Metsästystä jatkettiin suurimmalla innolla; saalis oli tänään
tavallista runsaampi ja metsästäjät jakautuivat ryhmiin aina sen
mukaan, miten koirat ajoivat.
Pitkän aikaa pysytteli Kustaa aivan Eerik herran likeisyydessä.
Aatami oli sanonut, että hänen, kuullessaan huuhkajan huutavan, niin
varovaisesti kuin suinkin piti kääntyä vasemmalle metsän sisään. Hän
kuunteli levottomana, sykkivin sydämin. Odottihan hän elämänsä ja
tulevaisuutensa ratkaisevaa hetkeä.
Äkkiä rupesivat koirat ajamaan tavallista nopeammin, eri tahoilta
kuului piiskan läiskettä, torvien toitotusta, haukuntaa, huutoja;
metsästäjät kannustivat hevosiaan ja nämä läksivät sieramiaan
päristäen kiitämään eteenpäin vinhaa vauhtia, soiden ja rämeiden
halki. Kustaa oli viimeisten joukossa; äkkiä kuului huuhkajan pitkä
huuto.
-- Huuhkaja tähän aikaan vuotta tietää onnettomuutta, huomautti muuan
metsästäjistä ja riensi eteenpäin.
Kustaa kääntyi syrjään, tiheä pyökkimetsä eroitti hänet pian toisista
metsästäjistä, mutta he saattoivat minä hetkenä tahansa kääntyä
samalle tielle.
-- Nouskaa alas! Tänne! kuiskasi kääpiö.
Seuraavana hetkenä oli ritari muuttunut yksinkertaiseksi paimeneksi,
jonka päässä oli suuri, leveäröytäinen hattu. Kääpiö kääri hänen
vaatteensa suureen myttyyn ja kiipesi viemään sitä puuhun.
-- Olkoot siellä kunnes mätänevät, sanoi hän.
Jalkaisin he jatkoivat matkaansa. Aatami talutti hevosta suitsista.
Kun he olivat päässeet kappaleen eteenpäin, siihen missä tiet
yhtyivät, näkyi Kallön linna korkeine ympärysmuureineen ja monine
torneineen. Kustaan valtasi tunne ikäänkuin häntä olisi kurkusta
kuristettu, mutta samassa näki hän suuren karjalauman liikkuvan
niityllä ja sen ympärillä paimenet ja koirat.
-- Nyt sinä löydät hyvin kotiin, sanoi Aatami ja päästi valloilleen
hevosen, joka paikalla läksi menemään.
-- Rakas herra, älkää viivytelkö, vaan kiirehtikää heti sinne missä
teitä odotetaan, lähtöön valmiina.
-- Ingialdko...?
-- Älkää kysykö, kiirehtikää.
-- Kyllä, kyllä. Terveisiä...! ja Kustaa riensi pois. Pian hän oli
saavuttanut paimenet.
-- Sinuako meidän piti odottaa?
-- Niin. Lähdetään nyt.
-- Ritari Iivar Gryn sanoi sinun olevan meidän vertaisiamme, mutta
sinä näytät olevan korkea herra, sanoi toinen paimenista.
-- Ei ole koiran karvoihin katsomista.
-- No sitte kai lähdetään.
Joukko lähti liikkeelle ennenkuin metsästysseurue oli tullut
takaisin. Vanha linna katosi jo Kustaan näkyvistä, mutta hänen
pelkonsa ei siltä vähentynyt. Muuan paimenista huomautti aivan
ääneen, että hän ehkä oli karkuri ja että he varmaankin voittaisivat
hyvät rahat jos ottaisivat hänet vangiksi ja veisivät takaisin
linnaan. Toiset sanoivat, että koska hänen puheensa oli niin
erilaista kuin heidän, niin hän varmaankaan ei ollut se jonka Iivar
herra oli aikonut lähettää heidän mukaansa.
Viimein kuiskasi hänelle eräs nuoremmista paimenista, että lienee
parasta koettaa paeta, sillä tässä oli henki ja turvallisuus
kysymyksessä. Kustaa oli jo sitä ajatellut. Hän kääntyi syrjätielle,
minne se vei sitä hän ei tietänyt, mutta olihan hän nyt vapaa, ja
eihän se ole vaarassa joka on Herran suojeluksessa.
Illempana saapui hän kurjalle mökille, jonka edustalla lapsia oli
leikkimässä.
Kustaa pyysi saada hiukan juomista.
-- Ota tuolta itse, vastattiin tuvasta ja keski-ikäinen nainen
ilmestyi ovelle, viitaten pientä lähdettä vähän matkan päässä mökistä.
-- Muori kulta, voisitteko antaa minulle hiukan leipää?
-- Leipää? nauroi nainen katkerasti. -- Sitä en ole nähnyt
vuosikausiin, eivätkä nuo lapset koskaan; kuivakala on sekin lopussa,
mutta eihän tähän vuodenaikaan tarvitse kuolla nälkään, kun on
marjoja. Juokse sinä Esra hakemaan.
Noin yhdeksän vuotias poika juoksi metsään. Mutta nainen seisahtui
katselemaan Kustaaseen.
-- Oletteko pyhiinvaeltaja? sanoi hän.
-- Kyllä olen.
-- Menette ehkä Meklenburgiin näkemään pyhää verta? kysyi nainen.
-- Onko ennen minua jo mennyt useita?
-- Useampia kuin voin laskeakaan. Mutta on se aika ihme, että vihityt
leivät tulivat verisiksi sentähden että uskottomat juutalaiset niihin
koskivat.
-- Oletteko tekin käynyt siellä?
-- Minäkö? ja nainen päästi syvän huokauksen. -- Jos autuus lasketaan
anekirjeiden ja kirkonkäyntien mukaan, niin me ihmiskurjat kyllä
iäisyydessä saamme olla yhtä köyhät kuin täälläkin.
-- Ehkä Jumala tuomitsee toisten lakien mukaan.
-- "Ei", sanovat munkit, jotka ymmärtävät sellaiset asiat; me köyhät
annamme liian vähän luostareiden keittiöihin. Olin suurella vaivalla
elättänyt porsaan ja sen vein tietysti heille, mutta en saanut siitä
kuin kymmenen esirukousta pienelle kuolleelle lapselleni.
-- Ettekö olisi voinut pitää porsastanne ja itse rukoilla
esirukouksianne?
-- Voi, kaikki taivaan pyhät! Te mahdatte olla katuja ja tarvita
kymmeniä tuhansia rukouksia syntisen sielunne puhdistukseksi.
Nainen teki ristinmerkin. Sellaisen kadotuksen lapsen kanssa ei hän
enää tahtonut vaihtaa sanaakaan.
Esra palasi takaisin, vasu täynnä mansikoita, mustikoita ja vattuja.
Kustaa söi hyvällä ruokahalulla ja joi vettä päälle, sitte lankesi
hän polvilleen pienen alttarin eteen, joka Maariankuvineen seisoi
tuvan edustalla; hän kiitti Jumalaa pelastuksestaan ja rukoili
palavasti, anoen apua ja turvaa. Sitte hän asettui levolle suuren
koivun suojaan ja nukkui melkein heti.
Päivä ei vielä ollut valjennut, kun hän heräsi. Kiireesti hän nousi,
laski alttarille hopearahan ja läksi.
Sinä päivänä asteli hän noin kymmenen penikulmaa, pysytteli
niin asumattomilla seuduilla kuin suinkin ja kun hänen piti
mennä ihmisasuntoihin pyytämään ruokaa, niin hän sanoi olevansa
pyhiinvaeltaja ja aikovansa Meklenburgiin.
Päivällisaikaan saapui hän Flensburgiin ja koska ihmiset juuri
silloin sattuivat olemaan aterialla, niin hän huomaamatta pääsi
kaupungin läpi.
Hän ei koko päivänä ollut syönyt ja väsymys oli hänet
voittamaisillaan, mutta hän oli päättänyt kävellä kunnes kaatuisi. Se
ajatus että hänet ehkä saataisiin kiinni ja vietäisiin takaisin oli
hänestä niin kamala, että kuolema sen rinnalla tuntui leikinteolta.
Kaupungin ulkopuolella tapasi hän muutamia saksilaisia kauppiaita
levähtämässä. He tulivat Juutinmaalta ja toivat suurta härkälaumaa,
jota he kuljettivat Saksaan myytäväksi.
Muuan heistä huomasi sattumalta Kustaan horjuvan käynnin; ensin
hän luuli häntä sairaaksi, mutta nähdessään väsyneen ilmeen hänen
kasvoissaan pyysi hän häntä heidän joukkoonsa lepäämään ja jakamaan
heidän ateriansa. Kiitollisuudella Kustaa noudatti kutsua ja pian
huomasivat kauppiaat, että heidän tilapäinen vieraansa oli sivistynyt
herra, josta varmaankin saattoi olla paljon hauskuutta matkalla.
Sentähden he kysyivät eikö hän tahtonut kulkea heidän mukanaan ja
Kustaa suostui paikalla.
Varovaisuudella koetti hän heiltä urkkia uutisia asemasta Ruotsissa,
mutta he eivät tietäneet muuta kuin että Tanskan kuningas oli
kukistanut maan valtansa alle. He neuvoivat häntä menemään vapaaseen
valtiokaupunkiin Lyypekkiin, siellä hän varmaan saisi tietoja. Sama
aikomus oli Kustaalla itsellään. Ja saavuttua kaupungin likeisyyteen
lausui hän matkatovereilleen lämpimät, sydämelliset jäähyväiset.
He taas puolestaan puristivat hänen kättään ja toivottivat usein
tapaavansa hänet tällaisilla retkillä.
Syyskuun viime päivänä v. 1519 hän tuli Lyypekkiin. Toivon ja pelon
tunteilla hän astui sisään kaupungin portista. Hän tunsi vanhastaan
rikkaan kauppiaan Kord Königin ja hänen luokseen hän paikalla
suuntasi kulkunsa.
Kauppias oli juuri syömässä illallista suuressa seurassa, kun
palvelija tuli ilmoittamaan että mies, jonka puku oli kuin
yksinkertaisen talonpojan mutta jonka tavat olivat kuin hienon
herran, pyysi saada häntä puhutella.
-- Olen nähnyt monta herraa, joilla on ollut sivistymättömän miehen
tavat, mutta en päinvastoin, sanoi kauppias nauraen. -- Mutta jos
sinä puhut totta, niin kannattaa miestä tarkastella.
-- Ettekö minua tunne? kysyi Kustaa, kun kauppias jäi häneen
tuijottamaan.
-- Näkevätkö silmäni oikein! huudahti kauppias. -- Ettekö ole jalo
herra Kustaa Eerikinpoika Vaasa?
-- Joka on karannut laittomasta tanskalaisesta vankeudestaan ja nyt
antautuu teidän suojeluksenne alaiseksi.
-- Minä vastaan teidän turvallisuudestanne; täältä ei tanskalaisia
koiria usuteta päällenne. Mutta käykää nyt sisään, niin saan näyttää
vierailleni, mikä jalo herra majailee vaatimattomassa talossani.
-- Pukuni ei ole...
-- Herrasmies on takin takana, vastasi kauppias ja vei Kustaan sisään.
Ilo ja tyytyväisyys nousi ylimmilleen vieraiden kesken. Ruotsi
oli siihen aikaan jonkinlainen Hansakaupunkien aarreaitta; sen
rantakaupungit ottivat miltei yksinomaan niiltä tarpeensa. Eivätkä
ruotsalaiset ostaneet heiltä yksin elintarpeita, vaan myös rihkamaa
ja korutavaroita. Lisäksi oli ruotsalainen vieraanvaraisuus tullut
yleiseksi sananparreksi. Se joka ei vielä ollut sitä kokenut, tunsi
veden kihoilevan suuhunsa, kun hän vaan ajatteli mahdollisuutta
päästä Tukholmaan syömään, juomaan ja ansaitsemaan paljon rahaa.
Vieraiden lähdettyä kertoi kauppias seuraavana päivänä aikovansa
hankkia turvakirjan ja sopivan puvun ritarille. Hän toivoi, että
ritari sen ajan, jonka hän viipyisi Lyypekissä, asuisi hänen luonaan.
Kustaa vastasi, ettei hän vielä saata korvata niin suurta
ystävällisyyttä, mutta jos hän kerran joutuu siihen asemaan että voi,
niin hän näyttää ettei hän ole kiittämätön.
Ja niin hänet otettiin jäseneksi perheeseen.
Kord Königin vaimo oli vanhanpuoleinen nainen, joka ei milloinkaan
unohtanut, että hänen miehensä oli kaupungin rikkaimpia porvareita,
jonkatähden hän varsin hyvin saattoi pitää itseään yhdenvertaisena
ruotsalaisen aatelismiehen kanssa.
Hän kertoi Kustaalle, että Svante Niilonpoika Sture hänen
nuoruudessaan oli ollut vieraana hänen vanhempiensa talossa; hän oli
silloin ollut aivan nuori ja Sture oli osoittanut hänelle suurta
kohteliaisuutta. Jopa hän oli kysynyt, eikö hän tahtoisi käydä
Ruotsissa, mutta siihen ei hän ollut antanut vastausta.
-- Pian senjälkeen tutustuin Kord Königiin ja sain muita huolia,
jatkoi nainen.
Niin, oliko hänellä lapsia?
-- Ei omia, mutta minulla on seitsemänkymmentäkolme veljen- ja
sisarenlasta; jos he polvi polvelta lisääntyvät samassa suhteessa,
niin...
-- Niin he jo voivat kansoittaa kokonaisen kaupungin.
-- Ehkä kyllä, mutta missä me silloin olemme?
-- Ei täällä, eikä se olisikaan toivottavaa.
-- Kyllä niinkin; mutta minäpä sanon teille, nuori herra, että kun
pitkien vaivojen perästä on päässyt siihen, että saattaa asettaa
elämänsä juuri niinkuin tahtoo ja kun on varaa ostaa mitä tahtoo ja
kun sitäpaitsi ehkä on rikkain kaupungissa, niin ei ollenkaan tee
mieli luopua kaikista noista eduista.
-- Mutta olettehan te terve ja voitte monta vuotta elää ja nauttia
hyvästänne.
-- Kyllä, mutta minä en tyydy siihen.
-- Vai niin.
-- Tahtoisin jotakin, jonka te voitte hankkia minulle.
-- Mitä se sitte on?
-- Sanotaan, virkkoi eukko ja kumartui tutunomaisesti Kustaan
puoleen, -- että nyt kun Ruotsi on saanut kuninkaan jolla on valta
tehdä mitä hän tahtoo, niin kaikista Ruotsin aatelismiehistä tehdään
ritareja ja he saavat nauhoja ja tähtiä niin paljon kuin tahtovat.
Minusta me -- koska kaikin puolin olemme heidän vertaisiaan ja
sitäpaitsi olemme tehneet ruotsalaisille niin monta palvelusta, --
myöskin voisimme saada muutamia kunniamerkkejä.
-- En tietänyt että Kord König...
-- Enkö minä sitte pue hänen ylleen kaikkea muuta mitä hän tarvitsee?
Enkö samalla voisi ripustaa hänen kaulaansa niitäkin helyjä? Minäpä
sanon teille, nuori herra, että se mitä minä vielä elämältä toivon
on, että minua kutsuttaisiin rouvaksi.
-- Sallitte ehkä minun kutsua itseänne siksi? Nainen loi häneen
tyytyväisen katseen.
-- Tavoista ihminen tunnetaan ja teissä aatelisveri oikein kuultaa
läpi, niin että sitä ilokseen katselee... Eukko taputti häntä
voimakkaasti olkapäälle ja lisäsi: -- noin korean pojan perässä se
naisväki saisi hypätä.
Kustaa punastui.
-- Olen tähän saakka ollut niin vähän seurassa, sanoi hän.
-- Mutta nyt pääsette seuraan. Minä laitan kalaasit jokikiseksi
päiväksi. Ja voittepa vaikka iskeä silmänne johonkin
sisarentyttäristäni, tietysti kaikessa kunniallisuudessa.
-- En nyt ajattele sellaisia. Haluan vain päästä takaisin
synnyinmaahani voittamaan tai kaatumaan taistelussa sen
vapauttamiseksi.
-- Kauniisti ajateltu, mutta noin nuorena...
-- Ei saa ajatella yksin itseään, kun kaikkialla vallitsee mitä
julmin sorto.
-- Ehkä niinkin, sanoi eukko hämmästyneenä, -- mutta ei niitä ole
monta jotka ajattelevat sillä tavalla.
-- Toiset eivät ehkä ole kokeneet sitä mitä minä.
-- Voi olla, mutta erinomaista se vaan on, sanoi kauppiaan vaimo ja
pyyhki silmiään. -- On melkein kuin kuulisin itseni puhuvan.
-- Ymmärrätte siis nyt, että minun tulee elää piilossa.
-- Kaikilta muilta, jos niin tahdotte, mutta ette minulta.
Kord König keskeytti heidät, sillä hän tahtoi viedä ritarin kanssaan
kaupungin pormestarin ja neuvoston eteen. Kaikkialla hänet otettiin
vastaan mitä ystävällisimmin ja turvakirja annettiin, mutta häntä
kehoitettiin viipymään Lyypekissä kunnes ilmaantuisi varma tilaisuus
päästä Ruotsiin.
Sieltä tuli yhä surullisempia tietoja. Tanskalaisia palkkasotureja
vilisi kaikkialla ja he köyhdyttivät maata; Sten Sture taisteli kovaa
taistelua ja Ruotsin ystävät odottivat vavisten ratkaisua.
Muiden muassa tutustui Kustaa Lyypekissä vanhaan juutalaiseen Herman
Israeliin ja hän oli oikein kelpo miehen perikuva; vaikka hän oli
äärettömän rikas, harjoitti hän suurta armeliaisuutta, varsinkin
uskonheimolaistensa keskuudessa. Oman uskonsa ankarana noudattajana
kunnioitti hän toisten mielipiteitä ja seurasi innokkaasti
poliittisia selkkauksia, varsinkin pohjoismaissa.
Niinkuin monet muut oli hän ansainnut osan omaisuuttaan Ruotsissa ja
itse monasti käynyt siellä. Hän oli siellä tehnyt paljon hauskoja
tuttavuuksia, mutta eniten oli häntä miellyttänyt kansan terve
reippaus.
Kustaa Eerikinpojan vaatimaton käytös ja jalot kasvot vaikuttivat
häneen ja Herman Israelin ja Kord Königin kanssa seurusteli hän
jokseenkin paljon.
Heille hän puhui epäilyksistään ja toiveistaan; oli niin paljon
tekemistä, ensin maan vapautus tanskalaisten ikeestä ja sitte
sisäisten asiain järjestäminen.
-- Sten Sture ei siinä suhteessa tule onnistumaan paremmin kuin hänen
edeltäjänsäkään, sanoi Herman.
-- Eikö hän teistä kykene siihen?
-- Kyllä, mutta valtakunnassa on monta valtionhoitajaa.
-- Jotka tahtovat jakaa hänen valtaansa, tarkoitatte?
-- Jotka itse asiassa sen tekevät; eikö jokaisella valtion suurella
miehellä omasta mielestään ole yhtä paljon sanomista?
-- Miksei hän ota kruunua? kysyi Kord.
-- Sturet eivät ole turhamaisia; he eivät tahdo iskeä ketään päähän.
-- Saadaanpa nähdä, eikö Kristian vielä katkoilekin päitä, kunhan hän
nyt saa valtakunnan haltuunsa, huomautti Israel. -- Korkeat herrat
eivät taivu ennenkuin he tuntevat miehen kantapään polkevan niskojaan.
-- Olisipa surullista, jos olisitte oikeassa.
* * * * *
Marraskuun alussa tuli neuvoskunnalle kirje kuningas Kristianilta,
jossa tämä vaati Kustaan luovuttamista, mutta asia lykättiin
toistaiseksi.
Eräänä päivänä tuli Herman Israel Kord Königin luo ja pyysi puhutella
häntä kahdenkesken.
-- Anna ruotsalainen ritari minun haltuuni, sanoi hän. -- Sinun
luonasi ei hän enää ole turvissa.
-- Mikä sitte on?
-- Lääniherra Eerik Banér saapuu huomenna ja vaikkei hän ilman raadin
lupaa uskalla viedä häntä pois kaupungista, niin hän ehkä edeltäkäsin
voi käydä käsiksi hänen persoonaansa.
-- En neuvo häntä tulemaan tänne, vastasi Kord, poskillaan vihan puna.
-- Ajattele nyt. Kaikki tietävät että hän on täällä; sinun taloasi
tullaan öin päivin vartioimaan.
-- Olisihan se ikävää... mutta kuullaanpa mitä emäntäni Barbara sanoo.
-- Ei ikinä! huudahti tämä. -- Minä vastaan ritarin persoonasta,
ja, lisäsi hän ylpeästi, -- jos herrani Isossa Beltissä osasi ottaa
40 tanskalaista laivaa, niin totta minä nyt omassa talossani täällä
Lyypekissä osaan puolustaa yhtä ruotsalaista ritaria kuningas
Kristiania ja hänen joukkoaan vastaan.
-- Punnitaan tarkkaan!
-- En punnitse mitään, sillä tiedän mitä voin ja mitä tahdon.
-- Syyttäkää sitte itseänne.
-- Sen teenkin, mutta kuulkaas, Herman Israel, tahdotteko joksikin
aikaa antaa asunnon ja ruuan pojalleni? Hänen silmänsä ovat, niinkuin
tiedätte, olleet kipeät ja hänen täytyy sentähden olla pimeässä
huoneessa.
-- Onhan meillä pihan puolella vapaa huone.
-- Hyvä on. Mutta hänen luonaan ei saa käydä vieraita.
-- Vaimonihan on hänen kumminsa.
-- Niin, hän saa käydä hänen luonaan, mutta ei kukaan muu.
Herman Israel nauroi.
-- Naisviekkautta! sanoi hän. -- Minä suostun, mutta tulen sensijaan
tuontuostakin tervehtimään Kustaa herraa.
-- Hän muuttaa tänä päivänä Danielin huoneeseen ja minä järjestän
itse hänen huoneensa; ethän käy mustasukkaiseksi? kysyi hän
mieheltään.
-- En, vastasi tämä hymyillen, -- mutta toivon että hän kerran saa
yhtä hyvän emännän kuin minä.
-- Rouvan, korjasi Barbara. -- Sitä hän saanee odottaa!
* * * * *
Seuraavana päivänä, marraskuun kahdentenakymmenentenä, saapui Eerik
Banér Lyypekkiin suurine saattueineen; hän kävi heti pormestarin
luona ja pyysi saada panna toimeen tarkastuksen kaupungissa.
-- Mitä te ajattelette, jalo herra? vastasi pormestari. -- Täällä
meidän vapaassa kaupungissamme!
-- Mutta kuningas on käskenyt!
-- Olemme vapaita porvareita. Meillä ei ole kuningasta.
-- Saatte sen kalliisti maksaa.
-- Olemme ennenkin olleet sodassa Tanskaa vastaan.
-- Mutta tällä kertaa tulisi Ruotsi lisää.
-- Se asia ei vielä ole ratkaistu.
Vihoissaan läksi lääniherra; vakoilijoidensa kautta hän sai tietää,
että Kustaa oli asunut Kord Königin luona, mutta että nyt luultiin
hänen muuttaneen rikkaan juutalaisen Herman Israelin tykö.
Eräänä päivänä, kun Herman oli poissa kotoa, piiritettiin äkkiä koko
talo ja joukko vieraita ihmisiä tunki sisään vaatimaan tarkastusta.
Onneksi oli Barbara König juuri siellä tervehtimässä poikaansa. Hän
astui uhkaavana, kädet vyötäisillä heitä vastaan ja sanoi:
-- Tulkaa vaan sisään, te tanskalaiset palkkasoturit, tulkaa vaan.
Jokaisessa huoneessa seisoo neljä palvelijaa, käsissä oivalliset
pähkinäpuiset patukat, ja kyllä he teidät kurittavat niin että
tulette punaisiksi, jos nyt olette kalpeat. Tanskalaiset katselivat
epäillen toisiinsa; heitä ei ollut kuin kymmenen ja melkein kaikki
olivat aseettomat. He vetäytyivät yhä kauvemmaksi.
-- Kuinka te vieraat ihmiset uskallatte tunkeutua tänne? huusi eukko
ärtyisästi. -- Pian tänne, palvelijani, ajamaan pois heidät!
Samassa hetkessä syöksyivät tanskalaiset alas portaita.
-- Luulenpa etteivät he enää koeta tulla, sanoi Barbara tyytyväisenä
Herman Israelin pienelle, kalpealle, pelästyneelle vaimolle.
-- Olisipa minulla sinun rohkeutesi! sanoi hän.
Mutta Herman Israel nosti ensi tilaisuudessa kanteen herra Eerik
Banéria vastaan sentähden että hänen palvelijansa olivat tunkeutuneet
Lyypekin vapaan porvarin taloon.
Eerik Banér vastasi sen tapahtuneen vastoin hänen tahtoaan ja
tietoaan, mutta Herman Israelin pyynnöstä karkoitettiin palvelijat
paikalla kaupungista.
Silloin pyysi lääniherra pormestaria ja raatia ratkaisemaan hänen ja
herra Kustaa Eerikinpoika Vaasan välisen asian.
Sellaiseen pyyntöön täytyi suostua ja suuri kokous pidettiin
raatihuoneella.
Sitä ennen oli Eerik Banér yksityisesti puhutellut useimpia
raatimiehistä ja koettanut saada heitä puolustamaan asiaansa. Kord
Königille ja rikkaalle juutalaiselle ei kannattanut puhua, sen hän
tiesi, mutta muihin luuli hän vaikuttaneensa.
Nyt hän tuomarien pöydän edessä esiintyi täydessä juhlapuvussa
kaikkine nauhoineen, tähtineen; komeaan samettikaapuun oli
runsaasti kirjaeltu kultakoristeita, hatussa kimalteli jalokiviä ja
höyhentöyhdössä loistivat tanskalaiset värit.
Hän alkoi lausumalla kiitoksensa siitä että hänen suotiin niin
luotettaville miehille esiintuoda kohtuulliset ja täysin oikeutetut
kanteensa herra Kustaa Eerikinpoika Vaasaa vastaan.
Sitte hän raadille kertoi, että Kustaa oli uskottu hänen haltuunsa;
hän oli sitoutunut kuninkaalle maksamaan suuren sakon, jos vanki
pääsisi karkuun. Sukulaisena hän oli suonut hänelle enemmän vapautta
kuin olisi pitänyt. Nyt oli ehkä hänen oma henkensä vaarassa.
-- Pidättekö kohtuullisena ja oikeana, hyvät herrat, huudahti hän,
-- että minun hyvyyteni palkitaan sellaisella petollisuudella ja
kavaluudella?
Raatimiehet katselivat epäillen toisiaan, tietämättä mitä vastaisivat.
Lääniherra käytti sanojensa tekemää edullista vaikutusta hyväkseen ja
lisäsi, että, jos vastaus tulisi kieltävä, kuninkaan viha kohtaisi
Lyypekkiä; sen kauppa ja merenkulku tulisivat kärsimään paljon,
jos kaupunki ilmeisesti loukkaisi Tanskan ja Lyypekin välisiä
sitoumuksia, sillä niihin kuului muunmuassa, ettei kumpikaan saisi
suojella toisen vihollisia tai karkulaisia.
Salissa nousi yleinen puheen sorina.
-- Hän on oikeassa, sanoi muuan.
-- Kaupungin täytyy pitää sanansa, arveli toinen.
-- Mitä herra Kustaa Eerikinpoika Vaasa meihin kuuluu? huomautti
kolmas; -- emme me tahdo hankkia niskaamme vihollisia hänen tähtensä.
Mutta suuresti arvossa pidetty pormestari Niilo Brömse ei vielä ollut
lausunut mielipidettään; hän kuunteli tarkasti toisten sanoja ja
säästi omat ajatuksensa viimeiseksi.
Silloin nousi Kord König ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja. Hänen
totiset kasvonsa kirkastuivat hetkeksi ja ääneen hän lausui:
-- Minusta olisi paras, että nuori herra itse puhuisi puolestaan.
Tätä pitivät kaikki oikeana ja päätettiin, että Kustaa Eerikinpoika
varman turvan takeella kutsuttaisiin Lyypekin pormestarin ja raadin
eteen.
Kord König lupasi viedä hänelle sanan.
Suurella ilolla Kustaa otti vastaan kutsumuksen. Nyt hän julkisesti
saisi pestä pois tahran, jota tahdottiin syytää hänen silmilleen.
Seuraavana päivänä hän saapui raatihuoneelle tyynenä ja pelottomana.
Eerik Banér ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli
synkkänä, äänetönnä eteensä.
Kustaa teki koko raatiin mitä parhaimman vaikutuksen. Jalot, kauniit,
vakavat kasvot, vaatimaton käytös, äänen kirkas, miellyttävä sointu,
kaikki vaikutti suuresti hänen edukseen.
Pormestari selitti hänelle, mistä häntä syytettiin, ja kysyi oliko
hänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen. Siihen hän vastasi:
-- Kukaan rehellinen ihminen ei voi todistaa, että minä olisin vanki,
vaan pantti. Tanskan kuningas teki meille, minulle ja tovereilleni,
valan ja antoi vakuutukset ja lupakirjat siitä, että me esteettömästi
pääsisimme herramme, herra Stenin luo. Ja niillä ehdoilla me astuimme
kuninkaan laivaan, mutta siellä meidät vangittiin ja vietiin pois.
Jos ilmestyisi joku, joka oikeudenmukaisesti voisi todistaa missä
kahakassa eli missä paikassa meidät, minut ja nuo muut ruotsalaiset
herrat, jotka kavaluudella kuljetettiin pois, otettiin kiinni, tahi
kutka ne olivat jotka meidät vangitsivat. Mutta koska ei kukaan voi
sitä vahvistaa tai näyttää toteen, niin älköön kukaan sanoko meitä
vangeiksi, vaan ryöstetyiksi, kavalletuiksi, petetyiksi miehiksi! Te
rehelliset miehet, voiko se olla vanki, joka ei koskaan ole ansainnut
vankeutta tai jota ei laki eikä oikeus ole tuominnut vankeuteen?
-- Ei, ei! huudettiin monelta taholta.
-- Häntä on kohdeltu hävyttömästi!
-- Hän on kuninkaani vanki ja minä olen kovan sakon uhalla
velvollinen pitämään häntä lukon takana, huusi Eerik Banér
vimmoissaan.
-- Palatessani Ruotsiin sitoudun täyteen arvoon korvaamaan
sukulaiselleni tuon kysymyksessä olevan sakon, virkkoi Kustaa, --
varmasti luottaen siihen, ettei vapaa valtiokaupunki riko sitä turvan
ja vakuuden lupausta, jonka se minulle on antanut.
Yleinen mielipide oli nyt niin kokonaan Kustaan puolella, että
pormestari nousi ylös ja julisti herra Kustaa Eerikinpoika Vaasan
olevan vapaan valtiokaupunki Lyypekin suojeluksen alaisena.
Banér oli kalpeana vihasta ja selitti kiivaasti, että tätä tekoa
vielä kaduttaisiin. Sitte hän läksi salista.
Kustaa palasi Herman Israelin luo, joka pani toimeen juhlat hänen
kunniakseen.
* * * * *
Jokainen Ruotsista tuleva laiva toi uutisia, jotka olivat omiaan
Kustaassa herättämään levottomuutta ja raadissa epäilystä siitä, eikö
vankia sittenkin täytyisi jättää vaatijain käsiin. Kristianin yhäti
nouseva valta saattoi käydä vaaralliseksi Lyypekille, jota vastoin
hänen lupauksensa sille joka totteli hänen tahtoaan olivat kerrassaan
loistavat.
Mutta pormestari oli koko raatia vastaan; Kord König ja Herman Israel
tahtoivat päästää nuoren herran matkustamaan Ruotsiin, mutta siihen
ei pormestari uskaltanut suostua. Hän ehkäisi Kustaan luovuttamisen
Kristianin käsiin muistuttamalla raadille, ettei kuningas koskaan
ollut pitänyt antamiaan lupauksia.
-- Vielä ei hän ole vaarallinen, sanoi hän, -- mutta onnetonta olisi,
jos hän tulisi kaikkivaltiaaksi pohjoisessa. Silloin hollantilaiset
saisivat käsiinsä kaupan ja Hansakaupunkien vaikutus olisi mennyttä.
Pormestarin viisaus ja valta vaikuttivat sen, että asia lykättiin
tuonnemmaksi.
Kustaa sai osakseen paljon ystävällisyyttä ja myötätuntoa; hän
keskusteli usein molempien isäntiensä kanssa opettavaisista asioista,
jotka hänelle selittivät monta tähän asti tuntematonta seikkaa. Mutta
siitä huolimatta häntä vaivasi levottomuus ja miltei sietämätön ikävä
rakkaaseen isänmaahan. Kotiin hänen täytyi päästä, maksoi mitä maksoi.
Viisi pitkää kuukautta hän oli viettänyt Lyypekissä, kun tieto tuli,
että Ruotsin valtionhoitaja oli kuollut ja että koko maa, paitsi
Tukholma ja Kalmar, oli joutunut tanskalaisten käsiin.
Lyypekissä syntyi suuri hämmästys, luvattu turva tahdottiin
peruuttaa; mutta Kustaa puhutteli raatia ja pormestaria ja hänen
sanansa olivat niin kauniit ja hänen tietonsa niin hyvät, että sääli
voitti ja vähitellen yhtyi jokainen Niilo Brömsen sanoihin: "kuka
tietää, mitä hän vielä saa aikaan maailmassa!"
Kustaa oli jo edeltäkäsin sopinut erään rohkean laivurin, Henrik
Möllerin kanssa, että tämä laivallaan veisi hänet Ruotsiin.
Hän lausui lämpimät, sydämelliset jäähyväiset uusille, rakkaille
ystävilleen, Barbara König syleili häntä ja suuteli molemmille
poskille, ja Herman Israelin vaimo itki sanoessaan hänelle hyvästi.
Mutta kevein mielin kiirehti Kustaa laivaan, joka oli vievä hänet
uusia, tuntemattomia vaiheita kohti.
Huomiota välttääkseen läksi laiva myöhään yöllä; Kustaan molemmat
uskolliset ystävät, jotka olivat maksaneet matkan, saattoivat hänet
rantaan. Hyvästi jättäessä toivottivat he hänelle onnea ja hän
vastasi heille:
-- Jos Jumala on aikonut onnea minulle, niin antakoon hän sen
Ruotsille!
7.