Hän asteli tietään raskain mielin, ainoana seuranaan särkyneet
toiveet. Oliko hän mielipuolena alkanut työn, jota ei hän voinut
täyttää; oliko iäinen Jumala päättänyt, että vieraat vallat saisivat
silpoa rikki Ruotsin ja jakaa sen keskenään; oliko Engelbrektin ja
Sturein työ ollut turha, tai johtiko maailmaa yksin sattuma, olivatko
ihmiset vain leikkikaluja oikullisen kohtalon käsissä?
Pimeät, synkät ajatukset iskivät kyntensä hänen sieluunsa, mutta
kun hän nosti silmänsä saadakseen vastausta kysymykseensä, näki hän
auringon luovan taivaankaaren värihohdetta tunturien huipuille; sen
sädekimput kimmeltelivät ja kiilsivät valkealla lumella; tuossa
korkeassa, sinisessä taivaassa ja tuossa kirkkaassa, läpikuultavassa
ilmassa oli jotakin niin suurta ja voimakasta; koko luonto tuntui
Luojaansa ylistävän ja kunnioituksen tunteen valtaamana lankesi
Kustaa polvilleen ja rukoili, kuumia kyyneleitä vuodattaen:
-- Jumala, sinä yksin olet suuri ja voimallinen, tapahtukoon sinun
tahtosi kaikessa.
Kummallista! Kun hän nousi ylös olivat huolet kuin poispuhalletut
ja mieli oli niin joustava. Miksi hän suri? Eihän hän itse mitään
voinut, mutta voimakkaampi taisi toimia hänen puolestaan.
Ja reippaasti asteli hän eteenpäin.
Silloin kuuli hän takanaan huutoja.
Hämmästyneenä hän kääntyi.
Kaksi hiihtäjää sieltä tuli kovaa vauhtia. He huitoivat käsiään ja
huusivat hänen nimeään.
Kummastuneena hän seisahtui.
Jo tunsi hän miehet vanhoiksi tutuiksi. Mutta mitä he tahtoivat?
Heidän retkensä tarkoitusta ei hän saattanut aavistaa.
Kun he kertoivat, että häntä heidän kotikylässään ikävöimällä
ikävöitiin, silloin valtasi hänet ääretön ilo ja hän kiitti Jumalaa,
joka näin oli sekä vahvistanut että nöyryyttänyt häntä. Mitä hän
itsestään olisi taitanut, jollei väkevämpi tahto olisi lausunut
sanaansa.
Paikalla hän suostui talonpoikien pyyntöön ja hyvää kyytiä läksivät
he paluumatkalle.
Väki Öster- ja Vesterdaleista oli kokoontunut Moraan häntä odottamaan.
Vihdoin tuli sitte sanoma, että kolme hiihtäjää likenee, ja silloin
syntyi suuri ilo ja riemu. Kaikki läksivät heitä vastaan ja jokainen
tahtoi pusertaa Kustaan kättä toivottaakseen häntä tervetulleeksi.
He valitsivat hänet "Taalainmaan ja koko Ruotsin valtakunnan herraksi
ja johtajaksi" ja vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta.
Kustaan keskusteluista Taalain miesten kanssa ja hänen valinnastaan
johtajaksi lauletaan:
Ja kuningas Kustaa se ratsastaa
Taas Taalain miesten luo.
Mut kuningas Kristian Södermalmissa
Viiniä, mettä juo.
Ja kuulkaa te Taalain miehet,
Mitä mulla on mielessäin,
Mun kanssani tulkaa Tukholmaan
Ja juutit me lyömme näin.
Ja vastasi Taalain miehet,
Ne vastasi yksi kerrallaan:
Oli taistelu pitkänä perjantaina,
Sen muistamme ainiaan.
Ja vastasi kuningas Kustaa
Ja katsovi kansaa silmihin:
Me tahdomme taivasta rukoilla
Että nyt kävis paremmin.
Niin vastasi Taalain miehet,
Ne vastasi kaikki kerrallaan:
Ja tahdotko sinä meitä johtaa
Aina suurehen Tukholmaan?
Ja johdan teitä mä mielelläin,
Näin vastasi Kustaa vain,
Jos tahdotte seurata kuolemahan
Sinikeltaista lippuain.
Niin vastasi Taalain miehet,
Ne vastasi kaikki kuin yksi mies:
Me tahdomme henkemme uskaltaa
Ja on murtuva kansan ies!
Kustaa piti nyt useita kokouksia, joissa hän ja talonpojat
keskustelivat siitä, mitä ensi kädessä olisi tehtävä. Nämä kokoukset
vahvistivat rahvaan luottamusta, jonka lisäksi silloin aina sattui
olemaan pohjatuuli, jota ukot pitivät vanhana hyvänä merkkinä siitä
että Jumala oli heidän kanssaan ja antaisi heille onnea.
Muutamia ruotsalaisia hoviherroja, jotka olivat oleskelleet metsissä,
saapui samaan aikaan Taalaihin liittyäkseen Kustaan joukkoon.
Hän valitsi itselleen kuusitoistamiehisen henkivartijaston nuoria,
reippaita miehiä, ja muutaman sadan suuruisen joukon, jota hän
nimitti "jalkaväekseen" ja jolla hän heti aikoi alkaa taistelun.
Näiden samojen miesten isiä oli Engelbrekt johtanut, heidän avullaan
oli hän riistänyt Ruotsin linnat ja linnoitukset mahtavan kuninkaan
käsistä ja karkoittanut hänen voutinsa ja käskynhaltijansa.
Kahdeksankymmenenseitsemän vuoden kuluttua nousi Kustaa Eerikinpoika
samaan uhkarohkeaan työhön.
Historian lehdille ei voi kirjoittaa mitään kauniimpaa ja
opettavaisempaa kuin sorretun ja rääkätyn kansan taistelu loukatun
ihmisyyden puolesta, taistelu, jossa maailman valtiaille ja
ruhtinaille näytetään, mitä yksimielinen tahto ja isänmaanrakkaus
saavat aikaan. Kaikkien järkevien silmissä tuntui Kustaa Eerikinpojan
ja hänen ystäviensä yritys toivottomalta, mutta siitä he eivät
välittäneet.
Kristianin hallussa oli koko valtakunta, pääkaupunki, kaikki linnat
ja linnoitukset; sitäpaitsi hän hallitsi kahta muuta kuningaskuntaa,
joiden voimat ja apulähteet olivat hänelle avoimina. Hänen
sotajoukossaan oli harjaantuneita miehiä kaikista Europan maista,
hänen laivastonsa kiertelivät pitkin Itämerta; roomalainen keisari
Kaarle V ja tämän veli Ferdinand, joka sittemmin tuli Unkarin ja
Böömin kuninkaaksi, olivat hänen lankojaan; Saksin vaaliruhtinas
Fredrik ja hänen veljensä Johannes olivat hänen enojaan;
Brandenburgin vaaliruhtinas Joakim oli naimisissa hänen sisarensa
Elisabetin kanssa: useimmat Europan hallitsijoista ja ruhtinaista
olivat siis hänen sukulaisiaan, ystäviään tai liittolaisiaan.
Itse hän oli roteva ja viekas mies, joka erinomaisesti osasi käyttää
aseita; hän ei karttanut keinoja, vaikka ne olisivat olleet kuinka
veriset ja julmat, kunhan ne vaan johtivat toivottuun päämaaliin. Hän
käytti vuorotellen viekkautta, vuorotellen hyvyyttä, aivan sen mukaan
mikä hänen tarkoituksilleen milloinkin oli edullista. Ja samallaiset
olivat hänen miehensä ja neuvonantajansa.
Tätä miestä vastaan Kustaa aikoi ryhtyä sotaan; hänellä ei ollut
laivastoa eikä kenttätykkejä, ei liittolaisia eikä asehuonetta,
ei linnoituksia eikä palkatuita sotajoukkoja; ei muuta kuin urhea
talonpoikaisjoukko, jonka aseina oli jousia, nuolia, piikkinuijia,
tapparakeihäitä ja peitsiä.
Mutta Kustaan mieli paloi urhoollisuutta ja toivoa. Häneen liittyivät
Lauri Olavinpoika ja Jonas Mikaelinpoika sekä useat muut, jotka
olivat piiloitelleet metsissä. He eivät olleet tunnetuita miehiä
eivätkä suurta sukua, varsinkaan niihin miehiin verraten jotka olivat
taistelleet Sturein joukoissa. Heidän sotureinaan olivat taalalaiset
talonpojat, joiden rinnoissa paloi sama lämmin rakkaus vapauteen ja
riippumattomuuteen kuin entisinä aikoina.
He kyllä tiesivät että maan muut talonpojat istuisivat pirteissään
aina viimeiseen hetkeen asti ja antaisivat asiain mennä menojaan.
Mutta Kustaan miehet olivat toista mieltä, he eivät ainoastaan olleet
voitostaan varmat, vaan he elivät jonkinlaisessa huumauksen tilassa,
jota yhtämittaa kiihoittivat kertomukset kuninkaan veritöistä.
Vihdoin oli Kustaa saanut kokoon neljänsadan miehen suuruisen voiman
ja sen kanssa hän ryntäsi Kopparbergille, otti vangiksi vuorivouti
Kristofer Olavinpojan, poisti kuninkaalle määrätyn veron ja ryösti
tanskalaisten kauppiaiden puodit. Vaatetavarat, mitkä siellä olivat,
jakoi hän henkivartijajoukolleen ja jalkaväelleen, silkkikankaasta
tehtiin lippuja, taalalaiset saivat ruokavarat, ja kulta ja hopea
käytettiin miehistölle palkaksi, mikäli sitä riitti.
Kopparbergistä ja sen ympäristöstä tulevat kruununverot olivat
tästälähin maksettavat herra Kustaa Eerinkinpojalle.
Sitte hän vetäytyi takaisin Siljaniin.
Tämän ensi yrityksen onnistuminen rohkaisi suuresti kansaa. Yhä
kasvavalla rakkaudella ja ihailulla katselivat he herraansa ja hän
paloi halusta jatkaa voittoisaa retkeään.
Hän ei kotona viipynyt montakaan päivää, mutta sotureja tulvi joka
haaralta hänen luokseen niin että hänellä pian oli viidentoistasadan
suuruinen joukko.
Hän läksi nyt taasen Kopparbergille päin; eräänä sunnuntaina hän
saapui Faluniin ja kaikki kaupungin väet olivat paraikaa kirkossa.
Hänen aikomuksensa oli täällä, niinkuin ennen Rättvikissä ja Morassa,
kirkonvalleilta puhua vuoriston kansalle voittaaksensa heidät
aikomustensa puolelle.
Jumalanpalveluksen loputtua kokoontui kansa, sekä miehet että naiset,
hänen ympärilleen.
Hän puhui, niinkuin tavallisesti, maan sorretusta tilasta ja miehet
katselivat toisiaan, nyökäyttivät päitään ja arvelivat että puhe oli
hyvä.
Naiset taas myhähtelivät, että piti kai tuota kaunopuheista, koreaa
herraa totella.
Puheen loputtua ilmaisivat kaikki miehet mielihyvänsä nostamalla
kätensä ilmaan, ja vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta.
Siten oli suuri voitto voitettu, kun sekä siljansdalilaiset että
vuoristokansa nyt veti yhtä köyttä. Kustaan luonteva, vaatimaton
käytös veti kaikki sydämet hänen puoleensa ja hänen viisaat
lausuntonsa ja se kokemus, jonka hän jo oli ehtinyt voittaa, herätti
kaikissa suurta luottamusta.
Vuoriston etevimmät miehet olivat Pietari Laurinpoika Vibberbodasta
ja Olavi Pietarinpoika Tammelbergistä; nämä molemmat tulivat
sittemmin, kukin paikkakunnallaan, Kustaan vahvaksi tueksi ja hänen
uskotuiksi miehikseen.
Hänen kehoituksestaan lähettivät vuoristolaiset vanhan tavan mukaan
helsingeläisille kirjeen, jossa kehoitettiin näitä yhdessä heidän ja
taalalaisten kanssa vapauttamaan valtakuntaa.
Samalla kirjoitti Kustaakin vakavan kehoituskirjeen helsingeläisille.
Mutta sattui niin hullusti, että Tukholman arkkipiispa Trolle samaan
aikaan oli lähettänyt helsingeläisille kirjeen, jossa kehoitettiin
pysymään uskollisena kuninkaalle. Ja kun yhdessä pitäjässä
kutsuttiin talonpoikia kokoon kuuntelemaan Kustaa Eerikinpojan ja
vuoristolaisten kirjettä, niin naapuripitäjissä kulki kutsu kuulemaan
hänen armonsa piispan kehoituksia.
Kansa ei ymmärtänyt mitä tässä piti uskoa ja ajatella. He olivat
entisinä aikoina taistelleet rinnan taalalaisten kanssa ja niistä
ajoista heillä oli yhteisiä, unohtumattomia muistoja. Mutta sitä
miestä, joka nyt oli heitä johtamassa, eivät he tunteneet; oliko
varma että hän ymmärsi asiansa ja ettei viimeinen villitys tulisi
ensimäistä hullummaksi?
Heti saatuaan tästä tiedon päätti Kustaa itse lähteä Helsinglantiin
puhuttelemaan talonpoikia. Hän jakoi väkensä kolmeen joukkoon: yhtä
johti Lauri Olavinpoika, toista Pietari Sveninpoika Vibberbodasta
ja kolmannen otti hän itse mukaansa Helsinglantiin, annettuaan
johtajille tarkat ohjeet, miten heidän piti menetellä hänen
poissaollessaan.
Itse ratsasti hän Helsinglantiin 150 miehen kanssa; kaikki olivat
puetut kiiltäviin haarniskoihin.
Vanhalla hautakummulla Norralan kuninkaankartanon luona piti
hän puheen kokoontuneille helsingeläisille, johdatti heidän
mieliinsä miten heidän isänsä vaaran aikana aina olivat toimineet
yhdessä taalalaisten kanssa ja kehoitti heidän poikiaan samaan
miehuullisuuteen.
Vanhimmat neuvottelivat keskenään, heistä tuntui Kustaa Eerikinpojan
yritys liian arveluttavalta; he tahtoivat ensin nähdä, miten Taalain
miesten kävi.
Mahtavin heistä kääntyi sitte Kustaan puoleen ja ilmoitti muiden
nimessä, että he tahtovat ajatella asiaa; eihän vielä ole mitään
kiirettä. Hän saattaa ensin mennä puhuttelemaan Gestriklannin miehiä.
Helsinglantilaiset kyllä sitte ajallaan päättävät.
Hän läksikin heidän luotaan ja valitsi tien Gestriklannin läpi.
Siellä asukkaat heti tulivat häntä vastaan, etunenässä Geflen
kaupungin väestö, ja kaikki tekivät hänelle uskollisuusvalan.
Useita kansalaisia ja hoviherroja, jotka olivat paenneet Kristianin
hirmuvaltaa, riensi nyt vahvistamaan hänen sotajoukkoaan. Muiden
muassa oli pari urheaa soturia, Pietari Fredag ja Jöns Varg, molemmat
porvareita Tukholmasta.
Kustaan tarkoitus oli valloittaa Vesterås ja hänen rynnätessään
Helsinglantiin retkeili reipas Pietari Sveninpoika pitkin Tunan ja
Hedemoran pitäjiä voittaen ne Kustaan puolelle. Rälssimies Olavi
Bonde taas kierteli Noran ja Lindesin vuoristokyliä, kehoittaen ja
yllyttäen niiden väestöä aseihin.
Liike levisi pitäjästä pitäjään; tuntui siltä kuin ilmassa olisi
liikkunut säkeniä, jotka minä hetkenä tahansa saattoivat puhjeta
liekeiksi. Ilma oli ikäänkuin täynnä paloainetta, ja ne jotka olivat
aiotut siihen sortumaan, huomasivat vaaran ja tunsivat kauhulla sen
likenevän.
Tukholmassa olivat uutiset Taalainmaalta herättäneet suurta huolta;
pelättiin että liike saattaisi levitä pitkin koko maata. Johtavat
miehet lähettivät sentähden varoittavia kirjoituksia Taalaihin
ja lupasivat Kustaa Eerikinpojalle varman turvan, jopa kuninkaan
armon ja suosion, jos hän lupaisi luopua aikeestaan. Kirjeen olivat
allekirjoittaneet Kustaa Trolle, hänen isänsä Eerik Trolle ja Knut
Pentinpoika (Sparre).
Nuo kolme herraa kutsuivat itseään valtakunnanneuvoksiksi ja se
antoi Taalaissa aihetta kaikellaiseen pilaan. "Valtakunnan neuvot
Ruotsissa", sanottiin, -- "ovat sangen heikot, koskei niiden valta
ulotu kuin kolmeen mieheen, jotka sitäpaitsi lienevät sangen
kelvottomat". Mutta ei siinä kyllä.
Tukholman porvaristolta, maistraatilta, raadilta ja kansalta tuli
Taalainmaalle kirjeitä, joissa ystävällisin sanoin kehoitettiin
taalalaisia heittämään Kustaa Eerikinpojan ja muiden velikultien
ymmärtämättömät puuhat sikseen; maan eteläosissa oli kaikki hyvin,
Tukholmassa oli yllinkyllin suolaa, humaloita, kankaita ja kalaa
sekä kaikellaista ruokaa, jotapaitsi vielä odotettiin useita laivoja
tuomaan maahan tarpeita.
Mutta luottamus Kustaaseen oli ehtinyt kasvaa ja nuo kirjoitukset
eivät itse asiassa vaikuttaneet mitään. Joku tosin saattoi ruveta
epäilemään, mutta se joka jo oli vetänyt miekkansa ei enää pistänyt
sitä tuppeen.
Vielä tuli Tukholman maistraatilta nuhdekirje "rälssimiehille,
vapaasukuisille ja kruununveroa maksaville talonpojille koko
valtakunnassa sen säädyttömyyden ja sodan johdosta, johon Kustaa.
Eerikinpoika on ryhtynyt; nuhdeltiin siitä että hän petoksella,
murhalla ja tulella tuottaa yhteiselle kansalle, syyllisille ja
syyttömille ikuisen häpeän kaikkien kristittyjen ihmisten joukossa ja
saattaa maan ikuiseen häviöön".
Tanskassa pidätettiin joukko laivoja, jotka runsaine lastineen
olivat aikoneet Ruotsiin, ja kuningas oli itse tulossa suurella
voimalla rankaisemaan kapinoitsijoita. Sentähden heidän nyt
tulee ajatella, mikä rangaistus ja häviö kohtaakaan niitä jotka
luopuivat kuninkaasta, tuosta voimakkaasta Itämeren valtiaasta,
joka on liitossa keisarien, kuninkaiden, ruhtinaiden ja koko
kristikunnan kanssa. Paras on ajoissa katua ja lähettää hyviä
miehiä arkkipiispojen, piispojen ja ritariston luo pyytämään että
he rauhoittaisivat aloitetun kapinan. Tukholma puolestaan on valmis
uhraamaan verensä ja henkensä kuninkaan edestä.
Tähän aikaan elää Tukholmassa toinen henki kuin Sture veljesten
aikana.
Mutta Kustaa Eerikinpoikaan ja hänen taalalaisiinsa eivät kirjeet ja
sinetit vaikuttaneet; tarvittiin voimakkaampia keinoja. Sentähden
varustettiin kuudentuhannen miehen suuruinen joukko, joka viipymättä
lähetettiin Taalaihin.
Tämän joukon miehet olivat suurimmaksi osaksi tanskalaisia ja
saksalaisia. Johtajina olivat Henrik Slagheek, Kustaa Trolle, Knut
Pentinpoika ja Henrik von Melen. He marssivat Vesteråsista Daljoelle
ja pystyttivät leirinsä Brunbäckin lautan luo.
Kustaa oli silloin matkalla Helsinglantiin, mutta niinkuin tiedämme,
oli hän asettanut kykeneviä miehiä johtamaan osaa sotajoukostaan.
Kuullessaan tanskalaisten puuhista marssi Pietari Sveninpoika heti
viidentuhannen miehen suuruisella voimalla Daljoelle ja pystytti
leirinsä vastapäätä vihollisten leiriä.
Taalain miehet hehkuivat intoa päästä käsikähmään tanskalaisten
kanssa; he ampuivat teräviä nuoliansa joen yli, jättämättä
vihollistansa hetkeksikään rauhaan.
Vieläkin liikkuu näillä seuduin taruja, siitä miten taalalaisten
nuolisade oli niin tiheä, että se pimitti auringon.
Tanskalaiset katsoivat nyt parhaaksi vetäytyä ampumamatkan
ulkopuolelle ja asettuivat Björkebohon ja Karlsbohon.
Piispa Jöns Antinpoika Bellenacke, joka oli seurannut tanskalaisten
joukkoa ja nyt ensi kertaa näki nuo taalalaiset, joista hän oli
kuullut niin paljon puhuttavan, kysyi eräältä ruotsalaiselta herralta:
-- Miten paljon väkeä voi seutu täällä Länghedenin yläpuolella
korkeintaan saada kokoon?
-- Noin 20,000 miestä, tuli vastaukseksi.
-- Mutta mistä sellainen joukko saa ruokaa?
-- Se ei ole tottunut herkkuihin; vaaran aikana tyytyy se veteen ja
pettuleipään.
Piispa hämmästyi ja virkkoi:
-- Sellaista kansaa joka syö kuoret puista ja juo vettä, ei pirukaan
voi kukistaa, saatikka sitte muut; hyvät ystävät, lähtekäämme
kiireesti täältä.
Mutta Pietari Sveninpoika ei tahtonut päästää tanskalaisia niin
vähällä; hänen väkensä taisteluhalu oli lisäksi niin suuri että sitä
piti käyttää hyväkseen ja sentähden hän äkkiä vetäytyi väkineen
takaisin, hyökätäkseen syrjätietä tanskalaisten selkään.
He marssivat Ön'in, Folkärnan kirkon, Vidderbon ja Kungsgårdenin ohi
Utsundan lautalle. Se teki kokonaisen penikulman mutkan, mutta tuo
matka kuljettiin siivekkäin askelin ja Pietari Sveninpoika pääsi
perille oikeaan aikaan. Joukko soudettiin veneillä virran poikki ja
tanskalaisten päälle rynnättiin juuri kun heidän piti lähteä matkaan.
Samassa tuli paikalle toinenkin taalalaisjoukko, joten tanskalaisia
ahdistettiin kahdelta taholta.
Utsundan lautan länsipuolella on nummi, jota sanotaan Sonnbohediksi,
ja siellä törmäsivät ruotsalaiset ja tanskalaiset yhteen.
Tanskalaiset puolustautuivat urhoollisesti, mutta suurin osa
heidän joukkoaan hävitettiin, monet heittäytyivät suinpäin jokeen,
toiset pakenivat Vesteråsiin ja taalalaiset seurasivat heitä aina
Hemmingsbohon saakka Vestmanlannin Fläckebossa. Vanha sankarilaulu
kuuluu:
Brunbäckin joessa paljon on vettä, hei sutarallaa,
Sinne juutteja hukkui, hei sutarallallaa,
Muut juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa.
Ja löytyy vielä henkilöitä jotka tietävät näyttää paikankin, missä
tappelu oli. Vanhassa taalalaislaulussa sanotaan:
Ja Taalain miehet ne riensivät pois
luo virtaisen Tunan maan,
sen vertaista joukkoa Kustaa ei
ollut johtanut milloinkaan.
He tulivat tuulena rynnistäin,
joka mies oman voimansa ties,
ja maa oli vaarassa valveillaan,
kun uhkasi Juutin mies.
He Brunnebäck virralle ehtivät,
siellä seisoi juutit nuo,
läpi viidakon taalaisnuolet soi
ja ne nuolet ne surman tuo.
Tuli tuijotti silmissä jokaisen,
pelon kyyneltä niissä ei näy,
lens jousista ilmaan nuolten päät
kuni syksyssä rakeet käy.
Ja juutti se virtahan viskattiin,
vesi loiskahti kulmillaan,
sitä vaan suri uljas Taalain mies
kun ei Kristian kuollutkaan,
Pois karkasi juutti nyt kauhuissaan
ja kaikersi häpeissään:
"Kotiolttaan juokohon enää hiis,
sehän huumaavi juutin pään!"
Tämä oli Kustaan ja hänen taalalaistensa ensimäinen voitto. He
astuivat nyt Sturein ja isien jälkiä ja tulevaisuuden maali väikkyi
yhä kirkkaampana heidän silmissään.
Tyynesti ja maltillisesti ryhtyi nuori sankari työhön. Hän keräsi
koko voimansa Hedemoraan, jakoi sen fennikoihin ja ruotuihin,
harjoitti taalalaisia käyttämään aseita ja tekemään liikkeitä, opetti
heitä paremmin takomaan nuolia ja otti entisten pistinten sijasta
käytäntöön pitkät keihäät eli piikit, joilla torjuttiin vihollisen
ratsuväen ryntäyksiä.
Kustaa oli nykyään yksinomaan soturi, hänen yksityisihmisensä oli
siirretty syrjään, koko hänen sielunsa, kaikki hänen ajatuksensa
tähtäsivät yhteen ainoaan päämäärään: isänmaan vapauttamiseen ja
pelastamiseen tanskalaisten ikeestä.
Ja sen saavuttamiseksi tuntuivat hänestä kaikki taakat kevyiltä
kantaa, hän antautui suureen tehtäväänsä kokonaan, mutta vaati
myöskin kuuliaisuutta ja säntillisyyttä muilta. Hän piti ankaraa
järjestystä, tutki ja tuomitsi aina itse kaikki asiat; itse hän
jakoi käskynsä ja itse hän valvoi että ne tulivat täytetyiksi.
Väkivaltaa, ryöstöä ja muuta epäjärjestystä ei hän kärsinyt ja itse
hän piti huolta siitä että väki sai kaikki mitä se tarvitsi. Hän
toimitti Hedemoraan rahapajan ja antoi lyödä samanarvoista rahaa kuin
Kristian. Hänen rahoissaan oli toisella puolella aseellisen miehen
kuva, toisella kaksi taalalaista jousta ja niiden välissä K.
Hänellä ei vielä ollut käsissään ainoaakaan linnaa tai linnoitusta.
Vesterås oli hänen liikkeilleen sangen tärkeä, se saattaisi olla
turvapaikkana, josta hän ahdistaisi vihollista ja vaikeuttaisi
sen hankkeita. Sentähden antoi hän päällikölleen Olavi Bondelle
käskyn huhtikuun 29 p:nä länsipuolelta liketä kaupunkia ja ruveta
ahdistamaan vihollista, samalla kun hän itse sotureineen ryntäisi sen
päälle toiselta puolelta.
Mutta kun tieto Tanskan joukon saapumisesta pääleiriin Dannemorassa
tuli, Olavi Bonde katsoi velvollisuudekseen jäädä sinne ja uskoi
Pietari Ugglalle sen käskyn täytäntöönpanon, jonka hän itse oli
saanut Kustaa Eerikinpojalta.
Pietari Uggla oli rohkea, uljas mies, mutta nuori ja kokematon.
Kuullessaan Örebron linnanhaltijan, Strön herran, Antti Pietarinpojan
kuljeskelevan Vestmanlannissa liukkaalla kielellään kehoittamassa
kansaa pysymään kuninkaalle uskollisena, ei hän saanut rauhaa, vaan
läksi ajamaan takaa Anttia ja hänen miehiään ja ajoi heitä läpi koko
Köpingin. Siellä hän pysähtyi.
Voitostaan iloisena ja ylpeänä tahtoi Pietari herra nyt valmistaa
itselleen ja miehilleen hauskan päivän, mutta voitonriemu oli tehnyt
hänet huolettomaksi ja hän unohti asettaa vahteja kaupungin ympärille.
Tätä käytti Antti Pietarinpoika hyväkseen; hän ratsasti kiireen
kautta Vesteråsiin ja sai Henrik von Meleniltä 300 miestä, joiden
kanssa hän kiireesti palasi takaisin. Sillaikaa riemuitsi ja joi
Pietari herra talonpoikineen sydämensä pohjasta; toiset laskeutuivat
vuoteisiin selviytymään pohmelostaan, toiset läksivät harjulle ja
tekivät tulet, joiden ympärille asettuivat nukkumaan. Monet heistä
eivät koskaan heränneet. Antti Pietarinpoika ryntäsi äkkiarvaamatta
esiin ja löi maahan johtajan ja suurimman osan hänen joukostaan.
Täten oli Kustaa kadottanut tärkeän lisän toivomastaan avusta.
Kolme päivää myöhemmin läksi hän liikkeelle koko sotajoukkoineen.
Romfartunan kirkon luona Vestmanlannissa hän pyhän Yrjön päivänä (23
p. huhtikuuta) tarkasti väkensä ja jakoi sen uljaiden, rohkeiden
kenttäeverstiensä Lauri Olavinpojan ja Lauri Eerikinpojan johdon
alle. Huhtikuun 29 p:nä marssitti hän joukkonsa Badelundsåsenin yli;
edellimmäisenä kulki Lauri Olavinpoika osastoineen, jotka muodostivat
etujoukon.
Kustaan tarkoitus oli kulkea Vesteråsin ulkopuolella olevaan P.
Olavin kappeliin ja majoittua sinne muutamaksi päiväksi.
Vesteråsin linna oli Didrik Slagheckin hallussa. Hän oli väkivallalla
ottanut sen ja mestauttanut edellisen haltijan Hans Fynbon.
Talonpoikaisjoukkoa vastaan hän oli varustautunut siten, että oli
revittänyt pois kaikki kaupungin ympärillä olevat aidat, jotteivät ne
häiritsisi ratsuväen liikkeitä.
Tanskalaiset olivat niin ylimieliset ja voitostaan varmat, että
heidän kerrotaan pilkaten lausuneen, että "vaikka taalalaisia kolme
päivää sataisi alas taivaasta, niin he tappaisivat heidät kaikki".
Kun he sitte linnan ikkunoista näkivät talonpoikaisjoukon hiljaa
likenevän, niin he päättivät tehdä rynnäkön.
Ratsuväki komennettiin satuloihin ja rynnätettiin ulos kaupungista
sellaisella kiihkolla että -- niinkuin vanhoissa lauluissa kerrotaan
-- sotamiehet olivat kuin nälkäiset sudet.
Pian sen jälkeen marssi jalkaväki perässä.
Kustaa itse ei ollut päässyt kauvemmaksi kuin keskelle harjua,
kun hän kuuli taistelun jo alkaneen. Hän riensi silloin paikalla
taistelevien riveihin, sillä hän pelkäsi, että he mahdollisesti eivät
menettelisi viisaasti.
Pian hän oli ensimäisten joukossa; miehiä kaatui hänen rinnallaan,
mutta hän oli jo saanut asemasta sen yleisvaikutuksen, että hänen
päällikkönsä käyttäytyivät kuin urheat miehet.
Tanskalainen ratsuväki oli tähdännyt ensi hyökkäyksensä Lauri
Olavinpoikaa vastaan.
Tämä antoi paikalla käskyn, että pitkät piikit laskettaisiin, ja
siten syntyi hyökkääjiä vastaan kokonainen piikkimetsä. Samalla
sinkoili heitä kohti kuin satamalla nuolia, joiden päät olivat niin
terävät, että ne tunkivat haarniskankin läpi. Terävien nuolien
muuri se vasta saikin aikaan suurimman hävityksen, sillä se torjui
pahimmankin hyökkäyksen. Neljäsataa tanskalaista ratsumiestä kaatui
hevosineen päivineen. Silloin koko tanskalainen ratsuväki teki
käännöksen ja syöksyi kamalaa vauhtia omaa jalkaväkeään vastaan,
joten se joutui epäjärjestykseen ja pakeni suinpäin kaupunkiin. Monet
ihmiset tallattiin kuoliaaksi.
Lauri Eerikinpoika seurasi pakenevia ja ajoi heitä takaa koko
Smedjekadun mitan.
Lauri Olavinpoika kulki toista tietä Lang-kadulle, karkasi takaapäin
vihollisen pyssymiesten kimppuun, otti heiltä kaikki aseet ja vei
heidät voittokulussa Kustaan eteen.
Tanskalaisten täytyi jättää kaupunki; suuri osa heistä luopui
aseistaan ja pakeni luostariin, jossa he munkeilta pyysivät
synninpäästöä ja lohdutusta sieluilleen.
Pelästynyt linnaväki sytytti kaupungin tuleen ja monia taloja paloi
poroksi; osan pelastivat ruotsalaiset.
Mutta kun työ oli tehty, tahtoivat taalalaiset myöskin niittää
hedelmät. He murtivat auki kauppapuodit ja jakoivat tavarat
keskenään, tai riensivät kellareihin ja kierittivät sieltä sima- ja
viinitynnörit raatihuoneelle tai kaduille. Sitte he asettuivat niiden
ympärille, joivat ja lauloivat sankarilauluja ilolla ja riemulla,
isien tavan mukaan.
Tanskalaiset tunsivat ruotsalaisten tavat ja käyttivät niitä
hyväkseen. Kaikessa kiireessä he tekivät vallituksen pienen joen
varrelle, kokosivat hajaantuneet joukkonsa ja marssivat hiljaa
kaupunkiin, toivoen täällä saavansa yhtä helpon voiton kuin
Köpingissä.
Mutta Kustaa tunsi talonpoikansa; sitäpaitsi Pietari Ugglan tapa oli
häntä varoittamassa.
Sentähden hän piti kansansa valveilla; odottamattoman
päällekarkauksen varalta lähetettiin Lauri Olavinpoika kaupunkiin,
mukanaan niin paljon miehiä kuin Kustaa suinkin saattoi luovuttaa.
Mutta Lauri ei ehtinyt kauvemmaksi kuin torille, kun hän kohtasi
sotakuntoisen tanskalaisen joukon. Syntyi kiivas, verinen ottelu,
mutta ruotsalaiset voittivat toistamiseen ja tanskalaisten täytyi
paeta varustustensa taa.
Kustaa itse tuli nyt kaupunkiin, tiedusteli tyytymättömänä
sotamiestensä huoletonta, ajattelematonta käytöstä, astui alas
kellareihin, joissa rikkoi vanteet viinitynnöreistä ja käski
seuralaisiaan tekemään samoin.
-- Mieluummin valukoon sima maahan, sanoi hän, -- kuin ruotsalaisten
miesten veri.
Kulovalkeana lensi tieto Kustaan voitosta. Aatelisia, porvareita ja
talonpoikia riensi hänen leiriinsä.
Pelko oli pidättänyt useita piilossa, toiset taas olivat taistelleet
Kristianin johdolla, muiden muassa Arvid Kustaanpoika Vestgöte ja
Lauri Pietarinpoika Hård. Molemmat olivat reippaita, sotakuntoisia
miehiä, mutta nyt eivät he enää jaksaneet kestää tanskalaisten iestä;
heissä heräsi vanha into, olivathan he kerran ennenkin karkoittaneet
vihollisen maasta, ja likipitäjien talonpoikia liittyi yhä enemmän
taalalaisten riveihin.
Tanskalaiset huomasivat etteivät he enää voineet tehdä mitään
Kustaalle, jonkatähden he hajoittivat leirinsä. Miehitettyään linnan
läksivät he meritse Tukholmaan. Kustaa oli nyt herrana Vesteråsissa
ja Vestmanlannissa. Taalainmaa ja Gestriklanti kuuluivat jo hänen
valtansa alle ja kaikista voitoista päättäen Helsinglanti varmaan
piankin liittyisi yleiseen liikkeeseen.
9.