Hän oli luonteeltaan kiivas ja taipumaton. Isä pani hänet erään
porvarin luo Köpenhaminaan kasvatettavaksi ja opettajakseen sai hän
kaniikki Jörgen Hintzen. Tämä, nähdessään mahdottomaksi pitää kurissa
villiä poikaa, otti hänet mukaansa Fruekirkeen ja pakoitti hänet
laulamaan muiden kuoripoikien joukossa.
Tämä oli Hannu kuninkaan mielestä liikaa ja niin uskottiin prinssi
erään Markbrandenburgista olevan saksalaisen, mestari Konradin
haltuun.
Hän oli oppinut herra, joka ajan tavan mukaan pääasiallisesti koetti
mättää latinaa nuoren oppilaansa päähän.
Luultavasti prinssi, rangaistuksen välttämiseksi, johonkin määrin
alistui opettajansa tahdon alle, mutta yöt olivat hänen omassa
hallussaan ja silloin hän kierteli pitkin kaupunkia, ensin
lahjottuaan linnanvahdin, jotta hän vapaasti pääsi liikkumaan.
Hän kulki porvaristalosta toiseen ja viipyi mieluinten siellä missä
viini oli parasta ja kansa kauneinta.
Vihdoin kuningas sai tästä tiedon ja silloin seurasi sellainen
nuhdesaarna ja selkäsauna, että prinssi lankesi polvilleen
rukoilemaan armoa ja lupasi, ettei hän enään koskaan tee sillä
tavalla.
Mutta tämä aika oli ehtinyt syvästi vaikuttaa häneen. Hän oli nähnyt
kansan elävän kurjuudessa, aatelin ja pappien harjoittavan sortoa, ja
huomannut, että kuninkaan asema monessa suhteessa oli rajoitettu.
Ruotsia hän vihasi ja ruotsalaisia valtionhoitajia kutsui hän
kavaltajiksi.
Saksalaisuutta hän myöskin vihasi ja sen edustajana Gottorpin linnan
herraa, joka hänen isälleen oli tuottanut niin paljon harmia.
Ulkomuodoltaan ei hän ollut epämiellyttävä, mutta hänen kasvoillaan
oli aina heijastus siitä rajusta voimasta, joka asui hänen sisässään.
Hän saattoi olla ystävällinen kun hän tahtoi, mutta hänen vihansa
pani kaikki vapisemaan. Vuosikausia saattoi hän kantaa vihaa
ihmistä vastaan, mutta mestarillisesti salata sen, kunnes ilmaantui
tilaisuus, jolloin hän päästi vihansa mitä villeimpänä raivona
puhkeamaan esiin.
Hän epäili siihen määrään ympäristöään, että -- niinkuin hänen
itsensä oli tapana sanoa -- jos hänen lakkinsa olisi aavistanut, mitä
hänen päässään liikkui, niin hän paikalla olisi heittänyt sen tuleen.
Kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena lähetti isä hänet Norjaan
tukahduttamaan ylhäisten herrojen kapinanhalua. Hän sen tekikin niin
perinpohjaisesti, ettei Norjan aateli siitä saakka enään koskaan ole
päässyt entiseen voimaansa tai mahtavuuteensa.
Kymmenvuotisen valtionhoitajatoimensa aikana kokosi hän muuten paljon
tietoja eri maiden oloista; ja siihen saattoi hänet pääasiallisesti
eräs nainen: kauniin Dyveken äiti, Sigbrit. Kerrottiin, että
tämä synnyltään oli hollantilainen, joka, vietettyään kirjavaa
seikkailuelämää, vihdoin oli asettunut Bergeniin ja avannut
ravintolaliikkeen.
Sigbritillä oli paljon tietoja ja erinomainen järki. Kristian rakasti
hänen tytärtään ja senkautta pääsi Sigbrit, joka sitäpaitsi vihasi
Ruotsia yhtä paljon kuin Kristian, häneen vaikuttamaan.
Sigbrit kertoi hänelle kuinka kukoistavalla kannalla Alankomaiden
kauppa oli ja kuinka talonpojat siellä tulivat hyvin toimeen, jopa
rikastuivatkin.
Tanskalle oli luonto, sanoi hän, suonut samat edut: laivakululle
ja kaupalle sopivan aseman, mutta aatelisto ja papisto oli imenyt
kansasta kaiken voiman ja lannistanut sen; sentähden Hansakaupungit
olivat saattaneet ottaa haltuunsa koko sen kaupan ja muut elinkeinot.
-- Tee siitä loppu! sanoi Sigbrit.
Kristian kuunteli hänen sanojaan mielihyvällä. Ne sisälsivät
vastauksen kysymyksiin, joita hän jo kauvan oli miettinyt. Näkihän
hän mitä sortoa norjalaiset kärsivät, kun koko heidän kauppansa oli
vieraiden käsissä, ja hän tunsi vihaavansa Hansakaupunkeja aivan
niinkuin unioonikuninkaat, joiden viha oli perinnöllinen.
Hänen mielessään liikkui suuria tuumia. Hän tahtoi uudistaa
valtakuntiensa koko sisällisen tilan, hän tahtoi murtaa Hansan
mahtavuuden, murtaa aatelin ja papiston ylivallan, vapauttaa sorretut
talonpojat maaorjuuden ikeestä, sekä, auttaakseen porvaristoa ja
kaupunkeja, tehdä kaupan vapaaksi ja itsenäiseksi.
Isänsä kuoltua oli hän pakoitettu tekemään kuninkaanvalan, jonka
mukaan hän oli kokonaan riippuvainen valtakunnan neuvostosta, mutta
sellaiset esteet raivasi hän tieltään, ja heti saatuaan käsiinsä
ohjakset ja tuntiessaan jalkojensa alla varman maaperän, ryhtyi hän
häikäilemättä parannustoimiin.
Hän kielsi herroja myymästä talonpoikia ja kristittyjä ihmisiä
järjettömien luontokappalten lailla, ja jos vallasväet kohtelivat
alustalaisiaan vääryydellä, niin olivat alustalaiset oikeutetut
jättämään maan, millä olivat asuneet ja muuttamaan muualle.
Talonpojat vapautettiin velvollisuudesta elonkorjuun aikana
lähteä meluajoon tai vetotöihin; samaten heidät vapautettiin
velvollisuudesta maksutta ruokkia herrojen härkiä.
Papeille ja luostariväelle annettiin ankara käsky, että heidän piti
olla hyvänä esimerkkinä muille ihmisille eikä viettää huonoa elämää
niinkuin tähän asti. Piispat ja ylhäiset papit saivat käskyn suurina
juhlapäivinä itse toimittaa jumalanpalveluksen, eikä, niinkuin
tähän asti matkustella pitkin maata pillien ja rumpujen soidessa;
seuruenaan saivat he käyttää kaksitoista tai korkeintaan neljätoista
miestä. Kirkkoherrojen velvollisuus oli asua seurakuntiensa
keskuudessa eikä kaupungeissa, niinkuin nyt, jolloin sielunhoito
laiminlyötiin ja pappilat joutuivat rappiolle.
Papit eivät saisi ostaa taloja ja tavaroita, jolleivät seuraisi
apostoli Paavalin kehoitusta ja menisi oikeaan avioliittoon.
Piispat ja papit eivät saisi sekaantua oikeusjuttujen ratkaisemiseen;
pappien keskinäisissä riidoissa ei ollut vedottava Roomaan, vaan
kuninkaaseen. Talonpoikien lasten tuli saada opetusta uskonopin
pääkappaleissa, sisäluvussa ja äidinkielen kirjoituksessa. Porvarien
lasten tuli sitäpaitsi oppia joku ammatti. Hyviä sääntöjä laadittiin
oppilaitoksissa tarvittavia parannuksia varten, mutta vanhemmat
joilla ei ollut varaa loppuun asti kustantaa lastensa tietopuolista
sivistystä, eivät alusta alkaen saaneet yllyttää heitä opin tielle,
jottei kaupungeissa ja kaduilla kiertelisi kerjäläisiä. Papiksi
ei saanut vihkiä ketään, joka ei osannut lukea evankeliumia ja
epistoloita j.n.e.
Kristian perusti kamari- eli hovioikeuden ja erittäin tärkeät olivat
hänen säädäntönsä kaupan ja kaupunkien kohottamiseksi.
Vieraiden kansallisuuksien laivat saivat vapaasti käydä Tanskan
satamissa ja turmiollinen kylä- ja pikkukauppa kiellettiin
hansalaisilta uhalla, että heidän tavaransa otetaan takavarikkoon;
muutamissa tapauksissa saattoivat he saada korkeat sakot. Kaikkien
talonpoikien, pappien ja aatelisten tuli viedä sekä omat että
talonpoikiensa karjat kaupaksi kaupunkien kauppiaille, joilla oli
oikeus harjoittaa kauppaa.
Öresundintulli muutettiin Helsingöristä Köpenhaminaan ja suuret
oikeudet luvattiin vieraiden maiden rikkaille kauppiaille, jos he
asettuisivat maahan. Amageriin perustettiin hollantilainen siirtola
ja Alankomaita kehoitettiin kaikin tavoin kaupantekoon Tanskassa.
Lyypekkiläiset vimmastuivat sekä vientikiellosta että Öresundintullin
muuttamisesta Köpenhaminaan; mutta varsinkin suututtivat heitä
hollantilaisille luvatut edut. He olivat puolen vuosisataa
työskennelleet saadakseen heidät suljetuiksi pois Itämereltä ja nyt
tehtiin heidän ponnistuksensa tyhjiksi.
Pelättiin julkista riitaa ja Kristian koetti tehdä ystävällisiä
sopimuksia, kunnes Ruotsi olisi hänen hallussaan.
Mutta niin suuri oli hansalaisten voitonhimo, että hän turhaan koetti
saada heitä luopumaan Ruotsin kaupasta.
Silloin antoi Kristian ottaa takavarikkoon heidän laivansa ja uhkasi
sulkea hansalaisilta kaikki Tanskan satamat.
Sopimus uudistettiin toukokuun 15 päivänä 1520.
Kun Kristian, saatuaan haltuunsa Tukholman ja Ruotsin valtaistuimen,
oli päässyt kunniansa kukkulalle, oli hänen tarkoituksensa laskea
koko ylpeä Lyypekki valtikkansa alle. Juhlallisesti tultuaan
Tukholmaan lausui hän eräälle saksalaiselle kauppiaalle: "sano
herroillesi, että jo olen voittanut toisen lyypekkiläisen portin ja
että pian voitan toisen".
Toisen kerran, kun Kristian raatiherroineen oli Tukholman pormestarin
Gorius Holstin luona, puhui hän:
-- En oikein saata iloita valtakunnistani ennenkuin taivutan Lyypekin
tahtoni alle; siinä on paljon työtä ja vaivaa, ennenkuin saan sen
irti vanhasta Ruotsista.
Hänen sanojaan seurasi teko; kaikki Tukholmassa oleskelevat
saksalaiset vangittiin, heidän tavaransa otettiin takavarikkoon
ja kaikki, joilla oli tavaroita takanaan määrättiin hengen uhalla
antamaan ne pois.
Sitäpaitsi kutsuttiin Köpenhaminan ja Malmön pormestarit Tukholmaan
keskustelemaan ja päättämään kauppaoikeuksista, joita kuningas
armossa, "omaksi ja kolmen valtakunnan iäiseksi hyväksi" oli näille
kaupungeille suonut.
Tarkoitus oli saada aikaan suuri kauppaliitto, joka kokonaan tekisi
tyhjäksi Lyypekin vaikutuksen Skandinavian valtakunnissa. Kristian
tahtoi valloittaa Hansan sen omilla aseilla ja Lyypekki heräsi ja
huomasi kauhulla, kuinka likeisesti sen menestys riippui Ruotsista.
Heti Ruotsiin tehdyn verisen retken jälkeen järjestettiin komea
seurue ja kolmen pohjoisen valtakunnan kuningas läksi suurella
loistolla tervehtimään lankoaan Kaarle V Alankomaissa, vaatiakseen
häneltä loput puolisonsa myötäjäisistä ja voittaakseen keisarin
puolelleen niissä riidoissa, joita hänellä oli setänsä Holsteinin
herttuan Fredrikin ja Hansakaupunkien kanssa.
Tällä retkellä hän lausui oppineelle Erasmukselle:
-- Miedoilla lääkkeillä ei saada aikaan mitään; ne keinot ovat
tehokkaimmat, jotka tärisyttävät koko ruumiin.
Hänen ystävänsä saivat nyt hoitaa Ruotsia mielin määrin. Hänellä
itsellään oli muuta tekemistä ja aikeitaan hän vuorotellen pani
toimeen tai hylkäsi, kielsi tai otti takaisin armoihinsa sellaisella
kiihkolla, että ne hänelle itselleen tuottivat sanomattoman paljon
vahinkoa. Hän tahtoi murtaa aateliston ja sen vallan, korottaa
porvarit ja talonpojat, lannistaa Hansakaupunkien kauppamahdin,
saada haltuunsa Holsteinin ja valloittaa Ruotsin; ennenkaikkia tulla
yksinvaltiaaksi.
Tämä kaikki piti saatanaan aikaan lakien, koulujen, murhien, petosten
ja aseiden kautta yhtaikaa. Vuonna 1522 antoi hän koko Tanskalle
uuden lakikirjan, jossa oli suuria muutoksia. Jokaisen piti olla oma
herransa ja vapaasti saada toimia niinkuin tahtoi. Tämä tietysti
nostatti ylhäisön vihan häntä vastaan. Hän vähensi papiston valtaa ja
rikkauksia ja koetti tuoda maahan Lutherin oppia, vaikka katoliset
papit tietysti olivat vimmoissaan. Hän tahtoi parantaa kauppaa ja
elinkeinoja ja sentähden hän suosi hollantilaisia; seurauksena oli,
että Lyypekki näki hänestä koituvan mitä vaarallisimman vihollisen.
Nämät muutokset olivat kaikki erittäin hyvät ja hyödylliset, mutta
hän tahtoi ne panna toimeen väkisin ja kaikki yhtaikaa.
Kevytmielisyydessään hyppäsi hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen.
Ruotsissa hän harjoitti julmuuksia muka erään paavin käskykirjeen
nojalla ja Tanskasta kirjoitti hän Lutherille ja keskusteli
uskonpuhdistuksen toimeenpanemisesta.
Kun Roomasta uhattiin tulla tutkimaan syytä Tukholman verilöylyyn,
niin hän paikalla kääntyi paavin puoleen pyynnöllä, että tämä
vahvistaisi kahden uuden pyhimyksen pyhäksi-julistamisen.
Suosikkinsa Didrik Slagheckin, jota yleisesti inhottiin, korotti
hän arkkipiispaksi Lundiin, mutta kutsui hänet sitte Köpenhaminaan,
jossa häntä syytettiin Tukholman verilöylyn alkuunpanemisesta ja
kiusallisesti tutkittiin. Hänet tuomittiin ensin hirtettäväksi
ja kuljetettiin jo hirsipuuhun, mutta vietiin sitte roviolle ja
poltettiin elävältä.
Mutta tälläkään uhrauksella ei Kristian voittanut takaisin kansan
rakkautta.
Lyypekkiläiset tekivät rynnäkön Själlandiin ja Skåneen. Kristian
tosin talonpoikien avulla löi heidät, mutta ei enään luottanut
väkeensä, vaan toimitti maahan vieraita palkkasotureita. Mutta
heidän palkkaamiseensa puuttui varoja. Silloin kutsui hän joulukuun
kymmenenneksi päiväksi kokoon herrainpäivät Kallundborgiin, mutta
ani harva saapui niihin. Vimmastuneena määräsi hän uuden kokouksen
pidettäväksi Århusissa kesäkuun 24 päivänä.
Meidän on muistettava, että hän juuri samana vuonna ja samassa
kuussa, Tukholmassa olevien päällikköjensä pyynnöstä antoi Severin
Norrbylle käskyn hankkia muonaa, ruokavaroja ja apua väelleen
Tukholman linnassa.
Hänellä itsellään oli muuta ajattelemista. Kulovalkeana kierteli
sellainen huhu, että kuningas Sigbritin kehoituksesta aikoi
verilöylyssä surmata Tanskan aatelisia ja että valepukuisia
pyöveleitä jo oli hänen henkivartijastossaan sekä että hän
talonpojille panisi suuret verot.
Silloin kokoontui Jyllannin aateli Viborgiin ja päätti sanoa irti
Kristianille tekemänsä uskollisuudenvalan ja tarjota kruunun hänen
sedälleen Holsteinin herttualle Fredrikille.
Herra Maunu Munk lupasi ottaa viedäkseen perille vaarallisen
irtisanomiskirjeen.
Hän läksi kuninkaan luo ja joi hänen seurassaan myöhään yöhön asti.
Lähtiessään jätti hän ikäänkuin vahingossa pöydälle hansikkaansa,
jonka sisällä suljettu irtisanomiskirje oli. Sitte hän riensi
veneeseen, joka häntä odotti ja purjehti suoraa tietä Holsteiniin,
jossa Fredrik ilolla suostui ottamaan vastaan Tanskan kruunun.
Seuraavana aamuna löysi muuan kuninkaan palvelijoista onnettoman
hansikkaan ja vei sen ynnä kirjeen Kristianille. Joukko
henkivartioita lähetettiin paikalla ottamaan kiinni Munkia, mutta hän
oli kadonnut.
Kuningas jäi mitä surullisimman neuvottomuuden tilaan; ylpeys ja
urhoollisuus olivat poissa, hän ei tietänyt, mitä hän tekisi.
Sensijaan että hän olisi koonnut talonpojat ja heidän avullaan
ryhtynyt kurittamaan herroja, kirjoitti hän heille kirjeen, tunnusti
vikansa, lupasi parannusta ja ehdotteli että sovittaisiin.
Mutta kukaan ei enään luottanut häneen ja sopimus hyljättiin
yksimielisesti.
Silloin kiirehti kuningas Köpenhaminaan, ratsasteli pitkin katuja,
itki katkeria kyyneliä, rukoili ja pyyteli kansaa auttamaan itseään,
luvaten parannusta ja tunnustaen vikansa.
Ihmetellen kansa häneen katseli, mutta itkevä ja rukoileva kuningas
oli jotakin niin uutta, että ihmisten kävi häntä sääli. Själlanti
ja Skåne tekivät uudestaan uskollisuusvalan, mutta Kristian kulutti
aikansa Köpenhaminassa toimettomana ja epäillen, mihin hän oikeastaan
ryhtyisi. Vihdoin otti hän epätoivoisan askelen. Köpenhaminan
satamassa oli kaksikymmentä suurta, hyvin varustettua laivaa, joilla
hän kauvan olisi voinut puolustaa itseään ja kaupunkia, mutta hän
päätti käyttää ne pakoon.
Kaikki kalleudet mitä hän ikinä saattoi saada kokoon, yksin
torninhuippujen kullatut pallotkin, vietiin laivoihin. Sigbrit,
joka ei uskaltanut näyttäytyä raivostuneelle kansalle, kannettiin
kirstussa alas rantaan. Puolisoineen, lapsineen sekä muutamine
uskollisine palvelijoineen astui Kristian laivaan ja nosti
huhtikuun 20 päivänä v. 1523 purjeensa. Nähdessään pääkaupunkinsa
katoavan silmistään, purskahti hän katkeraan itkuun. Silloin ryömi
Sigbrit esiin kirstusta ja lohdutti häntä sillä, että jollei hän
enään saakkaan olla Tanskan kuninkaana, niin hän saattaa tulla
pormestariksi Amsterdamiin.
Hänen tarkoituksensa oli lähteä Hollantiin pyytämään apua Kaarle
keisarilta.
Kristian kuninkaan loppu oli yhtä kurja ja raukkamainen kuin hänen
hallituksensa oli ollut julma ja ylimielinen. Ne parannukset,
joita hän väkivallalla oli tahtonut panna toimeen, raukesivat
heti. Aatelisto ja papisto pakoitti Fredrikin lakkauttamaan hänen
lakikirjansa. Talonpojat joutuivat takaisin maaorjuuteen; herrat
pääsivät entiseen valtaansa ja pysyivät siinä aina meidän päiviimme
asti. Tätä kuningasta ajatellessa ei tiedä, mitä enemmän tulisi
hämmästellä: kaikkea mitä hän on ehtinyt toimittaa vai kaikkea mitä
hän on laiminlyönyt, kaikkea mitä hän on verellä tahrinut, hänen
rohkeuttaan, hänen heikkouttaan vaiko sitä monivuotista kurjuutta,
jolla hän sai maksaa huonosti käytetyn voimansa. Herra lähettää
joskus rajuilman lakaisemaan maata, mutta panee sille rajan, josta
se kääntyy takaisin. Se menee menojaan ja yksin sen muisto säilyy
kamalana, hirvittävänä.
11.