Koko Ruotsi oli nyt vapautettu, paitsi Tukholma ja Kalmar. Kustaa
varusti kaksi sotajoukkoa: toinen lähti Norjaan Siggenpoika Sparren
johdolla ja koko eteläosa tätä valtakuntaa lankesi Ruotsin käsiin,
vaikka se sittemmin yhdistettiin Tanskaan; toinen joukko Berendt von
Melenin johdolla, joka oli mennyt ruotsalaisten puolelle, karkasi
Skåneen, mutta pakoitettiin kuuden viikon päästä peräytymään,
suureksi osaksi huonojen teiden ja saksalaisten sotamiesten tähden.
Tähän aikaan sai Kustaa tiedon siitä että Kristian oli pantu viralta.
Viisas Hans Brask neuvoi häntä käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja
valloittamaan takaisin Skånen, Hallannin ja Blekingen.
Kustaa antoi paikalla käskyt Lauri Siggenpojalle, joka karkasi
Hallantiin ja valloitti sen. Berendt von Melen kutsuttiin takaisin ja
hän valloitti miltei miekan iskutta Lyckebyn läänin, Sölvesborgin ja
koko Blekingen. Skånen ritaristo, joka paraikaa oli koolla Lundissa,
lähetti Berendt von Melenille salaisia sanomia ja ilmoitti olevansa
valmis auttamaan häntä.
Pian sen jälkeen tuli tanskalaisen ritariston ja raadin puolesta
kaksi valtuutettua, valtioneuvokset Klaes Bilde ja Aksel Ugerup,
Berendt von Melenin luo ja he kehoittivat häntä luopumaan tuumastaan
asevoimalla voittaa sen, minkä saattoi saada aikaan ystävällisellä
sopimuksella, varsinkin nyt kun ajat sekä Ruotsille että Skånelle
olivat niin epävarmat.
Päätettiin siis seuraavan heinäkuun 24 päivänä pitää kokous, jossa
riita Hansakaupunkien välityksellä ratkaistaisiin kaikessa sovussa.
Berendt von Melen suostui ehdotukseen, mutta piispa Brask lausui
moittien, "etteivät ruotsalaiset koskaan olleet hyvällä saaneet
mitään tanskalaisilta".
Kustaan menestys oli Lyypekissä herättänyt suurta ihastusta;
takasihan se lyypekkiläisille Ruotsin tärkeän kaupan, ja kun
ruotsalainen valtionhoitaja sitte kirjoitti heille ja pyysi että
he hyväntahtoisesti auttaisivat Ruotsia antamalla ruutia, luotia,
ampuma- ja varsinkin sotalaivoja, rehellistä maksoa vastaan rahassa
tai tavarassa, niin siihen paikalla suostuttiin.
Harvoin lienee apua toimitettu sellaisella mielihyvällä ja
säntillisyydellä.
Jo toukokuussa purjehti kymmenen hyvin varustettua, ruudilla
ja kenttätykeillä lastattua laivaa Itägötan saariston läpi
Söderköpingiin.
Niissä oli 900 hyvin varustettua sotamiestä ja hiukan ratsuväkeä.
Sotamiesten everstinä ja johtajana oli Johan Stammel. Laivaston
amiraalina oli Fredrik Brun. Muuan Kustaan kenttäeversteistä
lähetettiin heti ottamaan vastaan vieraita sotamiehiä, mutta he
kieltäytyivät yksimielisesti vannomasta uskollisuusvalaa ennenkuin
olisivat nähneet uuden herransa.
Kustaa sai tästä tiedon Upsalaan ja silloin hän heti läksi
Söderköpingiin, ratsastaen yöt päivät yhtämittaa. Kun sotamiehet
saivat nähdä tuon komean miehen, jolla oli niin uljas, arvokas ryhti,
niin he kaikki huusivat kuin yhdestä suusta:
-- Niin, häntä me tahdomme palvella!
Kustaa lähetti heti 500 miestä Arvid Vestgöten avuksi ja loput saivat
marssia Tukholmaan, jonne hän uudestaan oli pystyttänyt leirinsä.
Siten ilmaantui tilaisuus päästää talonpojat kotiin viljelemään
maitansa ja ainoastaan nuoret, naimattomat miehet pidätettiin
piirityksessä. Helsinglannista, Taalaista ja Bergslagenista oli
myöskin tullut vereksiä joukkoja ja lokakuussa saapui vielä
Lyypekistä 8 laivaa, täynnä väkeä ja sotatarpeita. Mannermaan
puolelta oli Tukholma nyt kokonaan piiritetty ja kun lyypekkiläinen
laivasto purjehti Itämereen, niin tuli avunsaanti merenkin puolelta
kaupungille työlääksi.
Koe siihen suuntaan tehtiin sentään heinäkuussa.
Severin Norrby oli Suomessa saanut hankituksi jonkun verran muonaa ja
lähetti nyt junkkari Tuomaan muutamilla sotalaivoilla viemään Turusta
apua Tukholmaan.
Tuuli oli suotuisa ja laivat kiitivät hyvää vauhtia eteenpäin.
Iloisin mielin purjehti junkkari Furusundiin ja laski siellä
ankkuriin.
Junkkari Tuomas oli viekas mies. Hän päätti ensin tarkastaa, oliko
reitti Tukholmaan asti varma, ja lähetti sentähden jahtialuksen hyvää
kyytiä kiitämään kaupunkia kohti.
Mutta erään niemen takana oli Eerik Fleming ja muutamia ruotsalaisia
laivoja.
Nähdessään vihollisen purren likenevän, valmistautui hän paikalla
lähtöön ja otti sen ensi rynnäköllä. Miehistön jakoi hän omien
laivojensa kesken, mutta vieraan laivan miehitti hän omalla väellään
ja lähetti sen sitte purjehtimaan takaisin vihollisten laivojen luo.
Kun junkkari näki laivansa niin pian palaavan, otaksui hän paikalla
sen tuovan odottamattomia, hyviä uutisia.
Keveänä, notkeana hypähti hän veneeseen ja käski miesten kiireen
kautta soutaa laivalle.
Pian tultiinkin perille ja junkkari riensi sellaista kyytiä kannelle,
ettei hän laisinkaan ehtinyt huomata miehistöä.
Helposti saattoi siis riisua häneltä aseet ja sitoa hänet. Mutta
sitäpaitsi sai hän kiltisti katsella kuinka ruotsalaiset karkasivat
hänen laivoihinsa ja ottivat ne haltuunsa, paitsi yhden ainoan, jota
kutsuttiin "Suomen prytsiksi" ja joka kesti monet ottelut, kunnes se
vihdoin joutui tulen saaliiksi.
Junkkari Tuomas itse vietiin Tynnelsöhön ja joutui saman kohtalon
alaiseksi, jonka hän Suomessa oli valmistanut niin monelle
ruotsalaiselle.
Rangaistus olikin hänen mielestään vallan oikeutettu, hän ei muuta
ollut odottanutkaan; se vain suututti jalosukuista, että nuora oli
niinestä eikä hampusta.
Silloin päätti Severin Norrby koettaa onneaan.
Kun hän sota- ja lastilaivoineen saapui Tukholmaan, oli
ruotsalais-lyypekkiläinen laivasto jo siellä. Eerik Fleming ja Tapani
Sasse komensivat ruotsalaista, Brun lyypekkiläistä laivastoa.
Koska tuuli oli suotuisa ja Norrbyn voima paljon pienempi, päätettiin
heti tehdä hyökkäys.
Ensinnä lähetettiin eräs poltinlaiva, sitte amiraalilaiva "Joutsen"
(jonka Kustaa oli ostanut Lyypekiltä) sekä muut ruotsalaiset laivat;
niiden jälkeen tuli amiraali Brun laivoineen.
Nähdessään vihollisen laivaston, valmistautuivat ruotsalaiset
tappeluun.
Mutta äkkiä laski lyypekkiläinen amiraalilaiva ankkurinsa ja samaten
muut lyypekkiläiset laivat.
Norrby pelastui siten täydellisestä perikadosta, mutta lastilaivat
joutuivat ruotsalaisten käsiin.
Lyypekkiläiset väittivät jälkeenpäin että Norrby oli valinnut
niin karien ja kallioiden suojeleman aseman, ettei liittoutunut
laivasto ollut taistelukunnossa, vaan että ainoastaan yksi laiva
kerrallaan olisi voitu liketä vihollista, mikä taas olisi ollut liian
vaarallista.
Kronikoitsijat kertovat, että vihollisten häviö oli siksi ilmeinen,
etteivät lyypekkiläiset tahtoneet tarmolla ottaa osaa heidän
tuhoamiseensa. Kerrottiinpa vielä niinkin, että Lyypekin raati
olisi antanut Fredrik Brunille salaisen käskyn välttää ratkaisevaa
tappelua. Ja luonnollisesti siitä olikin lyypekkiläisille etua jota
kauvemmaksi asian joka tapauksessa varma ratkaisu siirtyi, sillä
sota-apu tuotti heille melkoista voittoa.
Severin Norrby lausui jälkeenpäin, että lyypekkiläiset kavaltajien
lailla olivat ajaneet Kustaan asiaa.
Severin Norrby vetäytyi laivoineen erään saaren satamaan, mutta
samana yönä tuli kova pakkanen ja aamulla oli koko meri niin kauvas
kuin silmä kantoi jäässä, jopa niin kovassa, että vaikkapa hevosella
olisi saattanut ratsastaa sinne missä laivat olivat.
Parempaa tilaisuutta pelätyn vihollisen hävittämiseksi ei saattanut
ajatella. Mutta lyypekkiläiset panivat taaskin vastaan.
Silloin riensivät ruotsalaiset korkealle vuorelle laivojen kohdalle
ja rupesivat sieltä pommittamaan niitä kivillä, toisen miesjoukon
karatessa niitä vastaan jään puolelta. Mutta heitä oli siksi vähän,
etteivät he voineet tuottaa viholliselle varsinaista vahinkoa.
Seuraavana yönä keskusteli muuan saksalainen eversti erään Severinin
päällikön kanssa ja senjälkeen Norrby vaan myhähteli niille
ruotsalaisille, jotka häntä yrittivät ahdistaa.
Mutta petos saatettiin Kustaa Eerikinpojan tietoon ja hän saapui jo
seuraavana päivänä paikalle. Hän ratsasti kalliolle niemen kärkeen,
josta saattoi nähdä Norrbyn laivat ja joutui vihan vimmoihin
ajatellessaan, mikä mainio tilaisuus tässä oli jätetty käyttämättä.
Ja vielä hänen vihansa yltyi, kun kova luoteistuuli rupesi
puhaltamaan ja jää särkyi, irroittaen viholliset laivat ja ajaen
ne kauvas merelle. Norrby käytti tilaisuutta hyväkseen ja koetti
laahautua saarelle, josta saattoi pommittaa lyypekkiläisiä laivoja.
Kustaa lähetti uudestaan ja uudestaan sanaa Brunille ja Stammelille,
että he toki valansa, kunniansa ja rehellisyytensä nimessä
miehuullisesti kävisivät vihollisen kimppuun. Mutta vastausta ei
tullut ja lyypekkiläiset laivat pysyivät liikkumattomina niinkuin
ennenkin.
Kustaa suuttui, kalliit hetket olivat menemäisillään hukkaan ja hänen
täytyi itse ryhtyä asiaan. Ottaen mukaansa ruotsalaiset päällikkönsä
sekä ne saksalaiset, jotka tahtoivat tulla, astui hän muutamiin
veneihin ja läksi vesille.
He pääsivät saarelle, saivat maihin muutamia pienempiä kanuunia,
puolia tuliletkuja, tykkejä ja koukkuja, mutta tuskin oli päästy
jonkinlaiseen järjestykseen, kun Norrby veneineen, väkineen saapui
valloittamaan saarta.
Syntyi kiivas kahakka, mutta Kustaan onnistui estää vihollisia
pääsemästä rannalle. Ottelun vielä jatkuessa heittäytyi hän itse
äkkiä maahan ja huusi torven läpi:
-- Voitte pian odottaa vieraita, herra Severin!
-- Hei, Kustaa herra, vai olette te siellä! vastasi Norrby ja
suuntasi omakätisesti aseensa ääntä kohti, mutta laukaukset eivät
tavanneet.
Jos ruotsalaisilla olisi ollut paremmat ampuma-aseet, niin olisivat
he voineet tehdä vihollisille paljon vahinkoa. Kustaa lähetti
lyypekkiläisiltä lainaamaan kahta puolta kartaunia (suurta tykkiä).
Hän tiesi niin varmasti niillä voivansa ampua puhki vihollisten
laivat tai ottaa vangiksi sekä Norrbyn että hänen väkensä, että
hän tarjosi kaksi linnaa pantiksi kanuunista. Mutta turhaan.
LyypekkiIäiset eivät lainanneet kanuuniaan, ja tanskalainen
merisankari, huomaten ettei hän tällä kertaa saisi aikaan sen
enempää, nosti purjeensa ja läksi Kalmariin.
Kustaa ei suinkaan unohtanut lyypekkiläisten käytöstä, mutta hänen
täytyi vaieta, kunnes Tukholma olisi valloitettu. Kaupunki ei
ollut saanut minkäänlaista apua ja sen hätä kasvoi päivä päivältä
suuremmaksi. Nälkä synnytti karkureita, jotka joko meritse pakenivat
ruotsalaisten leireihin tai jostakin kaupunginportista maalle.
Viimemainituista yritti moni paeta P. Klaaran luostariin, mutta
abbedissa, joka oli Gorius Holstin vaimon sisar, suosi salaa
tanskalaisia. Hän oli tehnyt sellaisen sopimuksen, että aina kun joku
kaupungista pakeni luostariin, niin hän siitä ilmoitti ripustamalla
valkean huivin ylimpään ikkunaan kaupungin puolella, jos oli päivän
aika, ja jos oli yö, ripustamalla ikkunaan lyhdyn.
Heti merkin ilmestyttyä näkyviin, tuli kaupungista sotamiehiä, jotka
kuljettivat onnettomat sinne takaisin, sitte mitä kamalimmalla
tavalla kiduttaakseen heidät kuoliaaksi.
Kun ei julkinen väkivalta auttanut, päätettiin koettaa viekkautta.
Kaupungissa oli muuan ruotsalainen Jöns Vestgöte, joka oli
tanskalaisten puolella. Päätettiin lähettää hänet karkulaisena
ruotsalaisten leiriin; kun hän sitte olisi voittanut heidän
luottamuksensa, antaisi hän tanskalaisille tarkat tiedot
ruotsalaisten voimista, sytyttäisi vihollisen leirin tuleen ja
kiiruhtaisi itse takaisin kaupunkiin; jollei tämä suunnitelma
onnistuisi, niin tuli hänen kiireimmiten lähteä Köpenhaminaan
ilmoittamaan kuninkaalle, mikä hätä Tukholmassa vallitsi.
Henrik Slagheck ja Gorius Holst kirjoittivat nimensä
pergamenttipalaseen joka ommeltiin miehen sukkien sisään ja jonka hän
toimensa vahvistukseksi voisi näyttää kuninkaalle.
Jöns Vestgöte saapui onnellisesti leiriin Munklidernissä, kenkään
ei epäillyt hänen sanojensa totuutta ja hänen aikeensa näyttivät
jo olevan onnistumaisillaan. Mutta muutamien päivien perästä tuli
leiriin kaksi muuta karkulaista ja nämä jotka tunsivat mikä mies Jöns
Vestgöte oli, ilmoittivat päällikölle epäluulonsa.
Paikalla pantiin toimeen ankara tarkastus; pergamenttipala löytyi ja
pian lakkasi Jöns Vestgöte kuulumasta elävien joukkoon.
Tanskalaisten leirissä oli hätä sillaikaa tullut niin kovaksi, että
pelastus täytyi keksiä millä keinoin tahansa. Karkulaisilta sai
Pietari Fredag tietää, että viholliset olivat päättäneet rynnätä
eteläistä leiriä vastaan. Pian oli hänen tuumansa valmis.
Leirissä annettiin käsky, että miehistö pysyisi valppaana ja valmiina
taisteluun.
Pilkkosen pimeänä yönä marssi Pietari itse matkassaan 500 miestä,
ulos leiristä kaupunkia kohti, Maria Magdaleenan kirkkoon, jonka Sten
Sture vanhempi v. 1489 oli rakentanut.
Meidän päivinämme ei tästä kirkosta tiedetä muuta kuin että se oli
pieni ja pilareilla varustettu; sen ikkunat olivat pienet ja se
päättyi neliskulmaiseen, suippeaan torniin. Tänne Pietari Fredag ja
hänen miehensä kätkeytyivät.
Varhain aamulla kuuluivat tanskalaiset marssivan ulos eteläisestä
portista. Ylpeinä, meluten ja jyristen kulkivat he kirkon ohi, aivan
varmoina siitä että heidän vihamiehensä nukkuivat sikeintä untaan,
josta heitä tulee herättämään verinen ja julma aamutervehdys.
Mutta leirissä kohtasi heitä paha pettymys: koko Ruotsin joukko
seisoi aseissa, valmiina taisteluun.
Taistelun ollessa tulisimmallaan kuului takaapäin torvien toitotusta
ja sotahuutoja. Tanskalaiset pelästyivät ja pelästys muuttui
epätoivoksi, kun he sitte huomasivat pelastuksen mahdottomaksi.
Heidän tappionsa oli ääretön; ainoastaan harvat pääsivät takaisin
kaupunkiin.
Asema oli sangen tukala. Ainoastaan melkoisen suuri joukko olisi
saattanut tunkea piiritysarmeijan läpi, ja sellaista apua ei ollut
odotettavissa. Tanskalaiset olivat siis aivan oman onnensa nojassa ja
jotta heidän miehensä jälellä olevilla vähillä varoilla saattaisivat
elää kokonaisen talven Tukholmassa, täytyi kaikki tarpeeton väki ajaa
pois.
Se tehtiinkin. Kaikki joita ei voitu käyttää kaupungin puolustukseen,
tai jotka olivat vähemmän luotettavat, karkoitettiin. Teinien,
munkkien, palkkaväen, sanalla sanoen kaikkien, jotka olivat toisten
leivissä, täytyi jättää kaupunki.
Niin kului talvi ja päästiin merkilliseen vuoteen 1523.
Sillaikaa oli Ruotsiin saapunut muutamia lyypekkiläisiä raatiherroja
valvomaan Hansakaupunkien etuja; he oleskelivat koko talven Upsalassa
ja seurustelivat saksalaisen ratsuväen kanssa, jolla ei ollut mitään
muuta tekemistä kuin nostaa palkkansa.
Koko maassa tahdottiin, että kutsuttaisiin kokoon herrainpäivät,
jonkatähden valtionhoitaja vihdoin sen tekikin, määräten kokouksen
pidettäväksi Strängnäsissä toukokuun 24 päivänä. Tärkein kysymys oli
velka Lyypekille, jonka maksaminen tuotti huolta.
Molemmat lyypekkiläiset raatiherrat jättivät laskun avusta, joka
oli annettu Tukholman piiritykseen ja vaativat että se viipymättä
maksettaisiin; jos taas sattuisi viivytys, niin lyypekkiläiset
korvaukseksi yksistään siitä tahtoivat rajattoman vakuutuksen
valtakunnan kaupasta, oman tekemänsä ehdotuksen mukaan.
Tuo mahtava Lyypekki, joka sekä kruunasi kuninkaita että karkoitti
heitä valtaistuimilta, oli hiljan tehnyt liiton Tanskan kuninkaan
Fredrikin kanssa ja luvannut auttaa häntä hankkimaan itselleen
Ruotsin kruunua. Lähettiläät lausuivat uhkauksia siihen suuntaan.
Heidän vallassaan oli sitäpaitsi neuvottelu Tukholman
pakkosopimuksesta eikä ollut muuta neuvoa kuin suostua kaikkiin
heidän vaatimuksiinsa.
Mutta nämä neuvottelut eivät vielä olleet päättyneet, kun syttyi
kysymys synnynnäisen ruotsalaisen herran valitsemisesta maan
kuninkaaksi.
Tuomiorovasti Knut astui esiin osoittamaan, miten tärkeää Ruotsin
nyt oli ryhtyä kuninkaanvaaliin, koska vieraat kuninkaat jo kauvan
olivat sortaneet ja kamalasti hävittäneet valtakuntaa. "Ja koska
armollinen Jumala oli suonut Kustaa Eerikinpojan tuottaa isänmaalle
suurta onnea ja menestystä taistelussa sen ilkeää vihollista kuningas
Kristiania ja hänen joukkojaan vastaan, ja koska Jumala samalle
Kustaa Eerikinpojalle oli lahjoittanut hurskautta, viisautta ja
urhoollisuutta ja varmaankin itse kutsunut ja määrännyt hänet siihen
virkaan, niin ei sen parempaa ja kuninkaaksi sopivampaa miestä ollut;
sitäpaitsi oli hän ylhäisintä aatelissukua ja vanhojen kuninkaiden
verta, Ruotsissa syntynyt ja kasvanut."
Puhe oli latinankielinen, kansa ei sitä ymmärtänyt, mutta se
arvasi sisällön ja huusi riemuiten, että kaikki tahtoivat Kustaata
kuninkaaksi.
Itse piispa Braskin, joka joko todellisen tai teeskennellyn sairauden
vuoksi oli jäänyt tulematta kokoukseen, kerrotaan, saatuaan tietää
kokouksen tulokset, lausuneen ilonsa siitä että Ruotsi oli saanut
kotimaisen kuninkaan.
Kustaa epäili kauvan, ottaisiko vastaan kunniakkaan tarjouksen.
Vihdoin hän pyysi päästä siitä ja ehdotti että joku läsnäolevista
ritareista valittaisiin. Hän lausui kieltonsa niin jyrkästi, että
"läsnäolevien polvillaan ja kyyneliä vuodattaen täytyi rukoilla häntä
rupeamaan heidän herrakseen ja kuninkaakseen".
Vihdoin hän sitte suostui ottamaan vastaan tyrkyttämällä tarjotun
kuningaskruunun, joka, niinkuin hän sanoi, hänelle "tulisi tuomaan
enemmän sappea kuin hunajaa". Nostetuin käsin vannoi kansa hänelle
uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja hän puolestaan "teki vakavan valan,
niinkuin Ruotsin laki säätää kuninkaanvaalissa".
Tämä ei voinut olla Kustaalle odottamatonta, varsinkin kun siitä
jo Vadstenan kokouksessa oli ollut kysymys, vaikkei julkisesti.
Selvästi hän myöskin näki, että Kristian kyllä oli pitänyt huolta
siitä, ettei löytynyt liiaksi pyrkijöitä Sturein seuraajiksi. Sekä
ensimäiselle että viimeiselle Sturelle oli tarjottu kruunu, mutta
he olivat kieltäytyneet, sellaista oli siis jo ennenkin tapahtunut.
Kustaa oli viisas mies, hän laski edeltäkäsin kaikkien tekojensa
seuraukset; menneisyyden levottomuus ja raskaat huolet olivat niin
selvinä hänen muistossaan, että hän epäili, ottaisiko ne uudestaan
kannettavikseen. Hän oli kyllä kunnianhimoinen, mutta ei siihen
määrään että hän ajattelemattomasti olisi heittäytynyt mihin
yrityksiin tahansa. Se minkä hän tähän asti oli tehnyt, oli lähtenyt
palavasta isänmaanrakkaudesta.
Valtionhoitajan nimeen sisältyi aivan toiset oikeudet... hänen
täytyi myöntää, että kuninkaannimi tänä hetkenä oli takaus Ruotsin
itsenäisyydestä. Kuka oli arvokkain sitä kantamaan, kenelle maan
ritareista hän ojentaisi Ruotsin kruunun?
Ei kenellekään!... hänen täytyi se myöntää. Mutta jos hän sen laskee
omaan päähänsä, niin hän sitoutuu suuriin velvollisuuksiin!
Ruotsin olot olivat pelkkää sekamelskaa; kaikki oli järjestettävä,
vanhaa karsittava pois ja uutta asetettava sijaan... Kykeneekö hän
sellaiseen suurtyöhön? Jumalan avulla, jos hän siihen kokonaan
antautuu.
Kokonaan?... Pitääkö hänen sitte luopua kaikista elämän iloista...?
Hän on nuori ja terve, eikö hän saa nauttia niin kauvan kuin taitaa?
Ei, jos hän tahtoo ruveta Jumalan soturiksi ja selvin katsein
silmäillä asioita.
Silloin muistui hänen mieleensä muuan Martin Lutherin lause:
"Teidän pitää käyttää tätä maailmaa ikäänkuin ette käyttäisikään."
Niin, sen hän oli tekevä!
Ja äkkiä oli hänen päätöksensä valmis.
Vaali herätti yleistä iloa, yksin vanhankin koulun miehissä. Piispa
Brask lausui:
"Tanskan miehet ja muut ulkomaalaiset ovat kauvan kierrelleet
ympärillämme kuninkaanvaalineen ja muine puuhineen, he ovat sekä
viekkaudella että liukkain kielin koettaneet tunkeutua suosioomme ja
me olemme luottaneet heidän sanoihinsa, kirjeihinsä ja vakuutuksiinsa
valtakunnan ja kansan onnesta, mutta mitenkä he ovat pitäneet
lupauksensa, sen olemme nähneet."
Heinäkuun 6 päivänä 1523, kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta
Tukholman verilöylyn jälkeen, huudettiin Kustaa Eerikinpoika Vaasa
Ruotsin ja Gööttien kuninkaaksi. Hän ei ollut siksi halunnut, mutta
hän sai ansioidensa mukaisen palkan, ja todisteena siitä että hänen
ansionsa olivat yhtä suuret kuin hänen onnensa, mainitsee muuan
historioitsija ne kolmekymmentäseitsemän vuotta, joina hän tarmolla
hallitsi huimapäistä ja suurtöihin taipuvaa kansaa. (Niinkuin hän
itse lausui Ruotsin kansasta.)
Kuninkaanvaalitilaisuudessa tehtiin kaksi kirjoitusta, toisen
kirjoitti kuningas, toisen valtakunnan neuvosto. "Me Kustaa,
Jumalan armosta valittu Ruotsin ja Gööttien kuninkaaksi" --
alkaa ensimainittu, joka on osoitettu kaikille hengellisille ja
maallisille, vapaasukuisille rälssimiehille ja kaikille talonpojille,
jotka "Ruotsissa asuvat ja elävät".
Neuvoston kirjoitus on osoitettu "kaikille jotka etsivät ja
rakastavat totuutta", ja tarkoitti siis koko kristikuntaa. Se
sisälsi laajan kertomuksen tapahtumista Ruotsissa sekä siitä, miksi
petolliselta kuningas Kristianilta oli kielletty uskollisuus ja
kuuliaisuus ja miksi voittamaton ruhtinas ja herra, herra Kustaa,
oli valittu Ruotsin ainoaksi, oikeaksi, armolliseksi herraksi ja
kuninkaaksi.
Vihdoin sanottiin pitkässä kirjoituksessa vielä, että arkkipiispa
Kustaa Trolle palkaksi kaikista pahoista teoistaan ikipäiviksi oli
suljettu pois Ruotsin valtakunnasta.
Samaan aikaan kuin vaali tapahtui, tuli säädyille Tanskan
vastavalitulta kuninkaalta Fredrik I:ltä kirje, jossa hän pyytää,
että hän, unioonin sääntöjen mukaan, tunnustettaisiin myöskin
Ruotsissa.
Säädyt vastasivat valinneensa Kustaa Eerikinpojan Ruotsin kuninkaaksi.
Tämä tapahtui Strängnäsin valtiopäivillä 7 päivänä kesäkuuta v. 1523.
Uniooni oli silloin ollut voimassa 126 vuotta.
Se oli jättänyt jälkeensä hävitystä ja kauhistusta, ei siksi että se
olisi ollut niin suuren sorron aika, mitä se tosin usein myöskin oli,
vaan pääasiallisesti siksi, että se oli mitä suurimman vallattomuuden
aika.
Unioonin aikana oli neuvoston velvollisuus hallita valtakuntaa;
läänit jaettiin neuvoston jäsenten kesken ja jokainen haltia nautti
läänistään tulot, mutta kosk'eivät läänit olleet perinnölliset, niin
niistä oli alituinen riita. Kustaan ensi tehtäviä oli sentähden kysyä
neuvostolta, saisiko hän vapaasti päättää kruunun läänien asiat.
Valtakunnan mahtimiehet olivat joskus ehdotelleet, että valtakunta
jaettaisiin moneen osaan, eri hallitsijain kesken, ja tämä olikin jo
suureksi osaksi tapahtunut.
Mutta toiselta puolen oli kansakin jo noussut mahdiksi, Engelbrekt
oli kutsunut talonpojat aseihin ja aseissa he sitte olivat satoja
vuosia.
Valtakunnan hajoamiseen uhkasi kyllä vaikuttaa herrojen valta, mutta
talonpoikienkaan valta ei ollut vaaraton, vaikka aivan toisella
tavalla. Eri maakunnat toimivat näihin aikoihin aivan itsenäisesti,
ne tarttuivat aseisiin, solmivat keskinäisiä liittoja ja uudistivat
vanhoja sopimuksia; sanalla sanoen: tekivät aivan mitä tahtoivat.
Sitä todistaa varsinkin pohjois-Ruotsi, jotavastoin aatelisvalta
taas on suuri etelässä, paitsi Smålannissa. Tässä maakunnassa ja
Taalaissa leimahtelivatkin talonpoikaiskapinat pääasiallisesti
Kustaan hallituksen aikana. Aseelliset talonpojat eivät köyhyydessään
tahtoneet maksaa veroja, vaikka sekä heidän elämänsä että
omaisuutensa yhtämittaa oli vaarassa. Sen Kustaa itse sai kokea.
Maallisen esivallan puutteessa oli kirkko valvonut omia etujaan. Se
oli ylimysluokkaa mahtavampi siinä suhteessa että piispat kirkollisen
ammattinsa ohella olivat maallisia lääniherroja. He olivat aina
suosineet unioonia ja joutuivat sentähden jo aikaiseen isänmaallisen
puolueen vihan alaisiksi.
Jo Engelbrekt oli tehnyt kovia uhkauksia piispoja vastaan, Kaarle
Knuutinpojan ja Sturein hallitus oli ollut ainaista taistelua
pääasiallisesti heitä vastaan. Kostonhimoinen arkkipiispa se
Kristianille raivasi tietä, eikä Ruotsissa koskaan ole niin vihattu
ketään kuin Kustaa Trollea.
Sitäpaitsi lisäsi munkkien ja pappien huono elämä yleistä
katkeruutta, mutta heidän vaikutuksensa, varsinkin alemman papiston,
pysyi sentään vielä sangen suurena.
Tällaisten olojen vallitessa tuli Kustaan siis perustaa Ruotsiin
mahti, nimittäin kruunun mahti, joka oli lakannut olemasta; ja
sentähden täytyi hänen alkaa hallituksensa pyytämällä kansalta mitä
suurimpia uhrauksia.
Kaikista ensinnä tarvittiin rahaa, ja kokouksessa määrättiin koko
maahan hopeavero.
Määrättyään Ture Jönsinpojan valtiohovimestariksi ja Lauri
Siggenpojan valtiomarskiksi, läksi Kustaa Strängnäsistä.
* * * * *
Palatessaan Kalmariin toivoi Severin Norrby parempia aikoja.
Hän pani liikkeelle kaikki voimansa rynnätäkseen kaupungin
ulkopuolella olevaa leiriä vastaan; ja saatuaan seudun puhtaaksi
vihollisista oli hän päättänyt palata Tukholmaan. Silloin saapui
Tanskasta tieto että Kristian oli pantu viralta.
Nyt luopui Severin puolustuspuuhista ja valmisti lähtöön koko
voimansa, paitsi kuusikymmentä saksalaista sotamiestä, jotka saivat
käskyn kahden vahtivuoron aikana vartioida kaupunkia ja linnaa.
Jos he ruokavarojen puutteessa tai ruotsalaisten lukuisuuden tähden
huomaisivat mahdottomaksi puolustautua, niin tuli heidän käydä
porvarien kimppuun, viedä heidän omaisuutensa laivoihin, sytyttää
kaupunki ja linna tuleen ja sitte kiireen kautta purjehtia Visbyhyn.
Porvarit saivat kuitenkin vihiä asiasta ja lähettivät kaikessa
hiljaisuudessa miehiä ruotsalaiseen leiriin -- oli juuri
helluntaiaatto -- pyytämään apua; he lupasivat yöllä neljättä
helluntaipäivää vastaan pitää kaupungin portin auki, jos ruotsalaiset
silloin tahtoisivat tulla.
Arvid Vestgöte ja Pekka Hannunpoika, jotka johtivat ruotsalaisia,
kiirehtivät käyttämään tilaisuutta hyväkseen.
Ratsujoukon etunenässä ajoivat he itse määrättynä aikana kaupungin
portille, joka olikin auki. Sitte he täyttä laukkaa ratsastivat
kaupungin läpi Eteläportille, jonne kolmekymmentä saksalaista
vartiaa oli vetäytynyt. Jalkaväki saapui pian paikalle ja sotamiehet
vangittiin.
Kaupunki oli nyt ruotsalaisten käsissä ja kahdeksan päivän kuluttua
saivat he haltuunsa koko linnan, jonka jälkeen Arvid Vestgöte läksi
Ölantiin ja valloitti saaren.
Varsinaisessa Ruotsissa ei vihollisilla enään ollut muuta kuin
Tukholma ja sinne läksi Kustaa suoraan Strängnäsistä.
Talvi oli Tukholmassa ollut kamala, sekä nälkä että hätä raivosi
kaupungissa; ja ruotsalaiset olivat niin valppaat että kaikki
tanskalaisten karkausyritykset aina menivät myttyyn.
Vihdoin syntyi kaikellaista häiriötä ja väkivaltaa, varsinkin kun
sotamiehet olivat siksi voimakkaat, että jaksoivat pitää porvareita
komentonsa alaisina.
He pakoittivat heidät mitä raskaimpaan työhön, sillä heidän täytyi
pitää avoinna eräs leveä hauta, joka ulottui koko kaupungin ympäri
ja jonka tarkoitus oli estää vihollisia äkkiarvaamatta ryntäämästä
kaupunkiin.
Jää oli niin vahvaa että sitä myöten muuten aivan helposti saattoi
päästä kaupungin muurille asti.
Siinä varmassa toivossa että kuningas keväällä lähettäisi apua, kesti
miehistö aina siihen asti.
Mutta kun kevät tuli, saapui sensijaan tieto, että kuningas oli
paennut valtakunnasta.
Nyt ryhdyttiin keskusteluihin -- mihin Kristian muuten jo edeltäkäsin
näkyi antaneen luvan -- mutta tanskalaisten ehdot olivat sitä laatua,
että Kustaa paikalla hylkäsi ne.
Tahdottiin antaa linna lyypekkiläisille, jotka Danzigin kanssa
yhdessä suorittaisivat miehistölle maksamatta jääneet palkat.
Piiritystä jatkettiin sitte yhtä ankarasti kuin ennenkin, joten hätä
yhä yltyi ja tanskalaiset pian tulivat siihen johtopäätökseen, ettei
muuta saattanut tehdä kuin antautua.
Sellainen oli mielentila ennen kuninkaan vaalia. Kun Kustaa sitte
itse saapui leiriin, alkoivat keskustelut taas, eikä kestänyt
kauvankaan ennenkuin oli sovittu ehdoista.
Tehtiin kaksi sopimuskirjettä, toinen miehistöä, toinen kaupunkia
varten. Kaupungin pormestarille, raatimiehille ja väestölle lupasi
kuningas antaa anteeksi kaiken menneisyyden; heillä oli täysi vapaus
vaimoineen, lapsineen ja irtaimistoineen muuttaa Saksaan tai muualle;
heidän kiinteimistönsä sitävastoin jäisi käytettäväksi Tukholman,
kuninkaan ja valtakunnan hyödyksi. Niille taas, jotka tahtoivat jäädä
maahan, luvattiin niinikään menneisyys anteeksi; kaikki mitä he sodan
aikana olivat rikkoneet sekä maallisia että hengellisiä herroja
vastaan, unohdettaisiin.
Sitävastoin kuului sopimukseen, että "Tukholman kaupunki ja linna
sekä pienine että suurine pyssyineen, miekkoineen, luotineen,
nuolineen, ruutineen ja kaikkineen lankeisi ruotsalaisille. Samaten
käytettäköön kaikki julmalle Kristian kuninkaalle tai Severin
Norrbylle kuuluvat laivat ja jahtialukset meidän ja Ruotsin hyödyksi.
Niinmuodoin jätettäköön myöskin arkkipiispa Kustaan, hänen isänsä
Eerik Trollen ja piispa Jöns Bellenacken rahat ja tavarat sekä
kaikkien valtakunnasta paenneiden, kuolleiden ja Suomessa asuvien
omaisuudet, hopeat ja kullat käytettäviksi meidän ja Ruotsin
valtakunnan hyödyksi."
Päälliköt saisivat ottaa mukaansa palvelijoita, palkkasotureita ja
pyssymiehiä, heidän kansallisuudestaan riippumatta, sekä kaikki
heidän hopeansa ja tavaransa. Itse saisivat he vapaasti lähteä maasta
joko meritse tai maitse; heille toimitettaisiin ruokavaroja ja laiva,
joka heidät saattaisi siihen osaan Saksaa, minne he halusivat mennä.
Mutta heidän täytyisi kunniansa nimessä luvata, etteivät kahteen
kuukauteen nousisi Ruotsin valtakuntaa ja Lyypekin kaupunkia vastaan,
ei salaisesti enempää kuin julkisestikaan.
Näillä ehdoin antautui Tukholman kaupunki ja linna 21 p:nä kesäkuuta
Ruotsin vastavalitulle kuninkaalle.
Miehistö läksi pois ja Kustaa asetti sijaan omia miehiään.
Sunnuntaina tuli Pietari Hård linnanvoudiksi ja seuraavana tiistaina,
joka oli juhannusaatto, marssi kuningas juhlallisesti eteläisestä
portista kaupunkiin.
Jälellejääneiden porvarien ilohuutojen kaikuessa ratsasti hän
Suurkirkolle, astui alttarille ja lankesi siihen polvilleen, nöyrästi
ja sydämensä pohjasta kiittääkseen Jumalaa, joka niin ihmeellisesti
oli johtanut asiain kulun isänmaan onneksi ja pelastukseksi. Sitte
läksi hän kirkosta.
Siitä oli viisi vuotta kun hän viimeksi oli nähnyt Tukholman. Hän oli
jättänyt kaupungin vanhan ystävänsä Hemming Gaddin ja nuoren, rakkaan
valtionhoitajan Sten Sturen rinnalla, ja miten sydämellisesti hän
olikaan painanut heidän käsiään jäähyväisiksi!... Kukaan ei silloin
ajatellut, että se oli viimeinen kerta!
Kummallisia vaiheita, epäilyksen ja levottomuuden päiviä nähtyään,
kestettyään taistelua ja kieltäymystä, katseli hän taaskin tätä
kaupunkia; hän oli kuninkaana, Ruotsin kuninkaana, matkalla sen
linnaan...! Oliko se unta vaiko todellisuutta?
Mutta kuinka kaupunki oli muuttunut! Södermalmilla olevan Eteläportin
edustalla ei ollut kuin yksi ainoa talo, jossa asuttiin. Kun hän
ratsasti sisään kaupunginportista ja näki pienen porvarijoukon --
noin kolmesataa henkeä -- joka oli häntä vastassa, ja kun hän sitte
loi katseensa autioille kaduille, niin tuntui siltä kuin olisi hän
ollut matkalla kuolleiden kaupunkiin. V. 1518 oli Tukholmassa 1,177
veroa maksavaa porvaria ja nyt oli heidän lukunsa supistunut 308.
Kustaalle kerrottiin, että Normalmin ainoina asukkaina olivat P.
Klaara-luostarin nunnat ja heidän abbedissansa. Helgeandsholmilla oli
sairashuoneessa muutamia potilaita ja Ritariholmassa jokunen raihnas
luostariveli. Siinä Tukholman koko väestö!
Kaikki jotka kynnelle kykenivät, olivat tänä hetkenä kaupungilla
katsomassa komeutta. Oli todellakin omituista nähdä kuningas, tuo
uljas, voimakas mies, jonka kasvot olivat niin jalot ja vakavat ja
jonka tyyni katse ilmaisi ajatusten syvyyttä, ja hänen ympärillään
päälliköt ja neuvoston herrat komeissa puvuissaan ratsastamassa
autioilla kaduilla kaupungissa, jota oli kohdannut verituomio.
-- Kun viimein seisoin tässä, puheli muuan raajarikkoraukka
naapurilleen, -- polvistuimme Kristianin, senkin pyövelin edessä.
-- Ja minusta siitä on niin vähän aikaa, nyyhkytti eräs vanha eukko,
-- kun tässä näin Kustaa herran astelevan äitinsä rinnalla. Nyt hän
melkein on Sten herran näköinen.
-- Taitaa vaan olla, minä näen niin huonosti, vastasi raajarikko;
-- mutta mielelläni annan tuon toisen jalkani, jos hän tekee lopun
tanskalaisten vallasta ja kaikista heidän julmuuksistaan.
-- Katsokaa, katsokaa, huusi nainen ja tarttui ukon käsivarteen
sellaisella kiihkolla, että hän oli menemäisillään nurin.
-- Tarttukaa koreasti, niin jää toiseksikin kerraksi jotakin, virkkoi
ukko, -- Mutta mikä siellä nyt sitte on?
Suu auki tuijotti nainen eteensä.
-- Mutta näkevätkö silmäni oikein? kysäsi hän sitte. -- Onko tuo
todellakin pormestari Gorius Holst, joka tuolla pokkuroi kuninkaan
edessä?
Mies varjosti kädellä kasvojaan, sillä aurinko häikäisi hänen
silmiään. Pitkän aikaa katseltuaan virkkoi hän:
-- Luulenpa tosiaan että se on sama vanha kettu...
-- Enhän minä tahdo ruveta neuvomaan kuninkaallista majesteettia,
puuttui nainen puheeseen, -- mutta jos hän antaa tuon pettää...
-- Ei hän anna, huomautti sotamies, joka oli sattunut kuulemaan
keskustelun. -- Pormestari on kerjäten rukoillut armoa ja luvannut
parannusta, ja hänelle on nyt annettu lupa jäädä kaupunkiin, mutta
kyllä häntä silti pidetään silmällä.
-- Oliko kuningas mukana sodassa?
-- Oli kyllä.
-- Miksei hän tyytynyt olemaan valtionhoitajana?
-- Lienee parempi olla kuninkaana, huomautti nainen.
-- Taisipa vaan akkaväen tähden ruveta siihen virkaan, nauroi
sotamies ja läksi tiehensä.
-- Mitä turhia! -- Kas, nyt hän menee linnaan. Suokoon Jumala vaan
hyvää ruokahalua hänelle ja hänen väilleen.
Mutta joukko taalalaismiehiä oli kerääntynyt yhteen ja muuan heistä
lauloi toisille:
Ne Taalain miehet jo riensi
luo muurien Tukholmin,
ja taalaisnuolet ne lensi,
kuni rae lyö aaltoihin.
Ja Taalain miehet ne ampui,
kuin yhdestä jousesta vaan,
niin pilvenä pöllähti nuolet
joka kerralla ampuissaan.
Noin Taalain miehet ne nauroi,
kun nuolet ilmassa soi,
kaks juuttia kolmatta kiirein
pois paarilla turvahan toi.
Ulos astui myllärin vaimo,
noin virkkoi viekas tuo:
kun säkkinne jauhetut lienee,
miks tänne siis kannatte nuo?
Tää ei ole myllärin säkki,
vaikka siltä se näyttää voi,
se onkin uljahin juutti,
jonka tappara kankaalla soi.
Pois rientäen huoneista juostiin
ulos kaduille Tukholmin,
lens' ratsulta Juutin miesi
ja kaatui kalpoihin.
Ja ratsunsa seljästä huusi
ritar Erkki se huimapää:
voi poloja miehiä Juutin,
emme konsaan maatamme nää.
Ja korskalta ratsulta Kustaa
nyt kiitteli innoissaan:
mun taalainmieheni, kiitos,
kas, teihinpä luottaa saan.
Te kestitte taistot ja tuiskut
lailla Ruotsin sankarien,
elon päiviä Luoja jos sallii,
sen palkitsen parhaiten!
12.