Tukholma ja Kalmar olivat ainoat linnat koko valtakunnassa, jotka
eivät olleet avanneet porttejaan Kristianille. Kustaan hartain toivo
oli päästä Tukholmaan auttamaan Kristina Gyllenstjernaa, mutta
meren puolella oli vastassa tanskalainen laivasto ja maan puolella
Kristianin sotajoukko. Eikä Kalmariinkaan ollut helpompi päästä;
siellä oli Norrby laivastoineen ja Itämeressä risteili tanskalaisia
kaappareita, jotka tekivät purjehtimisen vaaralliseksi hansalaisille
laivoille.
Henrik Möller oli sekä rohkea että onnellinen purjehtija; hänen
varnemündeläinen laivansa vältti kaikki vaarat ja toukokuun 31 p:nä
1520 laskettiin Kustaa Eerikinpoika maalle Stensön niemelle Kalmarin
edustalla.
Mitä tunteita sinä hetkenä liikkui hänen mielessään? Nöyrin,
vapisevin sydämin hän varmaankin astui isäinsä maalle. Hänellä on
ollut niin paljon rohkeita toiveita, toiveita joita ei hän ole
lausunut julki... Uskaltaako hän uskoa että ne toteutuvat, että
Jumala hänet on määrännyt isänmaan pelastajaksi?
Kiirein askelin riensi Kustaa kaupunkiin ja linnaan. Tiedämme
että Anna Bjelke miehensä Juhana Maununpojan kuoltua oli siellä
linnanpäällikkönä. Hän otti Kustaan vastaan ystävänä ja sukulaisena
ja sanoi koettavansa tehdä mitä ikinä taitaa hänen hyväkseen; mutta
kuultuaan hänen tuumansa osoitti hän vihollisten lukuisia laivoja
ulkopuolella ja kertoi miehistön epäluotettavaisuudesta ja kaupungin
väestössä vallitsevasta alakuloisuudesta.
-- Ruotsi on kadotettu, lausui hän syvällä surulla, -- emmekä me
taida tehdä mitään sen pelastukseksi.
Kustaa koetti rohkaista hänen mieltään ja lupasi lähteä kaupunkiin
puhuttelemaan porvareita. Hän ei kieltänyt eikä käskenyt, sanoi vain,
ettei hän luule sen vaikuttavan mitään.
Kaupanteko ja työ olivat kokonaan seisahtuneet; eihän, kannattanut
mitään tehdä, kun kaupunki minä päivänä tahansa saattoi joutua
ryöstettäväksi tai poltettavaksi. Jokainen eli vain kuin viimeistä
päivää.
Kustaa tapasi porvarit koolla torilla. Oli kerrottu että Norrby
samana päivänä tekisi hyökkäyksen ja varmana pidettiin että linnoitus
antautuisi.
Hän koetti rohkaista heidän mieliään ja kysyi, eivätkö he itse
tahtoneet ottaa osaa taisteluun.
Synkin, epäluuloisin silmin he katselivat Kustaata eivätkä huolineet
antaa hänelle edes vastausta. Hän kiirehti takaisin linnoitukseen,
toivoen että ehkä miehistö ottaisi korviinsa hänen sanansa; mutta
miehistönä oli pääasiallisesti saksalaisia sotamiehiä, joiden hartain
halu oli antautua. Kun hän selitti, että heidän velvollisuutensa
on uhrata veri ja henki sen asian eteen, jota he ovat sitoutuneet
puolustamaan, niin häntä katseltiin uhkaavin silmin ja Anna Bjelke,
joka murtunein voimin näki kapinan nousevan, kehoitti häntä vihdoin
jättämään linnoituksen ja lähtemään takaisin kaupunkiin.
Sielläkin Kustaa tapasi samanmielisiä saksalaisia, jotka tahtoivat
ottaa hänet vangiksi.
Mutta muuan ruotsalainen smålantilaistyttö otti käteensä palavan
kekäleen, heitti sillä erästä reuhaavaa saksalaista päähän ja sanoi:
-- Sinä et ole mikään komentaja tässä kaupungissa. Saksalaiset
tahtoivat silloin käydä häneen käsiksi, mutta tyttö sai käsiinsä
kirveen ja huitoi sillä sekä oikeaan että vasempaan. Tuo oli jo
porvarien mielestä liikaa, joten he tulivat väliin.
Sillaikaa oli Kustaa urhoollisesti puolustautunut päällekarkaajiansa
vastaan, mutta heidän lukunsa kasvoi lakkaamatta ja ratkaisu oli jo
melkein varma, kun muutamat ruotsalaiset sotamiehet sekaantuivat
asiaan ja vapauttivat Kustaan.
Porvarit, jotka olivat yllyttäneet kapinaan, kävivät nyt
kohteliaammiksi, mutta kehoittivat häntä heti lähtemään kaupungista,
sillä he eivät voi vastata hänen turvallisuudestaan.
Niin onnistui hänen ensimäinen kokeensa!
Raskaalla mielellä läksi hän nyt kuljeksimaan Smålannin metsiin;
siellä oli hänen isänsä alustalaisia, jotka hän toivoi voittavansa
hyvän asiansa puolelle, mutta he olivat kaikki "niin hullut ja
sokaistut, että he monessa suhteessa vain auttoivat vihollisiaan
ja sortajiaan panettelemalla, viettelemällä ja vahingoittamalla
toisiaan". Hämmästyneenä Kustaa kuunteli heidän puheitaan.
-- Kuningas Kristian on meidän armollinen kuninkaamme, sanoivat he;
-- hän on luvannut ettei silliä ja leipää pidä meiltä puuttuman niin
kauvan kuin pysymme hänelle kuuliaisina.
-- Oletteko unohtaneet, kuinka Engelbrektin aikana kävi? kysyi Kustaa.
-- Emme tahdo kärsiä sitä mitä esi-isämme, parempi on ajoissa
antautua.
Ja sitte he panettelivat toisiaan ja arvelivat että kuningas yksin
saattaa järjestää heidän asiansa.
-- Tavallisesti ei ole lampaille hyväksi, että sudet tulevat
sovittamaan heidän suhdettaan, vastasi Kustaa. -- Jos te tietäisitte,
Ruotsin miehet, mitä minä tiedän, niin menettelisitte toisin.
Kustaa läksi pois. Kuningas Kristianin lähetit levittelivät herransa
vakuutuskirjeitä pitkin maata ja varsinkin eteläisissä maakunnissa
olivat ne saavuttaneet suurta luottamusta. Kustaa huomasi sen yhä
selvemmin, jota syvemmä Smålantiin hän pääsi.
Ei, Taalainmaalle hänen täytyy lähteä, sinne on tanskalaisten
vaikutus ulottunut vähinten, siellä oli Engelbrekt alkanut suuren
elämäntyönsä, Taalainmaan hänkin ottaa lähtökohdaksi.
Mutta tieto Kustaan tulosta Ruotsiin oli jo ennättänyt Tanskaan.
Palkinto määrättiin sille joka elävänä tai kuolleena saattaa hänet
hallituksen käsiin ja tanskalaisia sotamiehiä ja vouteja kierteli
pitkin maata häntä etsimässä.
Yhtenä yönä oli hän pannut maata lukottomaan latoon. Äkkiä heräsi
hän siitä, että joku töytäisi häntä kylkeen. Se oli nuori mies, joka
uteliaana jäi häneen töllöttämään:
-- Mistä hitosta te olettekaan? huusi hän vihdoin.
-- Sieltä mistä et sinä tahtoisi olla, vastasi ritari ja hypähti
kiireesti ylös.
-- Olettepa te hienon näköinen.
-- Ehkä tahtoisit vaihtaa vaatteita kanssani?
-- Mutta siihen ei teillä lie halua.
-- On kyllä, jos annat muutaman leivän väliä.
-- Niitä tosin ei ole liikaa, mutta olkoon menneeksi, jos oikein
todella tahdotte.
-- Tietysti. Anna vaan tänne! Ja Kustaa riisui takkinsa ja hattunsa
sillaikaa kun mies haki leivät. Sitte mies vuorostaan kiireesti
riisui vaatimattoman takkinsa, jonka Kustaa paikalla puki ylleen.
Pian kiirehti hän tiehensä, jättäen miehen ihmettelemään ja hämillään
kääntelemään hienoja vaatteitaan.
Varovaisesti hän kierteli metsäpolkuja ja raivaamattomia teitä;
välistä hän sentään uskalsi kirkkovalleille ja otti aina silloin
puheeksi mieliasiansa, mutta kaikkialla hän kohtasi epäluuloa ja
ynseyttä; muutamien raivo meni niin pitkälle, että he ampuivat nuolia
hänen jälkeensä. Eräänä päivänä, kun hän astui muutamaan pirttiin,
istui siellä sotamiehiä; onneksi he eivät sentään häntä nähneet ja
hän kiirehti tiehensä, vaikka nälkä ja jano kalvoivat.
Monet vaarat vältettyään pääsi hän vihdoin Kolmordenin yli
Södermanlantiin ja läksi Tärnan taloon Sten-salmen rannalla.
Täällä asui herra Joakim Pietarinpoika (Brahe), joka oli naimisissa
hänen sisarensa Margareetan kanssa.
Kustaan päästä oli luvattu palkinto, sentähden ei hän uskaltanut
suoraa päätä mennä sisään, vaan uskoutui vanhalle palvelijalle, joka
taas vuorostaan kiireesti riensi kertomaan asian hänen langolleen ja
sisarelleen.
Nuori ritari seisoi yksinkertaisessa puvussaan renkien huoneessa
odottamassa vastausta.
-- Missä, missä hän on? kuuli hän rakkaan äänen.
-- Margareeta!
Hetkeksi sisar väistyi taaksepäin, sitte hän tunsi hänet ja heittäysi
hänen syliinsä.
-- Kustaa, oma Kustaani! huudahti hän ilon valtaamana.
Kaikista sisaristaan rakasti Kustaa eninten Margareetaa. Hän oli aina
parhaiten ymmärtänyt hänet ja hän oli ainoa, jonka kanssa hän oli
ollut kirjevaihdossa.
-- Rakas Kustaa, tule paikalla ja vaihda vaatteet; nämät eivät sovi
sinulle.
Hetkisen perästä he kaikki istuivat salakammiossa juttelemassa siitä,
mitä oli tapahtunut, urhoollisesta Kristina Gyllenstjernasta ja
Hemming Gaddista, joka oli tullut Ruotsille uskottomaksi.
-- Minä en sitä usko, vaikka hän itse sen minulle sanoisi, huomautti
Kustaa kiihkeästi.
-- Hän mukautui olosuhteisiin, vastasi herra Joakim. -- Ja se se
meillekin on viisainta.
-- Mitä te tarkoitatte, lankoni?
-- Voi olla eri mieliä siitä että sinä pakenit Tanskasta; minä
puolestani luulen, että kuningas pian olisi antanut takaisin
vapautesi, ottanut sinut hoviinsa ja kehoittanut sinua valitsemaan
morsiamen hovin kaunotarten joukosta.
Tumma puna painui Kustaan kasvoille ja Margareeta, joka luuli hänen
loukkaantuneen, kiirehti paikalla sanomaan:
-- Kustaa valitsee varmaan mieluummin jonkun jalosukuisen
ruotsalaisen immen.
-- En ajattele sellaisia. Synnyinmaa on morsiameni ja sen
pelastamiseen palaa haluni.
-- Mutta kuningas on luvannut.
-- En luota hänen lupauksiinsa.
-- Rakas veli, jos hän nyt onkin sinulle vihoissaan, niin ajattele
että olet ollut hänen vankinsa -- vaikkapa se olikin väärin. Minä
uskon että hän tuhansin kerroin tulee korvaamaan sen sinulle.
-- Kunhan hän nyt ensin on ottanut minulta hengen.
-- Älä puhu niin julmia!
-- Mitä sinä oikeastaan nyt aiot?
-- Mennä Taalainmaahan ja koettaa nostaa kansan aseisiin, niinkuin
Engelbrekt.
-- Tahdot siis tehdä meidät kaikki onnettomiksi! huudahti Margareeta.
-- Tahdon pelastaa maan.
-- Ollenkaan ajattelematta meitä.
-- Onko se teille yhdentekevää, että maa on täynnä vihollisia, että
Sturein suuri elämäntyö tehdään turhaksi ja että tuo inhoittava
unioni taas pannaan toimeen, jollei kuningas Kristian mieluummin tee
Ruotsia Tanskan alavaltioksi?
-- Hm! sanoi herra Joakim, -- sinun iälläsi veri helposti kuohuu
laitainsa yli. Jokainen luulee voivansa murtaa vuoria... Kuulehan
nyt, mikä ehdotus minulla on; siitä ei nouse suurta melua, mutta
sillä on se etu, että sen käytännössä voi toteuttaa. Kuningas on
lähettänyt minulle kutsumuskortin kruunausjuhlaansa. Olisi ehkä
varomatonta jos sinä tulisit mukaan sinne, mutta minä hankin sinulle
kuninkaalta turvakirjan, niin voit tulla perässä.
-- Tekisitte paremmin, herra Joakim, jos liittyisitte minuun,
kokoisitte väkenne ja innostuttaisitte heitä puolustamaan valtakuntaa.
-- Minä en tahdo synnyttää riitaa.
-- No, älkää ainakaan lähtekö Tukholmaan.
-- Lähden; muuten ehkä vaimoni ja vanhempasi saisivat tähteni kärsiä.
-- Enkä minä saisi näyttää kauniita pukujani, sanoi Margareeta
nauraen.
-- Surisitko sitä?
-- Suren kuitenkin nyt ajatellessani sinua ja kaikkea pahaa, mikä
tulee meitä kohtaamaan.
-- Niin, vastasi Kustaa, -- jokainen menee sinne minne halu vie.
Pian sanoivat he toisilleen jäähyväiset, Margareeta katkerasti
itkien, Kustaa surumielin aavistaen, että jotakin tapahtuisi.
Brahelaiset läksivät Tukholmaan olemaan läsnä kruunausjuhlassa ja
Kustaa meni sukutilalleen Räfsnäsiin.
Siellä hän viipyi koko lokakuun ja osan marraskuuta.
Aivan likellä oli Sten Sture vanhemman perustama Mariefredin
luostari, jossa vanha arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika oli asunut siitä
saakka kuin piispantalo Arnö poltettiin.
Ani harvoin hän otti vastaan vieraita, mutta kun hänelle kerrottiin,
että nuori ritari, joka täällä pysytteli piilossa, pyysi saada tulla
häntä tervehtimään, niin hän suostui pyyntöön -- uteliaisuudesta.
Kustaa ilmoitti itsensä hänelle ja pyysi häneltä isällisiä neuvoja.
Miellyttävällä tavallaan kuvaili hän maan hätää ja kertoi varmasti ja
horjumattomasti päättäneensä taistella sen puolustukseksi, voittaa
tai kaatua.
Omituista oli nähdä nuo molemmat yhdessä. Toisen niskaa oli aika
taivutellut, antaen hänelle runsasta elämän kokemusta, epäluuloa
ja varovaisuutta; toinen oli nuori ja voimakas, täynnä toiveita,
vaikkei hän voinut turvautua mihinkään muuhun kuin järkähtämättömään
tahtoonsa ja nöyrään, lapselliseen uskoonsa.
Jaakko Ulfinpojan silmät seurasivat mielihyvällä komeaa nuorta
miestä. Kauneus vaikutti häneen yleensä tavattoman voimakkaasti ja
hän lupasi sekä auttaa että neuvoa häntä mikäli mahdollista. Hän
kaiveli vanhojen paperiensa joukossa ja kertoi sitte tyytyväisenä,
että nyt hän oli asiasta varma: herra Kustaa Eerikinpoika oli
lueteltuna Kristina Gyllenstjernan pakkosopimus- ja vakuutuskirjeessä.
Hän lisäsi, että kaikki jotka olivat hakeneet kuningas Kristianin
armoa ja ystävyyttä, olivat saaneet häneltä turvakirjan, miten paljon
he ikinä lienevätkin vastustaneet häntä. Kustaa herra saattaa siis
aivan pelotta liketä uutta herraansa, hän kohtelee häntä kuin lempeä,
anteeksiantava isä.
Mutta Kustaa pysyi yhä äänettömänä ajatuksiin vaipuneena. Silloin
vanhus sanoi mielellään kirjoittavansa valtakunnan neuvostolle ja
kuninkaalle, välittääkseen asiaa.
-- Ei, huudahti Kustaa innokkaasti, -- minä en koskaan tule
alistumaan Kristianin vallan alle. Henkeni annan mielelläni Ruotsin
vapauden ja itsenäisyyden edestä, jos vaaditaan, mutta kunniastani ja
vakaumuksestani en luovu.
Vanha piispa tuli onnettomaksi, muuta hän ei voinut tehdä, sillä
itse puolestaan hän rakasti rauhaa ja tahtoi elää sovussa kaikkien
ihmisten kanssa.
Kustaa kumarsi ja läksi, mutta ei epäillyt asiaansa.
Eräänä päivänä, hänen oleskellessaan Gripsholmassa, tuli muuan Joakim
Brahen vanha palvelija, joka oli seurannut herraansa Tukholmaan,
juosten hänen luokseen, itku kurkussa.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi Kustaa pahaa aavistaen.
-- Voi rakas herra, vastasi palvelija itkien, -- nyt ovat asiat
oikein kurjalla ja surkealla kannalla tässä valtakunnassa! ja
kauhistuneena ryhtyi hän, niin hyvin kuin taisi, kertomaan Tukholman
kamalasta verilöylystä.
Kustaa oli muutamia päiviä sitä ennen lähettänyt erään
rälssitilallisen hankkimaan tietoja asiain nykyisestä tilasta; tämä
palasi samalla kertaa retkeltään ja todisti edellisen kertomuksen
todeksi.
Silloin Kustaa palasi arkkipiispan luo ja kertoi mitä hän oli saanut
kuulla; veri hänen suonissaan jähmettyi kauhusta, mutta mitä hän
saattoi tehdä?
Totta oli, että Kustaa Eerikinpoika oli kadottanut ystävänsä ja
sukulaisensa ja että hän itse oli melkein henkipatto; valtion linnat
ja linnoitukset olivat kamalan hirmuvaltiaan käsissä ja hänen
sotamiehiään ja käskyläisiään vilisi pitkin koko maata, mutta mitä
Jaakko Ulfinpoika sille mahtoi?
Onnettomuudet lannistavat heikkoja sieluja, mutta antavat
voimakkaille lisää voimaa ja sitkeyttä.
Tähän saakka Kustaa ehkä oli epäillyt. Se ajatus että vanhemmat
ja sukulaiset mahdollisesti saisivat kärsiä hänen tähtensä, oli
laimentanut hänen tahtoaan, mutta tämä viime tapaus oli kuin kehoitus
rohkeaan toimintaan, käyköön sitte kuinka tahansa, seuratkoon voitto
tai kuolema.
Joulukuun 25 päivänä jätti hän Räfsnäsin yhden ainoan miehen
seuraamana.
Tämä oli vanha, kokenut palvelija ja ratsunsa selässä kuljetti
hän sitä laukkua, johon Kustaa tulevaisuuden varalta oli koonnut
kalleutensa, kullan, hopean tai rahan muodossa. He ratsastivat hyvää
vauhtia Räfsnäsistä Toresundin kirkkoa kohti, sitte kääntyäkseen
sille tielle Söder- ja Vestmanlannin välillä, jonka yli Kolsundin
lautta vei. Kustaa oli jo astunut lautalle, kun hän sai uuden
todisteen alakuloisuudesta, jota hän tähän asti oli kaikkialla
tavannut, todisteen itsekkyydestä, joka pitää huolta yksin omista
asioistaan, välittämättä mistään muusta.
Renki joka oli ollut hänen kanssaan, oli tietysti matkalla tullut
ajatelleeksi kaikkia niitä vaaroja jotka vaanivat hänen herraansa.
Kuninkaan lähetit ottavat varmaan kiinni myöskin kaikki ritarin
seuralaiset ja miehellä oli vaimo ja lapset, eikä hän tahtonut
kuolla, ja niin hän päätti ensi tilassa karata. Paras tilaisuus
siihen ilmaantui tietysti lautalla. Se ei voinut kannattaa kuin yhden
hevosen ja yhden miehen ja juuri kun Kustaa oli keskellä salmea,
kääntyi renki äkkiä ja läksi täyttä laukkaa ajamaan tiehensä.
Kustaa käski paikalla lautankuljettajaa kääntämään takaisin rantaan,
hypähti hevosensa selkään ja alkoi ajaa takaa karkulaista.
Mutta tämä heitti tavarat tielle ja pakeni vinhassa vauhdissa metsään.
Kustaa jatkoi sitte yksin matkaansa. Hän oli juuri päässyt
Bergslageniin, kun hän eräänä iltana pyysi yösijaa siistissä
talonpoikaistalossa.
Isäntä osoitti hänelle tallin, jonne sai panna hevosen; hän irroitti
selästään laukun ja otti sen mukaansa isoon huoneeseen, jossa suuri
takkavalkea hulmusi, heitellen säkeniä pitkin huonetta.
He olivat nuorta väkeä; vaimo oli tukevaa tekoa: suuret kädet ja
jalat, sekä kasvoissa ankara, miltei tyly ilme, kun hän oli vaiti.
Mies oli pyöreänaamainen ja hyväluontoisen näköinen.
Nainen istui rukkinsa ääressä, mutta silmäili yhtämittaa vierasta.
Mies veisti kerinpuita.
Kustaa istuutui kappaleen matkan päähän, hän oli tänään niin
harvinaisen alakuloisella mielellä.
Silloin mies antoi viittauksen vaimolleen, joka paikalla läksi ulos.
-- Oletteko kaukaakin?
-- Södermanlannista, tuli vastaukseksi.
Syntyi taaskin hiljaisuus. Nainen palasi huoneeseen, tuoden mukanaan
mustaa leipää sekä juomaa, jonka kaiken hän laski penkille Kustaan
viereen, sanoen:
-- Pitäkää hyvänänne!
-- Kiitos! vastasi Kustaa ja rupesi syömään.
-- Mitä tämä on? kysäisi nainen samassa ja nosti permannolta
kultarahan. Olli, kuulehan... hyvänen aika, se on kultaraha,
jolleivät silmäni petä.
Ollille tuli kiire.
-- Siltä se vaan näyttää, sanoi hän. -- Herra sen kai tietänee, sillä
herran se kai on.
-- En ymmärrä... lausui Kustaa hämmästyneenä.
-- Laukku näkyy olevan rikki, huomautti nainen osoittaen laukkua,
jonka sauma oli ratkennut hyvän matkaa.
-- En ymmärrä, kuinka se on tapahtunut, sanoi Kustaa.
-- Se on mahtanut hankautua satulavyötä vastaan.
-- Tahdotteko neulaa ja lankaa?
-- Kyllä kai te sen paremmin korjaisitte.
-- Tyhjentäkää se, niin saanpahan koettaa.
Kustaa noudatti kehoitusta, mutta naisen neuloessa laukkua ihmetteli
hän ettei kumpikaan isäntäväestä himomielin katsellut rahoja, joita
he tiesivät hänellä olevan. Hän päätti koetella heitä.
-- Taidatte tulla hyvin toimeen.
-- Ei ole valittamista.
-- Mutta kuinka te olette niin yksin; tämä näyttää sentään olevan iso
talo.
-- Me saamme apua, kevään tullessa.
-- Keneltä?
-- Tuon isältä; kas, hän oli rikas ja minä olin vain köyhä renki.
-- Olli sinä!
-- Eihän meidän naimiskaupoistamme olisi voinut olla puhettakaan,
mutta sitte hän sai periä tämän saman talon, jossa me nyt olemme. Ja
silloin tämä Maija kosi ja kun me isälle olimme luvanneet ettemme
milloinkaan lainaisi äyriäkään, niin hän vihdoin suostui ja sitte me
saimme toisemme. Tietysti tuon eukon joskus on ikävä, mutta enhän
minä kauvan viivy poissa kotoa.
-- Eikö teillä ole lapsia?
-- Oli yksi, mutta kuoli, vastasi nainen. -- Tuossa se nyt on,
paremmin en minä osaa sitä laittaa.
Kustaa pani takaisin tavaransa ja nainen meni isolle sängylle,
tyhjensi siitä vanhat oljet ja pani uusia sijaan. Vanhat hän sitte
levitti uuninnurkkaan.
Sillaikaa oli Olli saanut kerinpuunsa valmiiksi ja katseli
tyytyväisenä työtään.
-- Näillä voisi jotakin ansaitakin, virkkoi hän.
-- Tahdotteko nyt mennä levolle? kysyi nainen Kustaalta, osoittaen
sänkyä.
Kustaa noudatti paikalla kehoitusta. Hän ripusti laukun
vuoteenpäähän, sillä tiesihän hän olevansa heidän vallassaan; oli
siis parasta osoittaa heille luottamusta.
Hän nukkui sikeään uneen, mutta heräsi siitä että hänen ympärillään
kuiskailtiin.
-- Mikähän herrasmies tuo lie? sanoi Olli.
-- Mahtaa se olla parempia ihmisiä, vastasi vaimo, -- mutta hänelle
täytyy sanoa, että hän pitää huolta tavaroistaan, muutoin ne kyllä
katoavat.
-- Pyytäisinköhän minä häntä panemaan ne tuonne vanhaan kirstuun?
kysäisi Olli.
-- Älä huoli; pitäköön jokainen huolta omastaan.
Enempää Kustaa ei kuullut, mutta hänen ajatuksensa pysyivät virkeinä
aamuun asti. Maija muori oli keittänyt vesivelliä, jota hän tarjosi
sekä vieraalleen että miehelleen. Lisäksi saivat he kappaleen mustaa
leipää, Kustaa suurimman osan ja vaimo itse vain suupalallisen.
Turhaan tarjosi Kustaa maksoa; siitä he eivät tahtoneet kuulla
puhuttavankaan.
-- Tahdotteko säilyttää rahani, kunnes tulen takaisin? kysyi hän.
Miksei, se kyllä käy laatuun.
-- Etkö voisi myydä minulle taalalaispukua? kysyi Kustaa Ollilta.
-- Kyllä hyvinkin.
-- Entä pyöreää lakkia ja kirvestä? Sekin kävi päinsä.
-- Leikkaa sitte minun tukkani juuri sellaiseksi kuin sinun on.
Olli nauroi ja arveli, että se käy vallan helposti.
Kaupat tehtiin, Kustaa muutti muotoa ja talonpoika lupasi säilyttää
hänen vaatteensa ja rahansa. Hän ei kertonut heille, kuka hän oli
tai mitä hän aikoi; mutta hän luotti heihin ja he korvasivat hänen
luottamuksensa monin kerroin.
Hän pani lakin päähänsä, heitti kirveen olalle ja läksi hakemaan
kylästä työtä niinkuin muutkin taalalaismiehet.
Antinpäivän aikaan tuli hän Rankhyttaniin, rikkaan vuoritilallisen
Antero Pietarinpojan luo, pari penikulmaa Falunista. He olivat
Upsalassa olleet ylioppilastoverit, mutta Kustaa luotti valepukuunsa,
pyysi työtä ja sai.
Hänet pantiin riiheen puimaan renkien kanssa; nämä huomasivat
paikalla, ettei hän sitä työtä osannut, ja juttelivat ja nauroivat
keskenään, mutta eivät hänelle sanoneet mitään.
Kun piiat saivat vihiä asiasta, tulivat he uteliaiksi ja muuan heistä
meni häntä niin likelle, että hän näki silkkikauluksen pistävän esiin
talonpoikaistakin alta.
-- Sen hullumpaa en iässäni ole kuullut, sanoi tyttö; -- pitääkö
renkien nyt ruveta pukeutumaan herrojen lailla?
-- Se pitää kertoa isännälle.
Pian kutsuttiin Kustaa Antero Pietarinpojan eteen. Tämä tarkasteli
häntä kauvan ja huudahti sitte:
-- Kustaa Eerikinpoika!
Kustaa ojensi hänelle sanatonna kätensä ja kyyneleet valuivat alas
hänen poskiaan.
-- Sinä iloinen, reipas upsalanaikuinen toveri tulet surullisena
luokseni ja tällaisessa puvussa; mitä tämä tietää?
Kustaa kertoi isänsä ja lankonsa kuolemasta Tukholman verilöylyssä.
-- Olen kuullut siitä, sanoi Pietarinpoika.
-- Ojenna siis minulle kätesi ja auta minua; olen matkalla
Taalainmaalle nostamaan kansaa aseisiin. Valtakunnan itsenäisyys ja
yksityisen onni ovat tässä kysymyksessä.
Vuoritilallinen joutui hämilleen.
-- Olen kyllä kuullut puhuttavan tuosta hirveästä tapauksesta
Tukholmassa ja se on kyllä minuun kovasti koskenut, mutta antaa
apua niin uhkarohkeaan yritykseen kuin se jota sinä ajattelet,
sitä en katso meille vuoritilallisille hyödylliseksi, ja jos sinä
tahdot seurata minun neuvoani, niin lähde pian täältä tiehesi, sillä
palvelijat ovat kiinnittäneet sinuun huomionsa ja enempää ei tarvita
ennenkuin kuninkaan vakoojat löytävät tien tänne.
-- Etkö sitte tahdo tehdä mitään isänmaan alennuksen ja sorron
poistamiseksi?
-- En voi, en uskalla sillä tavalla saattaa itseäni ja omaisiani
perikatoon. Mene Aarent Pietarinpojan luo Ornäsiin, hän ja Vesteråsin
piispa sekä monet muut ylhäiset herrat ovat sukua; jos he ryhtyvät
asiaan, niin se ehkä voi menestyä. Mutta kuule minun neuvoani: älä
viivy kauvan samassa paikassa.
-- Aarent Pietarinpoika on hänkin upsalanaikuinen ylioppilastoverini,
sanoi Kustaa miettiväisenä.
-- Hän on Svinhufvud-veljesten lanko, lisäsi Antero Pietarinpoika,
itsekseen ihmetellen, eikö Kustaa tietänyt, että koko tämä suku oli
tanskalaismielinen.
-- Kiitos neuvostasi! Lähden paikalla Ornäsiin. Myöhään illalla läksi
hän Rankhyttanista ja aikoi Vikin ja Thorsångerin pitäjien välillä
olevan Lillelfvenin lauttauspaikan yli. Hän meni jäälle, se murtui
hänen allaan; mutta hän oli voimakas ja notkea, joten hän pääsi
ylös. Sitte hän palasi takaisin lauttamökille ja viipyi siellä yötä,
kuivatakseen vaatteitansa.
Seuraavana päivänä hän terveenä, reippaana ja hyvillä toiveilla meni
Ornäsiin.
Aarent Pietarinpoika hämmästyi suuresti hänet nähdessään, mutta sanoi
iloitsevansa hänen tulostaan ja toimitti pöytään ruokaa ja olutta.
Sillaikaa hän yhtämittaa jutteli entisistä ajoista, kuinka he yhdessä
Kustaan kanssa taistelivat Sten Sturen johdolla, ja heidän olostaan
Upsalassa.
Tämä mies näytti todellakin tahtovan toimia isänmaan hyväksi ja
Kustaa avasi hänelle sydämensä, kertoi tuumistaan valtakunnan
vapauttamiseksi ja pyysi häneltä apua ja neuvoja.
Aarent kuunteli tarkkaavaisesti ja vakuutti että hän toimittaa
hänelle lujaa apua, hän tahtoo vain ensin kuulla mitä naapurit
tuumivat asiasta.
Aterian aikana palveli Barbro, Aarent Pietarinpojan vaimo, heitä ja
Kustaa huomasi, että kalpea nainen usein häntä katseli, mutta hän ei
ajatellut sitä sen enempää.
Myöhään illalla vei Aarent vieraansa luhtikamariin ja kehoitti häntä
perinpohjaisesti lepäämään sillaikaa kun hän puuhaa hänen asiansa
hyväksi.
Kustaa kiitti Jumalaa, että hän kerrankin oli tavannut miehen jolla
oli sydän, ja pani ilomielin levolle.
Isäntä hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hymyili itsekseen ja käski
rengin valjastaa hevosen. Silloin huomasi hän vaimonsa, joka
äänetönnä seisoi häneen katselemassa.
-- Mitä sinä siinä töllötät? kirkaisi hän hänelle; -- lähde paikalla
maata.
Hän jätti huoneen ja näki hetkisen perästä miehensä ajavan heidän
likimmän naapurinsa Maunu Niilonpojan luo Aspebodaan.
-- Nyt et onnistu, mutisi hän itsekseen. -- Maunu Niilonpoika on
rehellinen mies, joka ei koskaan tule suostumaan petokseen.
Pian Aarent palasikin takaisin ajaen hurjaa vauhtia, mutta ei
pysähtynyt kotiin, vaan jatkoi matkaansa pihan poikki ja siitä
Sätraan, jossa kuninkaan käskynhaltija Brun Pentinpoika asui.
Tämä, yhtä kova ja tunnoton ihminen kuin Aarent, oli naimisissa
Barbron sisaren kanssa, ja Barbro tiesi että molempien suvut olivat
tanskalaismieliset.
Äkkiä hän käsitti kaikki: vieras otetaan vangiksi, kuljetetaan pois
hänen talostaan ja surmataan sitte.
Mikä loukkaus vieraanvaraisuutta kohtaan!... Mitä tuo nuori, reipas
pakolainen on tehnyt?... Ei, Barbro ei saattanut kestää sitä, hänen
täytyy hänet pelastaa, maksoi mitä maksoi.
Hän herätti luotettavan rengin, käski häntä valjastamaan hevosen
ja pysähtymään talon taakse. Sitte hän kiireesti riensi luhtiin
herättämään Kustaata. Mielenliikutuksesta ja pelosta läähättäen
kertoi hän hänelle katkonaisin sanoin mikä vaara häntä uhkasi ja
kehoitti häntä kiiruhtamaan.
Jottei talonväki saisi vihiä hänen aikeistaan, täytyi vieraan
kadota niin ettei kukaan tietäisi minne hän oli joutunut; sentähden
laski hän hänet alas pitkällä käsiliinalla, jommoisia siihen aikaan
käytettiin, talon taakse ja kuuli sitte suurella ilolla reen etenevän
Runniin päin.
Aamulla saapui Aarent Pietarinpoika, seurassaan Brun Pentinpoika ja
kaksikymmentä sotamiestä.
Hän kerrassaan raivostui huomatessaan, että lintu oli lentänyt
pesästä.
Barbro pysyi tyynenä ja myönsi mitä oli tehnyt; kun mies sitte
vihansa vimmassa kysyi, mitä se häneen oli kuulunut, niin hän vastasi:
-- En saattanut antaa sellaisen teon kirouksen langeta itseni ja
lasteni päälle.
Sanotaan ettei Aarent Pietarinpoika sitte enää koskaan kärsinyt
vaimoaan; ja onhan se luonnollista, sillä hän muistutti hänelle
alituisesti tuota rikosta.
Mutta Kustaa jatkoi matkaansa, renki, jonka nimi oli Jaakko, ajoi
niin paljon kuin hevonen pääsi jotta he pian tulisivat perille.
Barbro rouva oli kehoittanut heitä ajamaan Svärdsjöhön herra Jonin
luo, joka oli rehellinen pappismies.
Aamun sarastaessa olivat he päässeet Runnjärven toiselle puolelle,
niinsanotuille Korsnäsin mökeille.
Täältä lähetti Kustaa pois ystävällisen kyyditsijänsä, käski häntä
salaa sanomaan Barbro rouvalle, ettei hän koskaan tule unohtamaan
mitä hän hänen hyväkseen on tehnyt, ja jatkoi yksin matkaansa.
Hän aikoi juuri astua erääseen mökkiin kysymään tietä, mutta ovea
avatessa näki hän vuoritilallisen Niilo Hannunpojan Prämsbackasta,
jonka hän tiesi suureksi tanskalaisystäväksi.
Suuri vaara oli siis tarjolla, mutta samassa kirkaisi tyttö joka
seisoi lieden ääressä:
-- Auttakaa, pata kaatuu!
Kaikki riensivät auttamaan ja Kustaa livahti tiehensä. Hän läksi
sitte toiselle asumukselle, jota sanottiin Sandvikin mökiksi, ja
siellä hän tapasi erään sulattajan.
-- Voitko näyttää minulle tien Svärdsjöhön?
-- Voin kai.
He läksivät; se oli reipas nuori mies, varmaankin samanikäinen kuin
Kustaa, joka suuresti rakasti vaivaloista ammattiaan. Hän kertoi
tanskalaisten sorrosta ja lisäsi:
-- Ja kuitenkin sanovat, että se vielä käy pahemmaksi.
-- Tietysti, jos kärsitte sitä.
Jos tappaakin yhden voudin, niin toinen tulee sijaan eikä siitä
kukaan hyödy.
-- Oletko kuullut puhuttavan Engelbrektistä?
-- Totta kai.
-- Muistatko kuinka silloin kävi?
Mies vaikeni hetkiseksi.
-- Olisipa hän vaan täällä, niin voisimmepa koettaa uudelleen, sanoi
hän.
-- Ei tiedä mitä vielä voi tapahtua.
Sulattajalla ei ollut aikaa saattaa kauvemmaksi. Kustaa antoi hänelle
hopearahan ja sanoi:
-- Jos Jumala auttaa minua, niin tule luokseni ja minä maksan sinulle
paremmin.
He erosivat ja Kustaa jatkoi yksin osoitettuun suuntaan.
Illalla hän tuli Bengtshedeniin; se oli suuri kylä likellä Svärdsjön
pitäjän eteläistä rajaa.
Hän meni Åkersgården-nimiseen taloon pyytämään yösijaa.
Emäntä osoitti hänelle sijan lieden ääressä, mutta kun hän istui
siinä tuijottamassa tuleen eikä virkkanut sanaakaan, niin emännän
päähän pälkähti, että hän samalla saattoi tehdä vähän työtä
ruuastaan. Emäntä valmisti nimittäin juuri makkaroita ja aikoi
hänellekin antaa makkaran.
-- Voitpa, kulkijapoika, tehdä minulle pari makkaratikkua, koskei
sinulla ole muutakaan tekemistä, sanoi hän.
-- En minä osaa tehdä pylsypölkkyjänne, vastasi Kustaa hymyillen;
hänen ajatuksensa liikkuivat kaukana täältä.
-- Ole sitte tekemättä, tuumi emäntä; -- makkaran voit siltä saada ja
olutta päälle.
Sitte hän valmisti vuoteen ja väitti Kustaan olevan unen tarpeessa.
Mutta uni ei paikalla tullut. Muistot ja mietteet pyörivät hänen
mielessään ja ylinnä näki hän tuon suojelevan käden joka oli torjunut
kaikki vaarat. Varmaankin korotti hän käsivartensa taivasta kohti ja
huudahti ilon valtaamana: se on hyvässä turvassa, joka on Jumalan
suojeluksessa.
Seuraavana päivänä tuli hän Svärdsjön kirkolle, mutta nyt oli hän
käynyt niin varovaiseksi, että hän tahtoi saada selville, saattoiko
Jon herraan luottaa, ennenkuin hän uskoi hänelle salaisuutensa.
Sentähden hän ensin meni latoon, jossa rengit olivat puimassa, ja
tarjoutui auttamaan heitä.
Heidän puheistaan saattoi päättää että Jon herra oli rehellinen mies
ja silloin hän paikalla läksi hänen puheilleen.
He tunsivat toisensa, sillä pappi oli hänkin ollut Upsalassa samaan
aikaan kuin Kustaa, vaikka hän oli monta vuotta vanhempi.
Tämä hurskas pappismies oli mitä rehellisin ja uskollisin herra.
Liikuttavaa oli katsoa hänen hyväntahtoisuuttaan ja osanottoaan.
Hänen mielestään Kustaa oli ottanut täyttääkseen suuren työn, jonka
onnistumiseen hän rukoili Jumalan siunausta. Ja se että Kustaa oli
tullut hänen taloonsa, oli hänestä sellainen kunnia, ettei hän
tietänyt kuinka hän osaisi kohdella vierastaan.
Kun Kustaan esimerkiksi piti peseytyä, tahtoi hän välttämättömästi
pidellä pyyhinliinaa, itse hän palveli ruokapöydässä eikä koskaan
mennyt ovesta ennen Kustaata.
Jonin taloudenhoitajatar ei käsittänyt, miksi "renkiä" sillä tavalla
kunnioitettiin, ja kun isäntä hengen uhalla kielsi häntä kyselemästä,
niin hän läksi piioille ja rengeille vuodattamaan sydäntään, josta
seuraus oli että kaikki rupesivat vakoilemaan kulkijaa.
Sentähden hänen pian täytyi lähteä matkaan, pappi huomasi sen
välttämättömäksi ja souti itse hänet Isalan kylään, puoli penikulmaa
Svärdsjön kirkolta.
Siellä asui kruununmetsästäjä Sven Elfinpoika vanhan vaimonsa kanssa.
Pappi puhui hänelle muutamia sanoja kahdenkesken ja ukko vastasi:
-- Voitte luottaa minuun, rakas isä.
Mutta pian näytti vaara taas olevan tarjolla, sillä Brun Pentinpojan
lähetit tulivat pappilaan kysymään vankia.
Ja sieltä he läksivät Isalaan.
Sven Elfinpojan vaimo oli juuri paistamassa leipiä, kun joukko
vieraita miehiä astui sisään kysymään, oliko näillä mailla nähty
erästä tuntematonta miestä.
Kustaa seisoi lieden ääressä lämmittelemässä.
Vastauksen asemasta otti vaimo varsiluudan, survasi häntä sillä
selkään ja sanoi:
-- Mitä sinä siinä töllistelet niinkuin et koskaan olisi nähnyt
ihmisiä. Laita itsesi siitä pian riihelle!
Hän totteli paikalla ja meni latoon puimaan renkien avuksi.
Voudin palvelijat nauroivat rengin saamia nuhteita, aavistamatta että
vaimo niin pahoin kohteli juuri samaa korkeaa herraa, jota he etsivät.
Hän pääsi heistä siis sillä kertaa onnellisesti.
Mutta hänen turvallisuutensa oli jo täälläkin vaarassa ja sentähden
Sven Elfinpoika lupasi viedä hänet pohjoisempaan, Marnäsissä asuvien
kruununmetsästäjien Pietari ja Matti Olavinpoikien luo. Mutta matka
sinne oli aika vaarallinen, sillä voudin palvelijoita vakoili
kaikkialla.
Sven Elfinpojan vaimo oli neuvossa niinkuin tavallisesti.
Kustaa pantiin maata olkikuormaan ja Sven asteli vieressä ajamassa.
Hän ei ollut päässyt kauvaskaan talosta, kun joukko sotamiehiä
kerääntyi hänen ympärilleen.
He kysyivät, mihin matka ja pistivät terävät keihäänsä kuorman sisään.
Suulas talonpoika vastasi terävästi kaikkiin heidän kysymyksiinsä ja
sotamiehet käskivät häntä menemään hiiteen, jopa heti paikalla.
-- Se juuri on hartain haluni, vastasi ukko ja löi hevosta selkään.
Mutta samassa huomasi hän verta tiellä. Silloin hän kiireesti veti
esiin veitsensä ja leikkasi huomaamatta haavan hevosen jalkaan.
Tanskalaisten epäluulo, joka jo olikin herännyt, saatiin siten
poistetuksi.
Niin sai kelpo talonpoika vainotun vieraansa onnellisesti Marnäsiin.
Kansanlaulussa sanotaan:
Kyösti kuningas olkikuormassa, hei sutarallaa
Taalainmaalle vietiin, hei sutarallallaa,
Ja juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa.
Mutta Marnäsissä uhkasi sama vaara: kuninkaan vakoilijoita odotettiin
joka hetki eikä vaatimattomissa tölleissä ollut ainoaakaan
piilopaikkaa, johon hänet olisi voinut kätkeä.
Tanskalaisten keihäs oli sattunut hänen jalkaansa hänen maatessaan
olkikuormassa ja siitä haavasta oli veri tullut. Nyt sitä särki ja
liikkuminen tuotti Kustaalle suurta vaivaa.
Marnäsiläiset, sekä miehet että naiset, säälivät häntä; eivät he
tietäneet kuka hän oli tai mitä hän tahtoi, mutta koska tanskalaisen
voudin väet ajoivat häntä takaa, niin he päättivät auttaa häntä niin
kauvas kuin suinkin.
Perinpohjin tuumittuaan veivät he hänet Leksandin pitäjään. Siellä
hänen, Lungsjöån luona, syvällä metsässä, kaatuneen, suuren hongan
alla täytyi maata piilossa. Lepo oli nimittäin aivan välttämätön
haavan parantumiseksi.
Siellä hän makasi kolme päivää ja marnäsiläiset veivät hänelle ruokaa
ja kertoivat kaikki mitä olivat saaneet kuulla vakoilijoista.
Siitä saakka sanottiin paikkaa Närboksi [Närbo merkitsee sanasta
sanaan "elatuspesä".].
Mutta muutamien päivien perästä ei hän täälläkään enää ollut varma
vapaudestaan, jonkatähden hänet Lungsjöån rantoja pitkin vietiin
syvemmälle metsään, kunnes vastaan tuli suuri suo, joka ympäröi
korkeaa kukkulaa.
Täällä hän taasen piilotteli hongan alla, kunnes marnäsiläiset
tiesivät kertoa, että vakoileminen oli käynyt vähemmäksi.
Tanskalaiset olivat luvanneet helisevät palkinnot sille, joka
saattaa vangin heidän käsiinsä, mutta heidän houkutuksensa eivät
olleet vaikuttaneet näihin rehellisiin ihmisiin enempää kuin Sven
Elfinpoikaankaan.
Kustaan persoonallisuus oli tehnyt syvän vaikutuksen noihin
luonnonlapsiin, hän oli niin avuton, hän tarvitsi heitä; jokainen
heistä olisi pitänyt suurena syntinä olla häntä auttamatta.
Muutamien päivien perästä lähdettiin matkaan, metsien läpi, Onsjönin
ja Ingarnin yli Rättvikin pitäjään. Useita marnäsiläisiä talonpoikia
oli mukana.
Kustaa ei ollut vielä saanut tilaisuutta puhua suuremmalle
kansanjoukolle, mutta nyt, tultuaan Siljansdaleihin, huomasi hän
heti, että mieliala oli aivan toinen kuin eteläisissä maakunnissa,
ja seuraavana sunnuntaina läksi hän Rättvikin kirkolle ja siellä hän
kirkonvalleilta ensi kerran julkisesti puhui talonpojille.
Kauniilla, sointuvalla äänellään kuvasi hän valtakunnan hätää ja
vaaraa, puhui Kristianin petollisesta menettelystä ja verilöylystä,
jonka hän oli pannut toimeen Tukholmassa, surmatakseen valtakunnan
etevimmät miehet, sekä kuinka hän oli kohdellut Sten Sturen leskeä ja
äitiä.
Naiset itkivät ja nyyhkyttivät, miehiltä pääsi vihamielisiä
huudahduksia.
Hän kehoitti heitä yhtä urhoollisesti ja uskaliaasti kuin heidän
esi-isänsä tarttumaan aseisiin ja pelastamaan valtakunnan perikadosta.
Talonpojat kuuntelivat häntä suurimmalla myötätuntoisuudella, sitte
he hiljaa neuvottelivat keskenään ja vihdoin astuivat vanhimmat esiin
ja sanoivat, että kyllä he vanhastaan tuntevat tanskalaisen ja kyllä
he ovat taipuvaiset rankaisemaan hänen petollisuuttaan, mutta yksin
eivät he saata päättää niin tärkeää asiaa: heidän täytyy ensin kuulla
naapuripitäjien mielipide.
Tähän vastaukseen oli Kustaa hyvin tyytyväinen. Jospa hän vaan olisi
kantanut rakasta Sture-nimeä, niin he varmaankin paikalla olisivat
olleet valmiit, mutta hän oli heille melkein ventovieras, eikä hänen
sukunsa viime aikoina ollut erittäin kunnostanut itseään.
Paras ja ainoa suositus oli hänelle se, että hän oli taistellut
Sten herran rinnalla ja Brännkyrkan luona voitollisesti kantanut
valtakunnan lippua. Mutta eihän siinä ollut tarpeeksi.
Täältä läksi Kustaa Taalain suurimpaan ja tiheimmin asuttuun
pitäjään, Moraan.
Pappilassa hänet suurella ystävällisyydellä otti vastaan kirkkoherra
Jaakko Pietarinpoika. Taru kertoo, että kirkkoherra täällä niinkuin
Svärdsjössäkin olisi pidellyt hänelle pesuvatia, hänen peseytyessään.
Nainen, joka oli samassa sattunut tulemaan huoneeseen, oli
nähnyt tämän ja paikalla mennyt kertomaan, että ylhäinen herra,
taalalaispukuun puettuna, vieraili Jaakko herran luona; uutinen
levisi kuin kulovalkea, ja Kustaan piti paikalla lähteä tiehensä.
Kirkkoherra vei vieraansa Utmelandin kylään, joka sijaitsee
Siljan-järveen pistäytyvällä niemellä, heti eteläpuolella kirkkoa.
Hänet kätkettiin Tomtgårdenin kellariin, kunnes hän joulupyhinä saisi
tilaisuutta puhua talonpoikien kanssa.
Matti Laurinpoika, joka vaimoineen asui Tomtgårdenia, arveli, ettei
heillä pelätä tanskalaisia kulkureita; tulkoot vaan, niin kyllä Matti
heille antaa.
Vaimon mielestä oli paras olla suutaan soittelematta. Sitte läksi
Jaakko herra pois ja Matti saattoi hänet tielle, mutta vaimo palasi
tupaan panemaan jouluolutta.
Samassa tuli sinne joukko tanskalaisia vakoilijoita, mutta vaimo
ei ollut millään, kieritti vaan olutkuurnan lattiassa olevan
kellariluukun päälle. Kun häneltä kysyttiin, oliko vierasta näkynyt
näillä mailla, niin hän vastasi ettei hänellä ole tapana hyppiä kylän
raitteja, saavat vaan vieraat tulla tupaan ennenkuin hän heidät
näkee, ja tällä kertaa heitä todellakin on aika lauma, mutta ovatko
he voroja vaiko muita rosvoja, sitä hän ei voi tietää.
-- Saat pian nähdä, vastasi muuan miehistä, mutta toinen arveli
parhaaksi olla nostamatta riitaa mokoman vanhan peikon kanssa;
saattoihan nähdä ettei se, jota he etsivät, kuitenkaan ollut siellä.
Ja he läksivät matkoihinsa.
Mutta he saattoivat myöskin tulla takaisin ja sentähden täytyi
Kustaan yhä pysyä kellarissa. Pappilasta lähetettiin hänelle ruokaa,
joka pienen aukon läpi laskettiin alas kellariin.
Tanskalaiset voudit olivat nyt ruvenneet etsimään yhä kiihkeämmin,
sillä kuka saattoi tietää mitä tuo karannut ritari vielä tekisi
ja sentähden täytyi käyttää kaikkia mahdollisia keinoja hänen
kiinniottamisekseen.
Mutta tanskalaisten lähettien tehtäviin kuului myöskin kuvata
kansalle kuningasta mitä parhaimmassa valossa: hän oli oikea
talonpoikien ystävä, joka tarkoitti yksinomaan heidän parastaan; ja
Tukholman verilöyly oli vain valhetta ja panettelua, tahdottiin vain
ärsyttää kansaa kuningasta vastaan.
Alivouti Niilo Vestgöte, raju, uskalias velikulta, läksi
Taalainmaalle siinä varmassa luulossa, että hän kyllä saa talonpojat
ilmoittamaan Kustaan olinpaikan. Hän tuli sentähden Moraan ja meni
nimismiehen taloon.
Mutta Morassa oli myöskin muuan Rasmus Jute, alkuaan tanskalainen,
joka oli asunut siellä monta vuotta ja ennen palvellut Sten Sturella.
Hän muisti vielä vallan hyvin nuoren, ritarillisen Kustaa
Eerikinpojan ja hänen mielestään olisi ollut alhaista ottaa kiinni ja
heittää vihollisten käsiin niin komea nuori herra.
Äkkiarvaamatta läksi hän palvelijoilleen nimismiehen talolle ja
siellä syntyi kiivas ottelu, sillä seurauksella, että Niilo Vestgöte
kaatui.
Sitte tulivat joulunpyhät, jolloin tavallista enemmän kansaa
kokoontui kirkolle; Kustaa oli päättänyt, vaaroista huolimatta, puhua
moralaisille niinkuin hän oli puhunut rättvikiläisillekin.
Hän asettui kummulle kirkon viereen. Hänen puheensa ei ollut opittu
läksy, se tuli suoraan hänen nuoresta, lämpöisestä sydämestään.
Hän käski vanhoja muistelemaan ja nuoria tiedustelemaan mimmoista
komentoa tanskalaiset kuninkaat sekä heidän voutinsa ja käskyläisensä
olivat pitäneet; kuinka kurjassa tilassa valtakunta oli ollut ja
kuinka ruotsalaisia oli kohdeltu aina ulkomaalaisten herrojen
hallitessa maata. Hän käski heitä muistelemaan Taalainmaan
voudin Kössi Eerikinpojan hirmutöitä ja kuinka heidän esi-isänsä
urhoollisuudellaan olivat vapauttaneet itsensä ja valtakunnan.
Samallainen tulisi julman, petollisen kuningas Kristianin ies
olemaan. Mutta jos he miesten lailla päättäisivät vapauttaa isänmaan
orjuudesta, niin hän rupeaisi heidän johtajakseen ja pelastaisi
Jumalan avulla valtakunnan vaarasta, joka varmaan uhkasi, jollei sitä
ajoissa poistettaisi.
Yksinkertaiset, luontevat sanat kaikuivat selvinä kansanjoukkoon ja
ihmiset kuuntelivat tarkkaavaisesti, mutta he eivät tulleet siitä
vakuutetuiksi, että varsinainen vaara uhkasi. Kristian oli kohdellut
kansaa hyvyydellä, ei ollut vielä vaatinut uusia veroja, eikä hänen
valtansa vielä ollut millään lailla tuntunut sorrolta.
Talonpojat olivat vakuutetut siitä, että kuninkaan kovuus kohtasi
yksin korkeita, mahtavia herroja, jotka itse keskinäisillä
riidoillaan olivat saattaneet maan siihen onnettomaan levottomuuden
tilaan, joka niin kauvan oli vallinnut.
Jos vaara uhkasikin, niin se vielä oli kaukana; he olivat väsyneet
ainaiseen taistelemiseen; ja eiväthän he tarkoin tunteneet tuota
nuorukaista, joka tuossa tahtoi yllyttää heitä uusiin kahakoihin.
Sanalla sanoen: talonpojat olivat kahden vaiheilla; he kuulivat
niin paljon ristiriitaisia puheita, yksi sanoi yhtä, toinen toista.
Viisainta oli pysyä varoillaan.
Sentähden he kiittivät Kustaata ja ilmoittivat pysyvänsä kuningas
Kristianille uskollisina, niinkuin olivat luvanneet; Kustaata
pyysivät he lähtemään pois, mitä pikemmin sitä parempi.
Katkerin suru valtasi Kustaan mielen hänen kuullessaan tämän
vastauksen ja epätoivo sydämessä jätti hän kansanjoukon. Olivatko
hänen tarkoituksensa siis vallan turhat ja hänen toiveensa
sairaaloisen mielikuvituksen tuotteita? Juuri sellaisina hetkinä
ihminen painiskelee Jumalan kanssa.
Muutamia päiviä hän vielä viipyi näillä mailla, tietämättä minne
mennä; parhaasta päästä hän pysytteli kätkössä erään sillan
alla Morkarlebyn luona, mutta sitte hän päätti jättää isänmaan,
päästäkseen pakoon kaikkia niitä vaaroja, jotka häntä uhkasivat.
Vuoden 1521 alkupäivinä hän suuntasi askeleensa Vesterdaleihin,
Norjan rajaa kohti. Eräänä lauvantai-iltana poikkesi hän
Storhols-holn nimiseen taloon, kappaleen matkan päässä Liman
kirkolta. Siellä hän oli yötä, mutta sunnuntaina hän meni kirkkoon.
Hän luuli silloin kuulevansa viimeisen messun ruotsalaisessa kirkossa
ja hänen rukouksensa oli hartaampi kuin koskaan ennen.
Lähtiessään kirkosta oli hänen päätöksensä valmis: hän menee Norjaan,
pakoon väsymättömiä vihollisiaan.
Hän asteli pohjoista kohti pitkin Vesterdaljoen vartta. Korkeina
ylenivät tunturit, ei kuulunut hiiskahdustakaan syvissä, lumen
peittämissä metsissä. Ainoina ihmisjälkinä oli siellä täällä
sysimiilu. Kauvas siinsi tunturien jono ja tunturia pitkin kulki
hänen tiensä. Niiden korkeudesta hän vielä kerran tahtoi katsella
rakasta isänmaata, jonka kohtalon hän nyt tiesi ratkaistuksi, jollei
Jumala ollut päättänyt määrätä toista, arvokkaampaa asetta alkamaan
ja päättämään pelastustyötä.
* * * * *
Moran miehet olivat tosin antaneet Kustaan mennä menojaan, mutta
useihin heistä oli hänen puheensa tehnyt niin syvän vaikutuksen,
etteivät he sittemmin koskaan voineet unohtaa tuota nuorta herraa,
jolla oli niin voimakas ääni ja joka niin lujasti luotti heidän
miehekkyyteensä ja isänmaanrakkauteensa. Jos hänen nimensä olisi
ollut Sten Sture, niin he paikalla olisivat seuranneet häntä, mutta
Kustaa Eerikinpoika ei saanut heidän korvistaan vaikenemaan kaikkia
noita ylistyslauluja, joita heille oli laulettu kuningas Kristianista
ja hänen suuresta hyväntahtoisuudestaan Ruotsin kansaa kohtaan.
Sillä kannalla olivat asiat Morassa ja kaikkialla Siljanin pitäjissä.
Mutta samaan aikaan saivat rättvikiläiset aika lailla otella
kuninkaan väen kanssa.
Joukko tanskalaista ratsuväkeä tuli taas noin sadalla hevosella
Taalainmaalle ottamaan kiinni Kustaata.
Heidän ratsastaessaan Siljanin jäätä näkivät muutamat talonpojat
heidät. Silloin he paikalla riensivät kirkolle ja rupesivat
soittamaan kelloja, niinkuin tapana oli levottomina aikoina, kun
vaara uhkasi.
Tuuli puhalsi pitäjiin päin ja kaikkialta, vuorilta ja metsistä tuli
aseilla varustettuja talonpoikia, jotka miehissä kiirehtivät kirkolle
ja pappilaan.
Tanskalaiset olivat jo ehtineet sinne, mutta talonpojat ryntäsivät
perässä, murskasivat suurilla tukeilla portit ja kun tanskalaiset
pakenivat kirkontorniin, niin he ajoivat heitä takaa sinnekin.
Vaivoin he saivat henkensä pelastetuksi, talonpojat päästivät heidät
ainoastaan sillä ehdolla että he pyhästi lupasivat olla tekemättä
Kustaa herralle pahaa. Sentään eivät he saaneet sanojansa niin hyvin
sovitetuiksi, kertoo kronika, ettei useita heistä olisi kohdannut
suurten kirveitten isku.
Olemme nähneet, etteivät Taalain miehet olleet kuinkaan valmiit
tarttumaan aseisiin, mutta eivät he silti sallineet kuninkaan
soturien kuljeksia kylillä ahdistamassa sitä joka oli paennut heidän
turviinsa.
Samaan aikaan ilmaantui useita muitakin pakolaisia Taalainmaalle
pakoon kuninkaan vainoa. Muitten muassa Lauri Olavinpoika (Björnram),
joka oli taistellut Sten Sturen joukossa ja jonka taalalaiset hyvin
tunsivat. Heti kun he kuulivat hänen tulleen, kiirehti kansaa
laumoittain hänen luokseen ja hän todisti todeksi kaikki mitä Kustaa
Eerikinpoika oli kertonut ja kuvaili taalalaisille mikä kohtalo heitä
odotti.
-- Kuningas, kertoi hän, -- lähtee pian kiertomatkalle valtakuntaan
ja sitä ennen pystytetään jokaisen nimismiehen kartanolle hirsipuu;
miehekkäimmät ja eniten arvossa pidetyt talonpojat mestataan ja
toisilta hakataan toinen käsi ja toinen jalka. Aseitaan he eivät
enää tarvitse, jonkatähden ne otetaan pois ja heidän lakikirjansa
poltetaan.
Vihan ja harmin purkauksia kuului koko kansanjoukossa; toiset
valtasi ääretön kauhu. Missä oli nyt tuo reipas, urhoollinen Kustaa
Eerikinpoika? Niin pianko heidän jo piti katua sitä että olivat
päästäneet hänet luotaan?
Lauri Olavinpoika, kuullessaan tuon nimen kulkevan suusta suuhun,
muisti hyvin tuntevansa nuoren herran entisiltä ajoilta ja kysyi
silloin, mitä he tiesivät Kustaa Eerikinpojasta.
He kertoivat että hän oli käynyt heidän luonaan ja voimallisin sanoin
kehoittanut heitä tarttumaan aseihin; mutta he olivat antaneet hänen
mennä tiehensä, sillä eiväthän he tunteneet häntä eivätkä tietäneet
että kuningas oli sellainen hirmuvaltias kuin hän väitti hänen olevan.
Silloin rupesi Lauri Olavinpoika puhumaan ja moitti pontevin sanoin
talonpoikia heidän ymmärtämättömyydestään.
-- Nyt te vasta oikein tarvitsette sitä hyvää herraa, sanoi hän.
--. Kustaa Eerikinpoika tietää ja ymmärtää tarttua työhön ja johtaa
teitä! Ilman häntä sortuvat varmaankin koko valtakunnan asukkaat.
Yleinen pelko ja kauhu vallitsi nyt kaikkialla. Samana päivänä saapui
vielä toinenkin ruotsalainen aatelismies Taalainmaalle.
Se oli Jonas Mikaelinpoika, Nederbyn ja Tröjdin herra, joka tuli
Tukholmasta ja vahvisti todeksi kaikki mitä Lauri Olavinpoika oli
kertonut.
Hän kuvaeli Tukholman verilöylyä, kuinka raatiherrojen ja piispojen
veri virtoina oli vuotanut kaduilla ja kuinka ruumiit olivat poltetut
Södermalmilla; sinne oli herra Sten Sturenkin puoleksi lahonnut
ruumis viety poltettavaksi.
Tämän kuullessaan yltyivät Taalain miehet vihan vimmoihin.
Monet puivat nyrkkejään ja kiroilivat vierasta, armotonta
tanskalaiskuningasta.
Toiset itkivät ja vääntelivät käsiään.
-- Monet hyvät, rehelliset miehet, lisäsi Jonas herra, -- ovat
vetäytyneet metsiin, turvatakseen elämänsä niin hyvin kuin suinkin.
Mutta jos hyvä Jumala tahtoo lähettää heille ja maalle uskollisen
ruotsalaisen herran, niin he kyllä ovat valmiit uhraamaan henkensä ja
verensä kuningas Kristiania ja koko hänen joukkoaan vastaan.
Talonpojat olivat käyneet avuttomiksi ja alakuloisiksi.
-- Se on suuri onnettomuus, että herra Kustaa Eerikinpoika nyt on
poissa, huomautti Jonas Mikaelinpoika vielä toistamiseen. -- Hän on
käynyt Sten herran koulua eikä kukaan paremmin sopisi johtajaksi kuin
hän.
Hyvät neuvot tulivat tässä kalliiksi. Taalain miehet olivat nyt
varmasti päättäneet ryhtyä aseihin; herra Kustaa Eerikinpoika piti
vaan saada takaisin.
Molempien herrojen kehoituksesta valittiin kaksi parasta hiihtäjää,
jotka lähetettiin hakemaan Kustaa Eerikinpoikaa; heidän piti hiihtää
yöt päivät, lepäämättä, kunnes löytäisivät hänet.
Tähän toimeen valittiin Kettelbon Lauri ja moralainen Engelbrekt. He
olivat nuoria, voimakkaita miehiä ja läksivät paikalla matkaan.
Ei ollut suinkaan helppoa seurata pakolaista, mutta he kyselivät
pitkin tietä ja pääsivät siten Limaan saakka. Siellä tiesi kansa
kertoa, että hän oli käynyt kirkossa ja jumalanpalveluksen loputtua
pitkän aikaa seisonut ovella, ajatuksiin vaipuneena. Sitte he olivat
nähneet hänen kulkevan joen poikki, pohjoista kohti.
Hiihtäjät läksivät samaa tietä, mutta vielä oli heillä pitkä matka
kuljettavana ennenkuin heidän vaivansa oli saava palkkansa.
Vasta kun he olivat päässeet Sälensbyhyn, Transtrandin kappelin
pohjoispuolella, näkivät he hänet pitkän matkan päässä.
8.