui katkeruus ja kun hän,
allekirjoitettuaan sopimuksen, raatihuoneesta tuli alas kadulle
ja siellä kohtasi Lyypekin lähettilään Herman Israelin, niin hän
kiivaasti likeni häntä ja lausui tuimalla äänellä:
-- Missä sinun hyvät lupauksesi, jotka lyypekkiläisten nimessä
minulle annoit, nyt ovat? Kärsi nyt niistä häpeää, senkin ilkeä
kavaltaja! Ja vimmastunut kuningas veti miekkansa.
Kansleri Lauri Antinpoika ja muut herrat hänen seurueessaan riensivät
häntä rauhoittamaan; sitte hän pisti miekan takaisin tuppeen.
Mutta lyypekkiläinen vapisi kuin haavan lehti ja itki kuin lapsi.
-- En voi sille mitään, sanoi hän. -- Se on kaikki lyypekkiläisten
herrojen syy.
Kun Kustaa kuningas läksi Malmöstä, niin hän päätti, ettei hän enään
jätä Ruotsia. Hän kutsui heti kokoon säädyt Vadstenaan, ilmoitti
heille Malmön päätökset ja neuvotteli heidän kanssaan, miten rauha
olisi ylläpidettävä molempien valtakuntien välillä.
Päätettiin, että Upsalan valittu arkkipiispa Johannes Magnus ja
Hojan kreivi Juhana, joka hiljan oli tullut valtakuntaan ja säätyjen
suostumuksella otettu neuvostoon näiden valtiopäivien ajaksi,
lähetettäisiin Lyypekin kokoukseen. Sitä ennen etsittäisiin kirkoista
ja luostareista kaikki kirjeet ja todistukset, joilla voitaisiin
vahvistaa Ruotsin omistusoikeutta Gottlantiin, Blekingeen ja Vikeniin.
Hojan kreivi Juhana oli hiljan astunut kuninkaan palvelukseen.
Miellyttävällä käytöksellään oli hän niin vaikuttanut Joakim Brahen
leskeen, että tämä oli suostunut rupeamaan hänen puolisokseen.
Margareetan vaikutuksesta oli kuningas hankkinut Hojan kreiville
Stegeborgin läänitykseksi.
Vadstenasta läksi kuningas Keski-Ruotsiin ja kirjoitti sieltä
päälliköilleen Gottlannissa, että koska he olivat laiminlyöneet
oikean ajan eivätkä olleet saaneet aikaan mitään hyvää, niin tulkoot
nyt sieltä pois laivoineen ja miehineen ja lähtekööt Tukholmaan.
Berendt von Melen lakkautti heti piirityksen, mutta ei uskaltanut
lähteä Tukholmaan, vaan purjehti Kalmariin.
Saksalaiset sotamiehet uhkasivat ottaa takavarikkoon kuninkaan laivat
ja tykit maksamatta jääneistä palkoista, jonkatähden kuningas, kun he
vihdoin tulivat Tukholmaan, kutsutti eteensä saksalaiset päälliköt,
soimasi heitä heidän sopimattomasta käytöksestään, pidätti osan
heille tulevasta palkasta, pani toisia viralta ja rankaisi toisia.
Berendt von Melenille kirjoitti kuningas ystävällisen kirjeen, jossa
käski häntä Tukholmaan, luvaten että häntä siellä kohdeltaisiin
hyvyydellä. Hänen oma vaimonsakin kehoitti häntä siihen, mutta
hänellä oli paha omatunto ja hän pelkäsi. Sentähden asettui hän
Kalmarin linnaan ja otti miehistöltä valan, että se tottelisi
ainoastaan hänen käskyjään.
Vuosi 1524 kului umpeen, Kustaa vietti joulun Upsalassa ja palasi
tammikuun ensi päivinä takaisin Tukholmaan.
Siellä piti Margareeta rouvan ja Hojan kreivin vihkiäiset vietettämän.
Hellästi laski sisar päänsä Kustaan rinnalle ja sanoi, että hänen
tulee veljeä niin ikävä, että hän melkein katuu tekemiään lupauksia.
-- Sinä takaat minulle, että kreivi uskollisesti täyttää ruotsalaiset
alamaisvelvollisuutensa, vastasi Kustaa. -- Siten työskentelemme
molemmat rakkaan Ruotsin hyväksi.
-- Mitä minun pitää tehdä?
-- Saattaa hänet rakastamaan uutta isänmaataan sinun tähtesi.
-- Sen hän varmaankin tulee tekemään.
-- Ja senkintähden, että säädyt vastoin Ruotsin lakia minun
pyynnöstäni suostuivat antamaan hänelle tuon kauniin lahjoitusmaan.
-- Sinä olet niin hyvä ja me olemme sinulle niin kiitolliset.
Kuningas piti sisarelleen komeat häät. Paljon herroja oli kutsuttu,
muiden muassa herra Berendt von Melen, mutta hän ei tullut; oli
myöskin suuri joukko ylhäisiä rouvia ja neitosia. Kustaa kulki
vieraidensa joukossa nauraen ja laskien leikkiä; hän ei ollut
pitkiin aikoihin ollut niin iloinen, mutta eipä hän ollutkaan
tottunut nuorison ja kaunotarten seuraan. Sekä viittauksilla että
suoraan huomautettiin hänelle, että kuninkaankin pian pitäisi mennä
naimisiin; hän antoi silmänsä liidellä kaunotarten piirissä ja kirosi
politiikkaa, joka kielsi häntä valitsemasta morsianta sydämensä halun
mukaan.
Mutta seuraavana päivänä hymyili hän katkerasti omille ajatuksilleen.
Hänellä ei ollut aikaa ajatella kotoista onnea!
Häntä vaivasi ajatus, että Berendt von Melen saattaa tehdä
Kalmarin varustetuksi asemakseen, ja sentähden kirjoitti hän Olavi
Laurinpojalle, joka Berendt herran kanssa oli päällikkönä Kalmarin
linnassa, ja käski tätä pitämään Berendtiä silmällä sekä estämään
häntä ja Kalmarin porvareita ryhtymästä mihinkään levottomuuksiin.
Sitäpaitsi sekä kuningas että hänen neuvostonsa herrat vielä
kirjoittivat herra Berendtille ja vakuuttivat hänelle kuninkaan
puolelta hyvää kohtelua. Kaksi miestä, Knut Antinpoika ja Niilo
Eerikinpoika, sai käskyn ratsastaa Kalmariin viemään kirjeitä ja
jättämään ne herra Berendtin omiin käsiin. Mutta silloin hän jo
meritse oli lähtenyt Stegeborgin saariston tienoille ja jättänyt
linnan veljensä haltuun.
Tämän johdosta kirjoitettiin taas uusia kirjeitä ja vihdoin keväällä
tuli Berendt herra Tukholmaan.
Liukkaana kuin ankerias vakuutti hän suostuvansa vaikka mihin. Jos
häneltä vaadittiin tiliä Gottlanninretkestä, niin oli hän valmis sitä
tekemään.
Mutta kuninkaalle oli tärkeintä saada takaisin Kalmar, nyt heti
ja ilman mieshukkaa; hän epäili Berendtiä enemmän kuin koskaan ja
tarjosi hänelle Stegeborgia Kalmarin sijaan.
Berendt suostui paikalla kuninkaan ehdotukseen, mutta vakuutti olevan
välttämätöntä, että hän itse matkustaisi Kalmariin, muutoin ei hänen
väkensä luopuisi linnasta.
Kuningas, joka ei tahtonut päästää häntä käsistään, kehoitti häntä
kirjeellisesti ilmoittamaan veljelleen, minkä sopimuksen hän oli
tehnyt kuninkaan kanssa.
Sen hän paikalla tekikin, mutta Henrik von Melen ymmärsi kirjeen
oikean tarkoituksen ja vastasi, että hänen velvollisuutensa oli
pidättää linna sille, joka sen oli uskonut hänelle. Ei edes kuninkaan
omakätinen käsky saanut aikaan muutosta.
"Jos veljeni Berendt palaa, niin tehköön hän kuten tahtoo", kirjoitti
hän, "mutta minä en riko tekemiäni lupauksia".
Ei ollut muuta neuvoa kuin päästää Berendt herra lähtemään
Kalmariin. Hänen mukaansa lähetettiin sentään Niilo Eerikinpoika
ja Jon Olavinpoika, jotka molemmat saivat käskyn pitää Berendt
herraa silmällä eikä päästää häntä linnaan, ennenkuin se oli heidän
käsissään. Mutta linnan entinen päällikkö oli viisas mies; hän
ymmärsi puhua niin hyvin, että hän Kalmariin saavuttaessa, varmaa
takuuta vastaan sai luvan yksin mennä linnaan. Sillä kertaa hän kyllä
palasi takaisin, mutta ilmoitti, etteivät linnan palvelijat ikinä
antaisi linnaa hallustaan, jos heidän herraansa kohdeltaisiin vankina.
Sitävastoin he kyllä luopuisivat linnasta, jos heidän päällikkönsä
vapaana herrana ja ritarina keskustelisi heidän kanssaan asiasta.
Ruotsin miehet eivät ymmärtäneet, että saksalainen ritari oli täynnä
saatanan vehkeitä; heidän mielestään hän puhui kuin rehellinen mies
ja he eivät hetkeäkään epäilleet, antaisivatko he hänen ilman panttia
päästä käymään linnassa, jonka hän pyhästi vannoi seuraavana päivänä
jättävänsä kuninkaan lähettiläiden haltuun.
Mutta seuraavana yönä lähetti Berendt salmen poikki sanan Ölantiin,
jossa neljä ruotua sotamiehiä oli linnaleirissä, että he heti
paikalla saapuisivat linnaan. Sitte otti hän heiltä valan, että he
miehekkäästi taistelisivat eivätkä kenellekään jättäisi linnaa, ei
itse kuninkaallekaan.
Seuraavana aamuna asteli Berendt herra ulos linnasta, sillan poikki
kaupunkia kohti, ikäänkuin hänen tarkoituksensa olisi ollut mennä
täyttämään lupaustaan, mutta hän ei vielä ollut päässyt sillan yli,
kun sotamiehet laumoittain karkasivat hänen perässään ja huutaen,
väkivallalla veivät hänet takaisin.
Tämä kaikki oli tietysti tilapäisesti järjestettyä, jotta edes
ulkonainen kunnia pelastuisi.
Heti senjälkeen tehtiin linnasta hyökkäys kaupunkia vastaan, jossa
kaikki vielä nukkuivat sikeintä untaan. Se talo, jossa Niilo
Eerikinpoika asui, piiritettiin, ja itse hän paitasillaan töintuskin
pääsi pakoon. Kaikki hänen vaatteensa ja kalleutensa ottivat
sotamiehet hyvänä makupalana.
Neljätoista porvaria tapettiin. Tämä tapahtui helluntaiaattona 1525.
Miehistön joukossa oli muuan Henrik Jute. Hän oli joskus palvellut
Kristina Gyllenstjernaa ja rakasti lämpimästi sekä häntä että koko
hänen sukuaan. Sattumalta oli hänen poikansa Niilo juuri linnassa
käymässä ja sitä ymmärsi Berendt von Melen käyttää hyväkseen. Tuolle
yksinkertaiselle, lämminsydämiselle Henrik Jutelle kertoi hän, että
tarkoitus oli saada aikaan kapina ja siten saattaa nuori Sturen poika
takaisin oikeuksiinsa valtionhoitajana. Sitä tarkoitusta varten
aikoi hän, Berendt herra itse, nyt lähteä Saksaan, mutta toivoi pian
tulevansa takaisin, varustettuna voimakkaalla apujoukolla. Siksi
aikaa jätti hän nuoren Niilo herran ja koko linnan Henrik Juten
taatun uskollisuuden turviin.
Tämä lupasi ja vannoi pysyvänsä uskollisena.
Berendt von Melen otti sitte kanssaan veljensä, vaimonsa ja
irtaimistonsa ja purjehti Saksaan, neuvottelemaan herttua Albrekt
Meklenburgilaisen, Kristianin ja muiden Kristianin vihollisten
kanssa, mitä nyt olisi tehtävä.
Mutta Kalmar oli luistanut kuninkaan käsistä ja se piti saada
takaisin, vaikkapa väkivallalla.
Suurella sotavoimalla läksi kuningas Kustaa Kalmaria vastaan; hänen
parhaimmat kenttäeverstinsä, kuten Arvid Vestgöte, Pietari Fredag
y.m. olivat mukana.
He tapasivat kaupungin portit avoinna ja heitä vastaan kiirehti
porvareja, jotka ilohuudoilla osoittivat kiitollisuuttaan.
Mutta linnassa näytti sotaiselta, päät soturien peitsistä vain
pistivät esiin valleilta ja torneista.
Linnassa varustettiin taistelua elämästä ja kuolemasta, sillä
tuskin ainoakaan noista tuimista sotamiehistä ajatteli pelastumisen
mahdollisuutta; heitä johti sama villi vaisto kuin eläintä, kun se
näkee edessään mahtavan vihollisen; ja pitihän heidän sitäpaitsi
suojella Ruotsin tulevaa valtionhoitajaa, 12 vuotiasta Niilo
Sturea, joka tietämättä vaarasta mitään, iloisesti hymyillen kulki
sotamiesten keskellä, tuontuostakin hypistellen heidän pyssyjään,
tarttuen heidän partaansa tai leikkien niinkuin viisivuotias lapsi.
Kuningas antoi ratsumiestensä kerran kiertää kaupungin ympäri
saadakseen tietää, mitä linnassa aiottiin. Pian sieltä alettiinkin
ampua.
Muiden muassa oli siellä muuan vanha pyssyniekka, joka osasi niin
varmasti, että luultiin hänen myyneen sielunsa saatanalle. Hän näki
äkkiä ratsujoukossa uljaan miehen, jota hän luuli kuninkaaksi. Heti
hän tähtäsi ja laukaisi. Kuula sattui ritarin sääreen ja tappoi
sitäpaitsi neljä miestä. Mutta se ei ollut kuningas, vaan Arvid
Vestgöte.
Nyt lähetti kuningas kysymään, miten häneltä uskalletaan sulkea linna.
Sotamiehet vastasivat, etteivät he tunnusta muuta herraa kuin Berendt
von Melenin ja että he viimeiseen mieheen asti aikovat puolustaa
linnaa.
Ei siis ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä sotaan.
Luostarin ja linnan välille tehtiin varustus, pommitus alkoi ja
hyökkäyskäsky annettiin.
Kuninkaan väki taisteli urheasti ja ikäänkuin kuolemaa halveksien,
mutta linnan miehistö puolustautui hurjasti ja päällekarkaajien
täytyi vetäytyä takaisin.
Silloin Kustaa suuresti suuttui. Katkerin sanoin moitti hän
sotureitaan pelkurimaisuudesta ja velttoudesta.
-- Tahdon itse ryhtyä taisteluun, sanoi hän, heitti yltään viittansa
ja pukeutui haarniskaan ja kypärään. -- Joko valloitan linnan tai
kaadun.
-- Herra kuningas, älä tuota meille sitä häpeää, pyysi Pietari
Fredag. -- Suo minun kuolla edestäsi.
Niin sanoivat he kaikki; he tahtoivat täyttää velvollisuutensa,
vaikkapa sitte jokikinen kaatuisi.
Vihdoin kuningas suostui. Hän antoi vielä pommittaa muuria ja ryhtyi
sitte toiseen rynnäkköön. Sotamiehet pitivät sanansa, he taistelivat
urheasti kuin jalopeurat.
Mutta linnanväki piti yhtä urheasti puoliaan, jokainen tahtoi
tietysti myydä elämänsä niin kalliista hinnasta kuin suinkin, eikä
toisesta rynnäköstä ollut muuta seurausta kuin että kuningas kadotti
paljon väkeä, muiden muassa urhoollisimmat miehensä, Pietari Fredagin
ja Jon Pietarinpojan (Ulfsaxin).
Pietari Fredagin ympärillä makasi koko hänen osastonsa väki ja pitkin
muuria oli kuolleita ja kuolevia.
Neljästäsadasta pyssymiehestä ei ollut jälellä kuin neljä miestä ja
neljästä fennikasta sotamiehiä vain muutamia.
Hirveää verilöylyä katsellessaan vuodatti Kustaa kuumia kyyneleitä ja
käski torvella antaa merkin, että taistelu lopetettaisiin.
Ilta oli jo tulossa, joten ei taistelu enään sinä päivänä voinut
tulla kysymykseen.
Linnan väestä oli noin puolet kaatunut ja jälelle jääneet olivat
käyneet niin raajarikoiksi, ettei linnan puolustamista enään
saattanut ajatellakaan; sen täytyi antautua voittajien armoille.
Nuori Niilo Sture kierteli linnan huoneissa ja pyysi että hänet
päästettäisiin hänen sukulaisensa kuninkaan luo, jota ei hän
laisinkaan sanonut pelkäävänsä.
Nyt avautuivat kaupunginportit ja koko miehistö tuomittiin
kavaltajina; 70 heistä mestattiin. Kuningas olisi mielellään
tahtonut säästää vanhan pyssyniekan, mutta hänen väkensä oli hänelle
vimmoissaan ja vaati hänen vertaan, joten kuninkaan täytyi tuomita
hänet saman kohtalon alaiseksi kuin muutkin.
Arvid Vestgöte, jonka haava onneksi ei ollut sen vaarallisempi kuin
että saattoi toivoa hänen pian parantuvan, sai Kalmarin linnan
läänityksekseen. Ja kuningas antoi käskyn, että se heti pantaisiin
kuntoon.
Nuoren Niilo Sturen otti hän mukaansa ja läksi meritse Tukholmaan.
Tiellä sattui lyypekkiläinen "Joutsen", hänen paras laivansa, joka
kuljetti kaikkia sotavarustuksia ja parhaita tykkejä, karille Ölannin
likellä ja vajosi kahdenkymmenen sylen syvyyteen.
Tämä vuosi toikin mukanaan paljon vastoinkäymisiä. Tukholman linnassa
syttyi tulipalo ja suuri osa linnaa sekä hopeakammio paloi. Samaan
aikaan oli Taalaissa kaikellaisia levottomuuksia.
Kuningas Kustaalla oli paljon vastoinkäymisiä kestettävänä yhtaikaa.
Ankarat ajat olivat tulossa; ei mistäänpäin näkynyt valonsädettä.
Norrby uhkasi kauheampana kuin milloinkaan ennen, varsinkin
kun Kristiankin taas nosti päätään. Velka Lyypekkiin oli kuin
painajainen, joka uhkasi tukahuttaa kaiken elämän valtiosta,
heittääkseen sen sitte ulkomaalaisten koronkiskurien käsiin. Ja ehkä
pahin kaikesta oli henkinen kurjuus, joka sakeana sumuna painoi maata
ja kansaa.
13.