Nyt laajeni hänen vaikutuspiirinsä; siitä päivästä jolloin hän sai
Vesteråsin haltuunsa alkoi hänen seuralaistensa luku lisääntymistään
lisääntyä, joten hän saattoi ruveta ajattelemaan useiden linnojen ja
linnoitusten valloittamista yhtaikaa.
Lauri Pietarinpoika (Hård), reipas ja urhoollinen mies, lähetettiin
pienellä joukolla valloittamaan Nyköpingiä.
Samaten lähetettiin Olavi Bonde pienemmällä joukolla piirittämään
vanhaa, kuuluisaa Örebron linnaa.
Arvid Kustaanpoika Vestgöte taas läksi Itägötlantiin piirittämään
Stegeborgia.
Joukko Södermanlannin talonpoikia läksi Hörningsholmiin, joka
otettiin väkirynnäköllä.
Toinen joukko södermanlantilaisia ja vestmanlantilaisia lähetettiin
piirittämään Vesteråsin linnaa. Varustuksia tehtiin vastapäätä
vihollisten varustuspajaa ja P. Kertun luostarin läheisyyteen
majoitettiin piiritysjoukko, jonka komentajana oli Lambert Matinpoika.
Mutta samaan aikaan lähetti Kustaa vielä kaksi osastoa sotaväkeä
itäänpäin, Uplantiin.
Näiden etunenään asetti hän kenttäeverstinsä Lauri Eerikinpojan ja
Lauri Olavinpojan, heidän piti tunkeutua Upsalaan, pappisvallan
pääpesään. Ensinmainittu marssi Simtunan ja Torstunan kihlakuntien
kautta, viimemainittu etelämpää, Upsalaan vievää tietä, ja molemmat
kehoittivat pitkin matkaa kaikkia nuoria, asekuntoisia miehiä
yhtymään joukkoihinsa. Rymningenin metsässä yhtyivät molemmat
armeijat ja pystyttivät sinne leirinsä.
Uhkarohkea Pentti Bjugg toimi arkkipiispan voutina Upsalassa. Hän oli
kerran saunassa Torstunan kihlakunnassa äkkiarvaamatta tavannut erään
Kustaan johtajista, Jöns Olavinpojan, ja lyönyt hänet sekä satakunnan
miestä. Enköpingissä oli hän karannut Lauri Eerikinpojan kimppuun,
mutta tämä oli lyönyt hänet takaisin. Kuullessaan ruotsalaisten
everstien likenevän lähetti hän vakoilijoita tiedustelemaan heidän
voimiensa ja varustustensa suuruutta.
Mutta koe onnistui niin huonosti että vakoilijat saatiin kiinni ja
vietiin everstien eteen, jotka heiltä saivat tarkat tiedot Bjuggin
voimista ja kaikista puuhista. Näiden tietojen opastamina päättivät
ruotsalaiset paikalla rynnätä kaupungin kimppuun.
Eerikinjuhlan aikana 18 p. toukokuuta kokoontui Upsalaan paljon
kansaa tuota suurta juhlaa viettämään, ja pelästyneet kaniikit
kokosivat lähetystön, johon kuului kaksi kaniikkia ja neljä kaupungin
porvariston tai raadin jäsentä, menemään ruotsalaisten everstien
luo edeskantamaan tuomiokapitulin ja kaupungin pyyntöä, ettei nyt
harjoitettaisi vihamielisiä vallattomuuksia, jotka häiritsisivät
hartautta juhlan aikana, kun pyhän Eerik kuninkaan lipas ja muut
pyhät tavarat vanhan tavan mukaan juhlakulussa kannettaisiin Upsalaan.
Vastaus saapui paikalla ja sisälsi, ettei tanskalaisten ja
ulkomaalaisten asia ole kantaa pyhän Eerik kuninkaan kalleuksia: se
oikeus kuuluu ruotsalaisille ja he ovat päättäneet saapua juhlaan
niin hyvään aikaan kuin suinkin.
Tämän vastauksen sai lähetystö viedä kaniikeille.
Upsalassa syntyi tavaton pelästys, mutta Pentti Bjugg tahtoi näyttää
ettei hän pelkää vaaraa ja antoi sentähden valmistaa suuret pidot,
jotka vietettiin taivasalla molempien piispankartanoiden välillä.
Hän antoi hajoittaa yksin puutarhan ympärillä olevan aidankin, jotta
kansa näkisi kuinka vähän hän välittää vihollisen uhkauksista. Sitte
hän sotamiehineen vietti suuren osan yötä juomisella, tanssilla ja
laululla, ja vasta aamupuoleen läksi hän puolihumalaisine miehineen
levolle.
Pyhän Yrjön kappelia ympäröivän aidan luo oli asetettu vahti ja
piispankartanon portin eteen oli tehty varustuksia. Siinä kaikki.
Kustaan johtajat pysyivät sanassaan. He heittivät leirinsä ja
marssivat Upsalaa kohti, jonne saapuivat klo 2 aamulla.
Vahti tapettiin paikalla ja varustukset hävitettiin; rintavarustuksia
tehtiin kaikille piispankartanoon vieville kaduille ja leirit
pystytettiin vihdoin sen edustalle. Kun Bjugg aamulla heräsi ja
näki olevansa saarrettu joka taholta, koetti hän piispankartanon
ja kirkon välistä, katettua käytävää päästä ruotsalaisten selkään,
mutta käytävä oli pahaksi onneksi puusta; ruotsalaiset sytyttivät sen
tuleen ja ammuskelivat tulinuolilla piispankartanoa, joka oli katettu
niinsanotuilla moteilla ja tuohilla, joten sekin pian syttyi palamaan.
Bjugg oli vallan raivoissaan ja kun hän vihdoin näki että hän palaisi
asunnossaan, aukaisi hän piispankartanon portit ja pakeni täyttä
laukkaa Flötsundiin päin, Tukholmaan vievää tietä.
Mutta ruotsalainen ratsuväki ajoi häntä takaa sillä seurauksella
että suurin osa hänen väkeään sai surmansa ja hän itse töin tuskin
pelastui. Nuoli sattui hänen käteensä, meni kyynärvarresta sisään ja
pisti ulos kyynärpään kohdalta.
Hänen retkensä Tukholmaan kävi sitten aika vaivaloiseksi ja uutiset,
jotka hän toi muassaan, olivat sitä laatua, että arkkipiispa niistä
raivostui.
Kun nuoli muutaman päivän perästä piti otettaman pois haavasta, kuoli
Pentti Bjugg koviin tuskiin.
Sillaikaa näki Kustaa Eerikinpoika paljon vaivaa Vesteråsissa, mutta
vihdoin täytyi tanskalaisten voiman peräytyä; ja järjestettyään
tärkeimmät asiat läksi hän Upsalaan. Silloin oli kaupunki jo kolme
viikkoa ollut hänen everstiensä hallussa.
Ensi työkseen meni hän tuomiokapituliin, jossa kaniikit olivat
koolla. Terävin katsein ja sanoin kysyi hän heiltä oliko heitä
pidettävä ruotsalaisina vaiko tanskalaisina?
Hän osoitti heille miten sopimattomasti he ja heidän piispansa olivat
kohdelleet valtiota ja sen syntyperäisiä johtajia ja uhkasi, että jos
he vielä tästälähin jatkavat väärää menettelyään, niin heitä kohtaa
rangaistus. Lopuksi kysyi hän heiltä, tahtovatko he nyt heti vannoa
hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja tulevaisuudessa käyttäytyä
rehellisinä ruotsalaisina.
Kaniikit seisoivat kuin ukkosen lyöminä. Sten herrako oli noussut
kuolleista soimaamaan heitä heidän uskottomuudestaan? Eikö Kristian
sitte enää olekkaan Ruotsin kuningas, eikö hän ole valloittanut
maata, vai miten tuo Kustaa Eerikinpoika uskaltaa lausua noin
rohkeita uhkauksia? Millä keinoin hän on saanut kokoon todellisen
talonpoikaisarmeijan, joka häntä suojelee ja antaa hänen sanoilleen
sellaisen mahtavuuden leiman että niitä täytyy totella?
Hämmästyneet kaniikit pyysivät saada kirjoittaa piispalleen ja pyytää
lupaa vaaditun valan tekoon, vaikka he hänen suostumuksestaan ovatkin
miltei varmat.
Kustaa antoi suostumuksensa ja kirjoitti itse mahtavalle
kirkkoruhtinaalle kirjeen, jossa hän pyysi häntä ajattelemaan valtion
parasta ja liittymään häneen, jotta he yhdessä häätäisivät sorron,
hädän ja kurjuuden. Kaniikki lähetettiin viemään kirjeitä Tukholmaan,
jossa hän tapasi arkkipiispan Henrik Slagheckin ja useiden muiden
tanskalaisten johtajien seurassa. Armollinen herra hymähti luettuaan
Kustaan kirjeen ja virkkoi, luoden katseen ympärilleen:
-- Vien itse Kustaa Eerikinpojalle vastauksen hänen kirjeeseensä.
Kaniikilta kiellettiin paluu, mutta Kustaa Trolle riensi
äkkiarvaamatta Tukholmasta, seurassaan 500 ratsu- ja 3,000
jalkamiestä.
Kustaa oli juuri syömässä illallista, kun muuan karkulainen
vihollisten joukosta täyttä laukkaa saapui Upsalaan kertomaan, että
arkkipiispa suurine sotajoukkoineen on puolen penikulman päässä ja
että hän äkkiarvaamatta aikoo karata ruotsalaisten selkään.
Kustaan oli vaikea käsittää että hänen kysymykseensä annettaisiin
sellainen vastaus; hän ei tahtonut uskoa sanansaattajaa.
Pian senjälkeen saapui toinen sanansaattaja, joka oli varastanut
vihollisilta 16 hevosta, mutta Kustaa epäili yhä vielä. Vasta kun
tuntia myöhemmin kaniikki palasi Tukholmasta, todistaen edellisten
tuomat tiedot tosiksi, uskoi hän. Talonpoikaisarmeija oli päästetty
kotiin. Äkkiä hän käsitti, mikä vaara häntä uhkaa, jos arkkipiispa
nyt tulee Upsalaan. Myöhemmin hän kyllä tunnusti että se olisi ollut
hänen hukkansa.
Mutta arkkipiispa ei onneksi tietänyt, että Kustaalla oli ainoastaan
noin parisataa jalka- ja satakunta hevosmiestä. Sentähden ei hän
yöllä uskaltanut rynnätä kaupunkiin. Varhain seuraavana aamuna hän
läksi liikkeelle ja marssi Danmarkin kirkon ohitse.
Kustaa pysytteli pienen joukkonsa kanssa hiekkaharjulla, jolla
Upsalan linna nykyään seisoo. Hän näki vihollisten laumojen likenevän
Danmarkin ja kaupungin välistä tietä ja huomasi vastustuksen
mahdottomaksi.
Hänen ainoaksi pelastuksekseen jäi pako; jalkaväki sai käskyn lähteä
kaupungista Enköpingiin vievää tietä pitkin ja itse hän ratsuväkineen
seurasi.
Aluksi kävi kaikki hyvin. Tultiin Nästenin metsään, noin puoli
penikulmaa länteenpäin.
Arkkipiispa oli paikalla tuntenut Kustaan, hänen seisoessaan
hiekkaharjulla väkensä kanssa. Silloin hän heti oli lähettänyt Tapani
Henrikinpojan, joka oli rohkea, reipas soturi, kahdensadan miehen
kanssa, jos mahdollista, ottamaan häntä kiinni.
Tapani läksi matkaan ja pääsi todellakin Hågaåhon, Läbyn pitäjässä.
Kustaan jalkaväki oli jo päässyt kahluupaikan poikki ja itse hän
juuri oli keskellä jokea, kun vihollisten sotahuutoja kuului
takaapäin.
Suomalainen aatelismies, joka ratsasti likinnä Kustaata, kääntyi
äkkiä katsomaan mitä tämä merkitsee, ja nähdessään tanskalaiset
ratsumiehet, jotka täyttä laukkaa syöksyivät rantaan, pelästyi hän
niin että hän tuli tuupanneeksi Kustaan hevosta, jotta se kompastui
pohjassa oleviin liukkaihin kiviin.
Mutta kun miehet, jotka eivät vielä olleet kahlanneet joen poikki,
näkivät päällikkönsä vaarassa, asettuivat he, vaikka heitä oli vain
harvoja, vastarintaan ja puolustivat asemaansa kuin leijonat.
Seitsemänkymmentä vihollista kaatui taistelussa ja Kustaa pääsi
onnellisesti Örsundsbrohon ja Rymningeniin.
Täällä hän taas keräsi miehensä ja kutsutti lentoläheteillä kokoon
talonpojat, jotka olivat lähteneet kotiin. Hän päätti antaa
arkkipiispalle verisen vastauksen, koska kerran tämä mieluummin oli
tarttunut miekkaan kuin kynään.
Lauri Olavinpoika, Lauri Eerikinpoika ja valiojoukko reippaita
miehiä sai käskyn vaikeuttaa arkkipiispan paluumatkaa Tukholmaan. He
keräsivät tiellä mukaansa voimakkaita miehiä useista kihlakunnista ja
pysyttelivät piilossa Lindesundin myllyjen luona. Mutta rohkea Tapani
Henrikinpoika, joka aina vaanien ja udellen ratsasti edellimmäisenä,
sai ilmi petoksen. Hän huomasi tiellä jätteitä teurastetusta lehmästä
ja rupesi paikalla epäilemään. Arkkipiispaa varoitettiin ja hän pääsi
pakoon toista tietä.
Ruotsalaiset päälliköt suuttuivat suuresti, kun saivat tietää, että
saalis oli päässyt heidän käsistään, mutta sensijaan läksivät he
ajamaan vihollisia takaa ja karkasivat heidän selkäänsä.
Syntyi kiivas, verinen tappelu, tanskalaiset tekivät urhoollisesti
vastarintaa, mutta Lauri Olavinpoika karkasi kuin jalopeura
vihollisten joukkoon, hänen esimerkkinsä kiihoitti muita ja kun
hän vihdoin tapasi arkkipiispan, hyökkäsi hän peitsineen arvoisaa
kirkkoruhtinasta vastaan sellaisella voimalla, että piispa ainoastaan
vaivoin pelastui, äkkinäisellä liikkeellä torjuen iskun, joten peitsi
sattui hänen vierellään olevaan mieheen.
Tanskalaisten tappio oli niin suuri, että piispa, seurassaan tuskin
joka kuudes mies, palasi takaisin Tukholmaan.
Yhtä vähän onnea saavutti Kustaa Trolle, kun hän kehoitti
helsinglantilaisia pysymään erossa taalalaisten kapinasta. Hän läksi
itse heitä puhuttelemaan ja otti mukaansa Tapani Henrikinpojan,
joka Sturein aikana oli ollut heidän voutinaan. He koettivat
todistaa kansalle, että Tukholman verilöyly oli ollut välttämätön,
he ylistelivät Kristianin hyviä ominaisuuksia, tekivät kaikellaisia
kauniita lupauksia ja vannoivat pysyvänsä kuninkaalle uskollisina
kuolemaan asti.
Helsinglantilaiset käskivät Tapani Henrikinpoikaa jo vaikenemaan;
saattaa tulla aika jolloin hänen täytyy tehdä toinen vala.
He olivat oikeassa!
Itse hänen armonsa arkkipiispan ottivat Geflen kaupungin asukkaat
vastaan nuolilla ja vasamoilla. Ajamattomin asioin ja vihan vimmoissa
palasi hän takaisin Tukholmaan.
* * * * *
Kustaan sotavoima oli itse asiassa siksi pieni, ettei sillä voinut
ajatella Tukholman valloittamista. Mutta sanomattoman tärkeää hänen
asiansa onnistumiselle oli saada pääkaupunki voitetuksi, ja hän
toivoi onnellista sattumaa, tai oikeammin sanoen Jumalan apua, jota
ei hänen koskaan ollut tarvinnut odottaa turhaan. Kun hän katseli
mennyttä aikaa, niin kaikki tapahtumat hänestä tuntuivat melkein
ihmeiltä; kuinka hän olisi saattanut epäillä, ettei Herra nytkin
olisi hänen kanssaan? Hän päätti siis uskaltaa rohkean yrityksen ja
marssi voittoisille joukkoineen rakasta, mainehikasta Tukholmaa kohti.
Kuni aavetta katselivat niitä tanskalaiset ja Kustaa Trolle. Siinä,
missä kuningas Kristian vasta oli tehnyt veritöitään, Brunkebergjn
kummuilla, välkkyivät tutut peitset taasen auringon valossa; sama
kansa oli viisikymmentä vuotta sitte voittanut ihanan voiton
tanskalaisten ritarijoukoista. Eikä ollut kulunut montakaan kuukautta
siitä kun verikuningas oli valloittanut Tukholman linnan ja ylpeänä
kerskaillut nöyryyttäneensä Ruotsin, jota ei hänen isänsä eikä
isoisänsä ollut saanut lannistetuksi. Ja kas! siinä nyt seisoi
voittoisa talonpoikaisarmeija, yhtä urhoollisena ja vapaana kuin
esi-isät, Tukholman edustalla.
Juhannusaikaan v. 1521, viisi kuukautta siitä kun taalalaiset olivat
kutsuneet Kustaan johtajakseen, pystytti hän leirinsä Brunkebergin
juurelle.
Ylinnä mäen harjulla seisoi vielä neljä hirsipuuta, joissa riippui
ruotsalaisten ruumiita.
Tämä näky, joka muistutti edellisen syksyn veritöitä, herätti
hirveintä vihaa. Kustaa antoi heti ottaa alas ruumiit ja haudata ne.
Siihen aikaan tarkoitti piiritys pääasiallisesti ruokatavarain
tuonnin estämistä. Kustaa oli pystyttänyt leirinsä molemmin puolin
Brunkebergiä, mutta tuskin olivat leirit valmiit, kun tanskalaiset
kahdessa joukossa ryntäsivät ruotsalaisten kimppuun, ja sellaisella
voimalla, että ruotsalaisten, rohkeasti puolustauduttuaan täytyi
vetäytyä takaisin Rotebrohon; siellä Kustaa pystytti leirinsä samaan
paikkaan kuin Sten Sture vanhempi viisikymmentä vuotta sitte.
Mutta täälläkin hätyytti vihollinen lakkaamatta ruotsalaisia. Tapani
Henrikinpoika läksi liikkeelle suurine joukkoineen. Päästyään
Sollentunan kirkolle, asetti hän suurimman osan väkeään väijyksiin ja
jatkoi itse matkaansa Rotebrohon, ottaen mukaansa noin neljäkymmentä
hevosmiestä ja vähän jalkaväkeä. Siellä hän kääntyi muutamia
varustuksia vastaan, joiden takana Kustaa miehineen pysytteli, ja oli
aikovinaan tehdä hyökkäyksen.
Luonnollisesti löivät ruotsalaiset hänet takaisin ja alkoivat
kiivaasti ajaa häntä takaa; sitä hän juuri oli odottanutkin.
Päästyään väijyksissä olevan joukkonsa luo, ryhtyi hän taas
vastarintaan ja piiritti ruotsalaiset joka taholta. Mutta Lauri
Eerikinpoika ei siitä säikähtänyt; syntyi kiivas ottelu ja mieshukka
oli suuri, mutta urhoudellaan ja kekseliäisyydellään ruotsalaiset
pelastuivat ja pääsivät takaisin Rotebrohon, vaikka vähentynein
voimin.
Arkkipiispa riemuitsi. Hän piti jokaista tanskalaisten menestystä
suurena voittona ja hieroskeli tyytyväisenä käsiään, lausuen:
-- Odottakaa te vaan! Kyllä te nyt olette tyhjentäneet hirsipuut,
mutta itse te ne vielä täytätte.
Rotebron tappelu oli vasta ollut. Syvinten tunsi Kustaa tappion,
mutta hän ei kadottanut tyyntä, tasaista mielenmalttiaan.
Eräänä päivänä tuli leiriin suuri joukko helsinglantilaisia;
he olivat vihdoinkin päättäneet ryhtyä auttamaan ruotsalaista
jalosukuista hänen suuressa sodassaan. Taalalaisten voitot olivat
heitä innostuttaneet ja heille osoittaneet, ettei liene mahdotonta
pelastaa valtakunta tanskalaisen kuninkaan käsistä. Yhtä tervetullut
oli Kustaalle myöskin se apu, jonka urhea holsteinilainen Tapani
Sasse toi.
Hän oli ollut auttamassa Kristina Gyllenstjernaa sodassa Kristiania
vastaan, sitte hän merirosvona oli retkeillyt Itämerellä, nyt oli hän
aikonut lähteä Venäjälle, mutta kun hän kuuli Kustaa Eerikinpojan
puuhista, viehättivät ne hänen seikkailuhaluista, ritarillista
mieltään ja hän heitti koko Venäjänmatkan sikseen ja kiirehti
Rotebron luona olevalle leirille 60 saksalaisen sotamiehensä kanssa.
Kustaa otti hänet ilolla vastaan; hän tarvitsi ennen kaikkea
harjaantunutta väkeä.
Saattoi arvata että Tukholman piiritys kestäisi kauvan, koska ei
muonavarojen tuontia meren puolelta saatettu estää. Myöskin oli
välttämätöntä pelastaa muu osa maata tanskalaisten ikeestä ja
valloittaa takaisin ne linnat, jotka vielä olivat heidän hallussaan.
Niitä oli todellakin vielä paljon ja valloitus kävi hitaasti, koska
piiritystaito siihen aikaan oli sangen huono.
Vikissä asusti tanskalainen Knut Niilonpoika ja hänen linnansa kesti
piiritystä kokonaisen vuoden. Samoin Engsö ja Tynnelsö; kaikkiin
näihin paikkoihin piti lähettää sotaväkeä ja puhdistaa Suomi
vihollisista.
Kustaan täytyi itse pitää huolta kaikesta; Klement Renzell
lähetettiin Itämerenkaupunkeihin noutamaan ruutia ja luotia.
Strängnäsin piispojen vahva linna ja monia muita linnoituksia täytyi
valloittaa, ja ne olivat kaikki syvien hautojen, muurien ja vallien
ympäröimät. Mutta niin paljon kuin voimia suinkin riitti, lähetettiin
miehiä aloittamaan valloitustyötä, usein päällikön johdolla, joka oli
nuori ja kokematon.
Kronikat kertovat tältä ajalta: "Kustaa ei saanut nauttia lepoa eikä
hyviä päiviä, sillä hänen miehensä olivat majoitetut niin moneen
paikkaan, että hänen aina täytyi olla suuressa pelossa ja huolessa
siitä, miten heidän saattoi käydä, ja etteivät he vaipuisi varmuuteen
ja huolimattomuuteen ja vihollinen äkkiarvaamatta karkaisi heidän
päällensä. Ei myöskään ollut hauska tietää että kirstunpohjalla
oli aivan vähän säästöä, kun kansa huusi palkkaa. Sentähden ei hän
viipynytkään kauvan samassa paikassa, vaan ratsasti yöt päivät
edestakaisin leirien väliä."
Voimakkaimpia, urhoollisimpia Kustaan sotapäälliköistä oli Arvid
Kustaanpoika Vestgöte. Hän rakasti Kustaata kaikesta sielustaan ja
mielestään, piti vaaraa morsiamena, jota hän yhtämittaa ajoi takaa,
ja nautti seikkailuista enemmän kuin mistään muusta. Jätimme hänet
viimeksi siihen, kun hän läksi Vesteråsista. Toukokuun keskivaiheilla
meni hän Neriken kautta Itägötlantiin; siellä yleensä vähemmin
suosittiin suurta pelastustyötä, sillä mielissä oli säilynyt muisto
siitä, kuinka edellisellä kerralla oli marssittu Linköpingin
piispankartanoon. Tällä kertaa ei uskallettu suututtaa kuningasta ja
mahtavaa piispaa.
Arvid retkeili rohkeasti läpi koko maan ja saapui Vadstenaan.
Siellä hän vielä samana päivänä kutsui porvarit raatihuoneelle.
He tulivatkin kaikki, toiset pöyhkeinä, ylimielisinä, toiset
epävarmoina, peloissaan.
-- Tiedättehän että Ruotsi nykyään tottelee Tanskan käskyjä? kysyi
hän.
Kyllä he sen tiesivät.
-- Tiedättekö sitte sen, että herrani, jalo Kustaa Eerikinpoika on
vapauttamaisillaan maan?
He katselivat epäillen toisiinsa ja mutisivat vihdoin jotakin
sinnepäin, että ovathan he kuulleet jotakin sellaista, mutta eivät he
varmaan tiedä mitään.
Arvid loi heihin ylenkatseellisen silmäyksen.
-- Tahdotteko auttaa häntä toteuttamaan aikeitaan? Alussa kuului
joukosta vain hiljainen kielto, mutta sitte se kasvoi ja vihdoin se
kaikui jokaisen suusta:
-- Ei, ei, me emme tahdo!
Silloin meni Arvid ikkunaan, avasi sen ja huusi jymisevällä äänellä:
-- Piirittäkää raatihuone!
Kun hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, näki hän ympärillään
kalpeita, pelästyneitä kasvoja.
-- Tahdotteko vannoa herralleni uskollisuutta ja kuuliaisuutta? kysyi
Arvid terävästi.
-- Pyydämme ajatusaikaa, vastattiin vapisevin äänin. Mutta Arvid löi
nyrkkinsä pöytään.
-- Joko te tänä hetkenä antaudutte Kustaa Eerikinpojalle, tai
menetätte henkenne ja omaisuutenne.
Se vaikutti, ja vala tehtiin.
Kaupunki pakoitettiin sitte antamaan väkeä sotajoukon jatkoksi, mutta
suuri määrä nuoria miehiä, kultasepän kisällejä ja käsityöläisiä
antautui vapaehtoisesti Arvidin johdon alle. Vadstenasta läksi hän
Hofgårdeniin ja sieltä Skeningeniin, Linköpingiin, Norrköpingiin ja
Söderköpingiin.
Reippaalla käytöksellään ja uljaalla ryhdillään sai hän kaikkialla
porvarit ja talonpojat tunnustamaan Kustaa Eerikinpojan herrakseen.
Kesäkuussa saapui urhea Arvid Stegeborgin linnalle ja pystytti
leirinsä likelle Skällvikin pappilaa, jossa hän sai osakseen paljon
hyväntahtoisuutta.
Hän olisi ehkä jäänyt sinne vapaehtoiseen vankeuteen, jollei kuuluisa
tanskalainen merisankari Severin Norrby viidellätoista laivalla ja
jahtialuksella äkkiä olisi purjehtinut lahteen. Seurassaan kolmesataa
miestä nousi hän maalle karkoittamaan ruotsalaisia ja ehkäisemään
valloitusta.
Arvid Vestgötellä ei ollut kuin kolmekymmentäkahdeksan ratsumiestä
ja kolme ruotua sotamiehiä, mutta nyt ei ollut aikaa ajattelemiseen
-- mikä oli tehtävä, oli tehtävä kiireesti. Hän karkasi siis
väkineen vihollista vastaan ennenkuin tämä vielä oli ehtinyt
asettua järjestykseen, ja kävi tanskalaisten kimppuun sellaisella
kiihkolla, että he pahanpäiväisesti pelästyivät ja yksin urhoollinen
Norrbykin heittäytyi veteen pelastuakseen. Mutta muuan ruotsalainen
ratsumies, Pentti Knuutinpoika, jota kutsuttiin "pieneksi", ajoi
häntä kiihkeästi takaa ja iski häntä tuontuostakin teräksisellä
kaarellaan, niin että hän miltei oli joutua vangiksi. Vaaran ollessa
suurimmillaan tuli sentään eräästä laivasta vene, johon Severin
herra pelastui; mutta päästyään oman laivansa kannelle, huusi hän
vastapäätä olevalle rannalle, että se urhea poika joka häntä oli
ajanut takaa, on kymmenen miehen arvoinen ja tarjosi hänelle kymmenen
miehen palkkaa palveluksessaan; mutta Pentti ei siihen suostunut
enempää kuin Stegeborgin linnankaan piiritys lakkasi. Pian purjehti
Severin herra pois.
Tämä tapahtui heinäkuussa ja elokuussa tuli Kustaa itse Söderköpingin
kautta Itägötlantiin Stegeborgin edustalla olevan piiritysjoukon luo.
Hän lausui sekä päällikölle että miehistölle ansaitun kiitoksen
uljaasta käytöksestä ja antoi maksaa heille runsaan palkan.
Siihen aikaan asui mahtava piispa Hans Brask hyvin varustetussa
linnassaan Munkebodassa (nykyään Norsholm); hän oli mahtavin mies
koko Itägötlannissa ja kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa.
Oltiin sitä mieltä että hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin papit
yleensä, mutta ennen kaikkea hän kiivaasti piti kiinni katolisesta
kirkosta ja papillisesta mahdistaan ja voimastaan.
Erittäin tärkeää oli Kustaan saada tämä mies puolustamaan Ruotsin
asiaa. Hän oli jo heinäkuussa kirjoittanut hänelle kirjeen, mutta
saamatta vastausta. Nyt hän päällikkönsä kanssa neuvotteli, mitä
olisi tehtävä.
Arvid Vestgöte ei epäillyt raivata pois esteitä, jos niitä vaan oli
tiellä.
-- Ei muuta, sanoi hän, -- kuin päivän matka Munkebodaan, ja asia on
selvä.
Mutta Kustaa tahtoi voittaa mahtavan miehen toisilla aseilla.
Hän kirjoitti hänelle uudestaan, kuvaili Kristianin menettelyä ja
valtakunnan tilaa, mutta lausui samalla, että jollei piispa pian
ilmoita, mille puolelle hän kallistuu, niin Munkebodaan ennen pitkää
saapuu vieraita.
Ja lähetettyään tämän kirjeen, läksi Kustaa itse matkaan, kanssaan
koko joukko sotamiehiä.
Hans Brask oli jo kauvan suurella uteliaisuudella seurannut Kustaan
puuhia. Hän vihasi sydämensä pohjasta Kristiania, joka verisellä
itsevaltiudella oli katkoellut Ruotsin kirkon etevimpien miesten
päät; hän oli itse ollut joutumaisillaan saman kohtalon alaiseksi,
sen hän selvästi muisti; mutta pelastustyön menestyminen ei vielä
ollut varma; varomatonta olisi ollut ryhtyä auttamaan vapauttajaa.
Turhaan odotti hän uutisia Tanskasta, silloin tuli Kustaan toinen
kirje. Tapaukset olivat jo kehittyneet liian pitkälle, nyt hänen
täytyi ryhtyä toimeen. Sentähden hän lukuisan seurueen saattamana
läksi Kustaa Eerikinpoikaa vastaan.
Skärkindin pappilassa he kohtasivat toisensa.
Toinen oli 25 vuoden ikäinen mies nuoruutensa täydessä
kukoistuksessa; hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen ajatuksensa
syvät, hän oli jo joutunut kaikkien ihmettelyn ja huomion esineeksi
eikä kukaan kuolevainen saattanut tietää, kummoiseksi hänen
tulevaisuutensa muodostuisi. Toinen taas oli keski-ikää vanhempi;
hänen silmänsä, joiden salaisuuksia ei kukaan saattanut lukea, olivat
syvillä kuopilla; hänen ajatuksensa olivat viekkaat ja hän punnitsi
niitä, varovaisesti sovitellen sanansa niin, että jokainen saattoi
selittää ne mielensä mukaan.
Kustaa puheli maan tilasta ja huomautti, että oli välttämätöntä
kutsua kokoon herrainpäivät.
Piispa kuunteli tarkkaavaisesti; Kustaan sanat olivat niin järkevät,
että ne tekivät turhiksi kaikki epäilykset ja empimättä suostui
piispa tekemään vaaditun valan.
Sitte he yhdessä läksivät Linköpingiin, josta Kustaa kirjoitti kutsut
herrainpäiville Vadstenaan ja lähetti ne kaikille tahoille maata.
Koko maa oli kiihoituksen tilassa, kukaan ei tietänyt mitä Kristian
tästälähin aikoi tehdä, ja Kustaa ilmestyi useimpain mielestä
lähettiläänä taivaan mailta.
Itse hän tunsi kulkevansa ikäänkuin näkymättömien voimien johtamana,
ajatukset tulivat ulkoapäin, hän ei tietänyt mistä; hänen edessään
näytti aina olevan viitattu tie ja kun hänelle hiljaisina öinä
selveni, mitä nyt oli tehtävä, niin ei hän koskaan lykännyt työtä
toistaiseksi; mitä häneen itseensä tuli, niin ei mikään työ tai vaiva
tuntunut hänestä liian raskaalta.
Vadstenan kokous avattiin 21 p. elokuuta. Tärkeimmät valtakunnan
säädyt Itägötlannista, Vermlannista ja Dalista saapuivat, ja kun
Kustaa 24 p:nä astui saliin, kohtasi häntä siellä 30 ritaria, jotka
olivat pysytelleet pääasiallisesti Kalmarissa Norrbyn suojeluksen
alla. Nyt he, luottaen ruotsalaisen päällikön onneen ja kuultuaan,
että Kristian oli antanut uuden käskyn ruotsalaisen aateliston
hävittämisestä, olivat lähteneet Kalmarista Vadstenaan tarjoamaan
Kustaalle apuaan ja pyytämään suojelusta häneltä, ainoalta joka
saattoi sitä antaa.
Tälle kokoukselle, jossa oli sekä valtakunnan aatelistoa että miehiä
muista yhteiskuntaluokista, esitti Kustaa maan vaaran. Hän käski
kaikkia muistamaan, kuinka menneinä aikoina vieraat hallitsijat
olivat koettaneet vain vahingoittaa ja nylkeä valtakuntaa; hän pyysi
heitä ajattelemaan, näitä heillä oli odotettavana tanskalaiselta
kuninkaalta ja kehoitti jokaista olemaan avullisena siinä työssä,
johon hän rehellisten miesten uskollisella avulla oli ryhtynyt,
pelastaakseen valtakunnan perikadosta.
Kaikki kokoontuivat Kustaan ympärille kiittämään häntä siitä että hän
oli ottanut ensi askeleen maan pelastamiseksi. Tunteidensa valtaamina
tulivat monet pyytämään, että hän rupeisi heidän kuninkaakseen.
Toiset taas, jotka muistivat että Sturet, kantamatta kuninkaannimeä,
olivat voineet johtaa valtakuntaa, pysyivät vaiti.
Kustaa vastasi, ettei hän suinkaan ollut ryhtynyt sotaan
valloittaakseen itselleen valtaistuinta; hän on vain ajatellut
valtakunnan onnea ja itsenäisyyttä ja kansanmiesten kehoituksesta
ruvennut päälliköksi.
Jos he kaikki uskollisina ruotsalaisina, jokainen kohdastaan lupaavat
antaa hänelle uskollista, miehekästä apua, niin hän puolestaan
tekee mitä taitaa ja pysyy heidän päällikkönään. Kuningasta ei ole
ajatteleminenkaan ennenkuin Kristian joukkoineen on karkoitettu
maasta. Sitte ovat säädyt kutsuttavat kokoon yksimielisesti
päättämään kuninkaan vaalista. Sen jonka he katsoivat hyväksi valita,
sen hänkin tunnustaa ja sille hänkin osoittaa uskollisuutta ja
kuuliaisuutta.
Puhe otettiin vastaan suurella ihastuksella ja kokoontuneet säädyt
vahvistivat hänen vaalinsa valtakunnan johtajaksi ja päälliköksi;
sitte kaikki vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja
lupasivat hänelle voimakasta apua. Kristianin julmasta menettelystä
kirjoitti neuvosto ja uusi valtionhoitaja, kertomuksen, joka
lähetettiin kaikille hengellisille ja maallisille herroille koko
kristikunnassa, heidän arvosteltavakseen.
Herrainpäivien päätyttyä lähetti Kustaa miehiä Länsigötlantiin ja
Smålantiin.
Edellisessä maakunnassa otettiin Leckö äkkirynnäköllä ja Elfsborg
piiritettiin.
Lödese avasi porttinsa ja Elfsborg teki lyhyttä, mutta turhaa
vastarintaa.
Stegeholm Smålannissa ja Jönköpingin sekä linna että kaupunki
miehitettiin ja uskottiin varmojen ruotsalaisten haltuun. Itse
johti Kustaa Tukholman piiritystä; hän pystytti kolme leiriä: yhden
Botkyrkan pitäjään, toisen Loföhön ja muutti kolmannen Rotebrosta
Jerfvaan, puolen penikulman päähän kaupungista.
Syyskuussa lähetettiin Niilo Arvinpoika ja Heikki Jönsinpoika
Suomeen. He voittivat kansan puolelleen ja tunkeutuivat Turkuun asti.
Linna oli hyvin varustettu; siinä oli torneja ja valleja ja haudat
eroittivat sen mannermaasta.
Kuningas Kristian oli asettanut junkkari Tuomaan sen päälliköksi; hän
oli sekä yhtä julma että yhtä urhoollinen kuin hänen herransa.
Piiritysjoukkoa vastaan piti hän hyvästi puoliaan. Hän teki useita
onnistuneita hyökkäyksiä, mutta vangit, jotka siten joutuivat hänen
käsiinsä, hirtätti hän seuraavana päivänä linnan muurin ulkopuolella.
Kerrottiin hänen mestanneen oman kirjurinsa vaan siksi, että tämä oli
ruotsalainen, vaikka hän muuten oli häneen tyytyväinen.
Turun linnassa asusteli siihen aikaan aatelismies Eerik Fleming;
tietäen että hänkin joutuisi saman kohtalon alaiseksi, teeskenteli
hän olevansa kuninkaan paras ystävä ja haukkui kapinoitsijoita niin
kiihkeästi, että hän voitti päällikön luottamuksen.
Junkkari Tuomas antoi hänelle joukon sotamiehiä ja käski häntä
tekemään hyökkäyksen ruotsalaisten leiriin. Ilolla Eerik herra
huomasi että suurin osa sotamiehistä oli ruotsalaisia. Tuskin oli
hän saavuttanut piiritysjoukon, kun hän jo käänsi hevosensa, muut
ruotsalaiset seurasivat esimerkkiä ja tanskalaiset saivat niin
selkäänsä, että ainoastaan pieni osa heistä pääsi takaisin junkkari
Tuomaan luo.
Niilo Arvinpoika ei suinkaan ollut mikään erinomainen johtaja; mutta
sensijaan teki nuori suomalainen aatelismies, Grafbackan herra
Niilo Matinpoika Krabbe kaunista jälkeä. Aikansa suurimpana sissinä
retkeili hän keveine, hyvin, varustettuine veneineen edestakaisin
saaristossa, vakoili tanskalaisten vehkeitä, nousi maihin yöllä,
karkasi nukkuvien vihollistensa kimppuun ja tappoi heidät armotta.
Sitte hän kiiruhti takaisin saaristolaisveneihinsä ja piilottautui
Tallinnan ja Liivinmaan saaristoon; kukaan ei tietänyt missä hän
oli; turhaan lähetettiin miehiä etsimään häntä, häntä ei ollut
missään; mutta siellä missä häntä vähinten odotettiin, siellä hän
astui maihin; milloin hän ilmestyi Turun läheisyyteen, milloin
Uudellemaalle, milloin minnekin; hän hyökkäsi äkkiarvaamatta
nimismiesten kartanoihin, missä vihollinen paraikaa majaili, salpasi
kivillä ja kannoilla ovet ja portit, sytytti talon tuleen ja poltti
sinne koko joukon.
Hänen seurueeseensa kuului tavallisesti noin kaksi- tai viisitoista
toveria, mutta heidän avullaan saattoi hän surmata sata vihollista,
jopa enemmänkin.
Raseporin seuduilla, Kokemäen ja Porvoon kuninkaankartanoissa
oli hänen urhoollisuutensa hyvin kuulu ja hänen nimensä tuotti
tanskalaisille sellaista kauhua, että he häntä yksin pelkäsivät
enemmän kuin koko Niilo Arvinpojan sotajoukkoa.
Jouluaatto v. 1521 oli tanskalaisille sangen surullinen. Kun Norrby
elokuussa oli lähtenyt Stegeborgista, oli hän pannut Berendt von
Melenin linnaan päälliköksi. Tämä oli joulukuun 18 päivänä jättänyt
sen Arvid Vestgötelle.
Mutta sitä ei Severin Norrby tietänyt, vaan saapui joulun edellisinä
päivinä tuomaan linnaan muonavaroja ja apujoukkoja.
Muuan karkulainen toi tästä tiedon Arvidille, joka silloin
pienemmällä joukolla asettui samaan asentoon jossa hän oli linnaa
piirittäessä.
Houkutellakseen tanskalaisia vielä varmempaan ansaan, teki hän
Ettersundin luona kovaa vastarintaa; Norrbyn oli vaikea pitää
puoliaan, mutta kun puolustautuminen vihdoin hänelle onnistui,
lähetti hän heti linnaan tiedon, että hän on saapumassa apujoukkojen
kanssa; merkiksi pisti lähettiläs peitsen nenään hatun, mutta muuan
ruotsalaisesta linnaväestä ampui ajattelemattomuudessaan pois sen,
siten tuoden ilmi koko juonen.
Norrby huomasi petoksen ja karkasi suinpäin takaisin.
Ettersundissa kohtasi häntä taas sama kova vastarinta ja mieshukka.
Mutta päästyään laivaansa kiitteli Norrby ruotsalaisia hyvistä
joulukemuista ja kutsui heidät Kalmariin juomaan pääsiäisolutta.
Berendt von Meleniä, joka oli heittänyt linnan ruotsalaisille,
nimitti hän kavaltajaksi.
Tämä tapahtui Stegeborgissa; mutta samana päivänä kärsivät
tanskalaiset yhtä suuren tappion Lofössa. Siellä oli Pietari Fredag
500 miehen suuruisen joukon etunenässä ja hän esti kaiken kuljetuksen
Tukholmaan Mälarin puolelta; sentähden oli tärkeää saada hänet
karkoitetuksi.
Se näyttikin käyvän varsin helposti ja 1,500 miestä lastattiin
Tukholmassa 40 laivaan ja saaristoveneeseen; tiellä laskivat
miehet leikkiä ja nauroivat, että he menevät Pietari Fredagin luo
vieraisiin, tyhjentämään hänen oluttynnöriänsä; vahinko vain, ettei
se ole tarpeeksi iso.
Mutta Pietari Fredag oli nuori, urhoollinen ja ennen kaikkea valpas
mies; kuullessaan vieraita laivoja ilmestyneen salmeen, arvasi hän
paikalla niiden aikeet ja ryhtyi varokeinoihin.
Hän asetti kuusitoista jahtitorvilla varustettua miestä seisomaan
hyvän matkan päähän toisistaan, sinne tänne vuorille ja metsiin,
ja antoi heille käskyn pitää silmät auki. Kun leirissä puhalletaan
tappelumerkki, pitää heidän kunkin haarallaan toitottaa torveensa.
Iloisilla mielin nousivat tanskalaiset maihin Glian luona ja alkoivat
marssia leiriä kohti; sen valloittaminen tuntui heistä leikinteolta
vain.
Mutta samassa alkoi sieltä soida sotasäveliä ja iltahämärässä saattoi
eroittaa pimeän ryhmän, joka liikkui. Tanskalaisten piti siis
paikalla ryhtyä tappeluun. No niin, sitä paremmalta maistuu, sitte
olut.
Mutta samassa rupesi kuulumaan sotatorvia oikealta ja vasemmalta,
metsästä, kaikkialta. Ruotsalaiset ovat varmaankin saaneet
lisäjoukkoja, ehkä koko metsä on miehiä täynnä; ottelua ei siis ole
ajatteleminenkaan; ja äkkiä teki tanskalaisten joukko kokokäännöksen
ja pakeni takaisin rantaan. Sillaikaa olivat nuo pimeät varjot
ehtineet liketä ja hirveällä vauhdilla ryntäsi Pietari Fredag
väkineen esiin, torvien yhä kaikuessa metsästä, tavalla joka
edellytti että koko sinne kätketty joukko oli tulossa.
Tanskalaiset kärsivät suuren tappion, 200 miestä kaatui kentälle
ja vielä useampia hukkui veteen, jonne he täysine aseineen suin
päin olivat heittäytyneet. Jälelle jääneet karkasivat hirveässä
sekamelskassa laivoihinsa ja veneihinsä, palatakseen Tukholmaan
verissä ja haavoittuneina. He eivät olleet saaneet aikaan mitään ja
nyt oli siis hävettävä sekä johtajia että miehistöä.
Tukholmassa oli jo ryhdytty toimenpiteisiin, jotka osoittavat, että
Kustaan leiriä suuresti pelättiin.
Ne jalosukuiset naiset, jotka verilöylystä asti olivat olleet täällä
vankeudessa, toimitettiin pois Ruotsista. Pelättiin nimittäin
heidän vaikutustaan sekä porvaristoon että ruotsalaisiin herroihin.
Sentähden heidät lähetettiin Tanskaan. Huomattavimmat heistä olivat
Kristina rouva, Sturen leski nuorine tyttärineen, Cecilia rouva,
Kustaan äiti ja hänen tyttärensä Emerentia ja Märta. Kaikki nämä
vietiin Köpenhaminaan ja suljettiin torniin, jossa he myöskin
kuolivat, paitsi Kristina rouva.
Kustaan kolmas sisar, Margareeta rouva, Joakim Brahen leski, vietiin
vangittuna Nyköpingin linnaan.
Niin päättyi vuosi 1521 ja seuraavanakin vuonna suosi onni
ruotsalaisten aseita.
Tammikuussa v. 1522 joutui Vesteråsin linna Kustaan käsiin ja pian
senjälkeen Tynnelsö ja Engsö.
Smålannissa oli Pekka Hannunpoika koonnut väkeä ja rynnännyt Kalmaria
vastaan.
Koskei Arvid Vestgöteä enään tarvittu Stegeborgissa, niin hän Kustaan
käskystä liittyi Pekka Hannunpoikaan ja molemmat läksivät Kalmariin.
Näytti siis siltä kuin urhea Arvid todellakin olisi noudattanut
Severin Norrbyn kutsua ja lähtenyt juomaan pääsiäisolutta hänen
luokseen.
Sen väen, jota ei välttämättömästi tarvittu etelässä, vei Kustaa
Tukholmaan, lisätäkseen joukkojansa ja jouduttaakseen aikeitaan.
Tukholmassa vallitsi suuri hätä. Kristianin päälliköt olivat
ryhtyneet kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin: puolustusneuvoja oli
sekä korjattu että lisätty. Sekä gotlantilaisia että ahvenanmaalaisia
kehoitettiin tuomaan Tukholmaan voita, kalaa, savustettua ja
suolattua lihaa, lehmiä ja muuta, niinkuin heidän esi-isänsäkin
olivat tehneet. Köpenhaminaan lähetettiin yhtämittaa kirjeitä, joissa
kuninkaalle ilmoitettiin, että maistraatti, valtakunnan arvoisat
isät ja raati olivat tehneet mitä ikinä olivat taitaneet kapinan
rauhoittamiseksi, mutta kaikki oli ollut turhaa. Pyydettiin siis
kuningasta itseään tulemaan avuksi, varsinkin koska hätä oli suuri.
Mutta ei kuulunut vastausta eikä apua. Muonavaroja Tukholmaan karttui
aivan vähän, sillä talonpoikia ja kalastajia liikkui saaristossa
ja he ottivat haltuunsa kaikki veneet, jotka olivat viemässä
ruokatavaroita Tukholmaan. Talonpoikien viha ja ruotsalaisten leirit
taas estivät tuonnin mannermaan puolelta. Palkkasoturit valittivat
että palkat olivat jääneet maksamatta, että ruoka oli huonoa ja että
sitä oli liian vähän. Taudit ja ainaiset kahakat vihollista vastaan
olivat hävittäneet suuren osan miehistöä. Ruotsalaiset porvarit
olivat paenneet kaupungista ja ne muutamat jotka olivat jääneet
jälelle, istuivat melkein kaikki linnassa vankeina.
Sisällinen eripuraisuus teki sekasorron vieläkin suuremmaksi. Didrik
Slagheck, kovasydäminen, alhainen ihminen, jonka toimesta Tukholman
verilöyly oli pantu täytäntöön ja joka mainiosti ymmärsi sovittaa
neuvonsa ja aikeensa Kristianin mielen ja oikkujen mukaan, oli
määrätty ylimaaherraksi Ruotsiin. Mutta hän oli hirmuvallallaan
tehnyt itsensä niin vihatuksi, että tanskalaiset itse kesällä v. 1521
kirjoittivat Köpenhaminaan ja moittivat häntä.
Omasta puolestaankin oli hän jo väsynyt kaikkeen kamaluuteen, jota
hän joka päivä oli saanut nähdä. Sentähden hän kuninkaalta ja Tanskan
neuvostolta pyysi päästä virastaan niin pian kuin suinkin.
Sillaikaa oli Kristian Flanderissa, joten kirje jäi vaille vastausta.
Mutta Slagheckin leppymätön vihamies Jöns Bellenacke, joka pelkäsi,
että Slagheckin lähdettyä koko Ruotsin kapina pantaisiin hänen ja
hänen toveriensa syyksi, kirjoitti tanskalaiselle neuvostolle ja
selitti, että Didrikin välttämättömästi täytyy jäädä Ruotsiin,
kunnes kuningas itse tulee ja saa nähdä, kuinka kurjassa tilassa
valtionhoitoa on pidetty, joten ei Slagheckin epäkristillistä
menettelyä pantaisi toisten syyksi.
Kristian näytti vallan unohtaneen Ruotsin ja sen hädän. Silloin
kirjoitti arkkipiispa Kustaa Trolle ruotsalaiselle valtionhoitajalle
ja ehdotteli että yhdyttäisiin jollakin sopivalla paikalla
keskustelemaan molemminpuolisista asioista; hän toivoi voivansa
sovittaa kuninkaan ja Kustaan välin ja arveli että kaikki valtakunnan
kurjuudet ja onnettomuudet johtuivat heidän huonosta välistään.
Kustaa vastasi, ettei kukaan saata luottaa kuninkaaseen, jonka
elämä on ollut pelkkää julmuutta ja petosta. Valtakunta on
tarpeeksi kärsinyt vieraista hallitsijoista. Sentähden kehoitti hän
arkkipiispaa liittymään synnyinmaahansa ja varjelemaan sen asukkaita.
"Tiedän, arvoisa isä", kirjoitti Kustaa, "millainen kuningas
Kristianin ja Tanskan ja Norjan kaupunkien välinen suhde on.
Kristianilla on tärkeämpiäkin toimia kuin olla Ruotsissa auttamassa
ystäviään. Vai olisiko teidän armollenne parempi olla Ruotsissa
herrana, niinkuin olette, tai paeta Tanskaan, jossa on tapana
pilkata ja häväistä rehellisiä ruotsalaisia." Sitte Kustaa Jumalan
ja kaikkien pyhien nimessä vakuutti, että sekä hän, valtionhoitaja,
että koko Ruotsin rahvas antavat hänelle anteeksi kaikki mitä hän on
rikkonut.
Mutta Kustaa Trollen uhkamielinen luonne kielsi tuollaisen hänen
ylpeydelleen ja arvolleen sopimattoman sovinnon. Hänen varma
vakaumuksensa oli, että unioni oli hyvä, ja mieluummin olisi hän
seisonut isänmaansa raunioilla kuin nähnyt valtakunnan joutuvan
voitollisen vertaisensa käsiin.
Kun Didrik Slagheck vihdoin sai käskyn lähteä Köpenhaminaan,
katsoi Kustaa Trolle parhaaksi seurata häntä. Hän tahtoi kehoittaa
Kristiania lähettämään kiireistä ja voimakasta apua, mutta ivalla ja
nuhteilla hänet otettiin vastaan. Miehen, joka oli niin suurta sukua,
olisi pitänyt jäädä maahan rohkaisemaan omiensa mieliä. Nyt oli hän
syypää Ruotsin kapinaan ja kaikkeen onnettomuuteen.
Kristianin vahvin tuki tässä sodassa oli Severin Norrby; hän
oli myöskin ainoa mies, joka uskalsi soimata kuningasta hänen
julmuudestaan ja jonka nuhteet kuningas vaieten otti vastaan.
Hän oli ainoa joka kävi Ruotsin sotaa ja auttoi Kristiania, kun muut
kaikki hänet hylkäsivät. Nyt kehoitti kuningas häntä rientämään
Tukholman avuksi. Norrby kokosi väkeä ja muonavaroja, purjehti
Gotlantiin, sai sieltä vielä miehiä avuksi ja kiirehti sitte
Tukholmaan.
Saatuaan ruokaa ja uusia joukkoja tekivät tanskalaiset rohkean
rynnäkön ruotsalaisten leiriä vastaan Jerfvan luona.
Kustaa ei ollut läsnä ja Tapani Sasse, Pentti Knuutinpoika Pieni sekä
Pietari Fredag olivat johtajina; mutta he joutuivat riitaan keskenään
ja ruotsalaiset kärsivät suuren tappion. Itse palmusunnuntaina
tapahtui uusi rynnäkkö sellaisella kiihkolla, että leiri täytyi
jättää vihollisten käsiin.
Seuraavana päivänä tehtiin Sätran leiriin samallainen rynnäkkö
samalla seurauksella, joten Tukholma mannermaan puolelta nyt oli
vapaa.
Mutta ei siinä kyllä, vaan Suomestakin tuli huonoja tietoja. Severin
Norrby oli Tukholmasta purjehtinut meren poikki ja pakoittanut
Niilo Arvinpojan luopumaan leiristään. Niilo oli ensin sytyttänyt
ruutivarastonsa tuleen, jolloin suuri osa Turkua joutui liekkien
uhriksi.
Arvinpoika itse, Eerik Fleming ja useat muut suomalaiset
aatelismiehet pakenivat sisämaahan. Piispa, joka salaa oli auttanut
ruotsalaisia, pakeni Raumalle, mukanaan joukko aatelisia vaimoineen,
lapsineen, tavaroineen. Sieltä he läksivät Ruotsiin. Mutta Öregrundin
luona nousi kamala myrsky ja piispa seuralaisineen hukkui.
Kaikki nämä vastoinkäymiset osoittivat selvästi, että Ruotsi
välttämättömästi tarvitsi merivoimaa ja Kustaa sen kyllä huomasi.
Mutta ennenkuin menemme eteenpäin, koetamme kuvata Kristian
Tyrannia, joka tuli sekä Ruotsin että Tanskan kauhuksi; hänellä oli
selvänäköisyyden lahja ja paljon muita ominaisuuksia, jotka kirkkaina
säteinä tuontuostakin valaisivat sitä pimeyttä, jonka hillitön tahto
oli kietonut hänen ympärilleen.
10.