Vene ei vielä ollut ehtinyt kauvas ja Kustaa luuli sen palaavan
itseänsä noutamaan, kun hän äkkiä kuuli vieressään lääniherran äänen
tavattoman kovana ja ankarana:
-- Mikset sinä häntä seurannut niinkuin velvollisuutesi käskee?
-- Ankara herra, ritari Otto Krabbe lähetti minut tärkeälle asialle.
Kustaa oli vetäytynyt luolan suojaan, jossa hän toivoi saavansa olla
huomaamatta.
-- Venekö tuolla on? kysyi taaskin lääniherran ääni.
-- Kalastaja varmaankin... en oikein näe, mutta luulen melkein, että
se on kääpiö.
-- No hän ei ole vankia saattamassa. Tule tänne toiselle puolelle.
He menivät. Vene oli nyt niin kaukana, että se näytti vain pieneltä
pilkulta, ja kaikki Kustaan kauniit unelmat haihtuivat kuin tuhka
tuuleen.
Palatessaan linnaan näki hän tulta naisten luhdin ikkunasta, eikä,
hän enää surrut onnistumatonta karkausyritystään niin suuresti kuin
hänen olisi pitänyt. Ero oli ollut niin kiireellinen, hän ei ollut
ehtinyt lausua ratkaisevaa sanaa. Miten alttiiksiantavan uhrin tyttö
oli hänelle kantanut! Nyt hän siellä yksin itki häntä... Mutta hänpä
suutelee kyyneleet noista kauniista silmistä ja kertoo, että hän
tästälähin kuuluu yksin hänelle.
-- Dorotea, oma Doroteani, kuiskasi hän itsekseen, -- nämä laulan,
minä soitan, niin sinä tiedät, että olen likeisyydessäsi.
-- Karta sinä Delilaa, kuului samassa ääni hänen korvansa juuressa.
Hän kääntyi kiireesti ja huomasi Ingialdin suurena, korkeana
astelevan rinnallaan.
-- Ingiald, sinäkö täällä?
-- Teidän tähtenne, nuori herra.
-- Niin, se on totta, Torkel sanoi...
-- Torkel on lakannut palvelemasta.
-- Mitä tarkoitatte?
-- Että jokaisella on tehtävänsä! Täyttäkää te omanne yhtä hyvin kuin
hän.
-- Hän oli uskollinen palvelija. Olen häntä paljon kaivannut.
-- Olkaa tekin uskollinen palvelija, niin teitäkin kaivataan, kun
lakkaatte palvelemasta.
-- Minä en ole palveluksessa!
-- Onko sitte tapana, että isäntä aina edeltäkäsin ilmoittaa
palvelijalle, minkä työn hän hänelle aikoo uskoa?
-- Enkö minä ole vanki?
-- Katsokaa ettette ole omien himojenne vanki.
-- Mitä tarkoitatte, isä Ingiald?
-- Ettei palvelija saa katsella oikeaan eikä vasempaan, vaan
rehellisesti seisoa vartioimassa, kunnes kutsu kajahtaa.
-- Minua ei kohtaa mikään kutsu.
-- Olen tähdistä lukenut, että te olette määrätty suuriin tehtäviin.
-- Joskus olen itsekin niin luullut, huudahti Kustaa kiihkeästi, --
mutta nyt...
-- Ovat silmänne olleet pimitetyt; jättiläinen Naurve teki teidät
sokeaksi, jotta hänen mustasilmäinen tyttärensä saisi teidät
pauloihinsa.
-- Niin, olen ollut kuin taikavoiman vallassa, nyt sen tunnen.
-- Juuri sentähden olen tullut tänne; olkaa varoillanne ettei teitä
taas vietellä.
-- Osaatko lukea sieluni salaisuuksia?
-- Paremmin kuin luulet.
-- Me rakastamme toisiamme ja kuitenkin hän auttoi minua karkaamaan.
-- Älkää uskoko häntä, se on Ahdin tytär joka houkuttelee.
-- Minä rakastan ensi kerran.
-- Etkö ole kuullut kuinka Delila leikkasi Simsonin hiukset ja
sitte heitti hänet filistealaisten käsiin; naissuosio teki hänet
kavaltajaksi; kansalaisiaan ei hän enää voinut auttaa, vaan hän
syöksyi surmaan siksi että elämä oli tullut hänelle rangaistukseksi.
Nuori ritari seisoi kalpeana ajatuksiinsa vaipuneena.
-- Kiitos, sanoi hän, ojentaen vanhukselle kätensä; -- tänä hetkenä
lupaan, etten enää koskaan rakasta muuta kuin synnyinmaatani; olkoon
se morsian, jolle pyhitän henkeni.
-- Amen, vastasi ukko. -- Jää hyvästi!
-- Minä tulen sinun luoksesi, isä Ingiald.
-- Et löydä minua.
-- Menetkö sitte pois mökistäsi?
-- Pitkäksi aikaa, ehkä ainiaaksi.
-- Emmekö enää tapaa?
-- Näyttää siltä kuin tähtemme joskus kohtaisivat toisensa.
-- Ehkä Ruotsissa? Vanhus hymyili.
-- Suojelkoon sinua hyvä henki! lausui hän ja läksi pois hiljaa,
äänetönnä niinkuin oli tullutkin.
* * * * *
Kustaa oli arvannut oikein. Sanoma siitä että hän oli palannut
linnaan pani Dorotean riemun raivoon. Se oli tietysti tapahtunut
rakkaudesta häneen. Nyt varmaan seuraisi se selitys, joka ikipäiviksi
vapauttaisi hänet Otto Krabbesta.
Hänen palatessaan oli kääpiö paikalla ottamassa häntä vastaan. Hän
kertoi, ettei Kustaa herra laisinkaan tahtonut lähteä linnasta, vaan
oli lähettänyt Torkelin viemään suullisia sanomia laivaan.
-- Mutta hän oli ritarin hatussa ja takissa.
-- Sentähden ettei häntä muuten olisi päästetty laivaan, vastasi
Aatami.
Sekä Otto herra että Dorotea olivat tuolle velikullalle uskoneet
salaiset tuumansa; he luottivat häneen järkähtämättä ja molemmat hän
petti hyvällä omallatunnolla.
Kenen palvelija hän oikeastaan oli? Olemme nähneet että hän
vilpittömästi rakasti Torkelia. Isä Ingiald oli myöskin saanut hänet
vaikutusvaltansa alaiseksi; hän oli kuin pehmeä vaha, jota saattoi
muovata eri muotoihin, kunnes se vihdoin kovettui viimeiseen.
Torkel oli siksi vähäpätöinen henkilö, ettei hänen kuolemansa
herättänyt myötätuntoisuutta eikä hämmästystä. Ainoa joka häntä suri
oli Kustaa. Hän tiesi, että nuorukainen hänen tähtensä oli heittänyt
henkensä ja hän piti velvollisuutenaan koettaa lohduttaa ja auttaa
vanhaa, yksinäistä äitiä.
Hän oli monta kertaa lähtenyt häntä tervehtimään, mutta hänen surunsa
oli niin lohduton ja auttamaton, niin suljettu ja vaitelias, tai niin
tylsä ja välinpitämätön, ettei inhimillinen myötätuntoisuus ollenkaan
voinut siihen vaikuttaa. Hänessä ei enää näkynyt muuta elonmerkkiä
kuin eläimellisyys, sillä hänen silmänsä välkkyivät, kun hänelle
antoi ruokaa tai rahaa. Aatami näytti parhaiten ymmärtävän hoitaa
häntä, jonkatähden Kustaa jätti hänen tehtäväkseen toimittaa hänelle
niin paljon ruokaa kuin hän tarvitsi.
-- Se on ainoa minkä voin tehdä hänen hyväkseen, sanoi nuori ritari.
Otto Krabbe oli raivoissaan siitä ettei hän ollut päässyt vapaaksi
kilpakosijastaan; mutta hän ei uskaltanut uudistaa yritystään, sillä
varovaisuudestaan huolimatta oli häneen jo langennut varjo, joka teki
kaikki vastaiset kokeet vaarallisiksi.
Varsinkin lausui Iivar Gryn kaikellaisia viittauksia siihen suuntaan.
Lääniherra ei tahtonut kallistaa korvaansa sinnepäinkään, mutta hän
ei voinut olla pelkäämättä. Jos hänen talossaan Kustaalle jotakin
tapahtui, niin Banérien nimeen oli tullut tahra, jota ei millään
voinut puhdistaa. Sitäpaitsi oli lääniherra levoton Doroteasta. Hän
toivoi melkein, ettei ritari milloinkaan olisi tullut hänen taloonsa.
Kustaan muuttunut käytös hämmästytti neitoa suuresti. Hän ei enää
jäänyt hänen kanssaan kahdenkesken ja antoi lyhyitä vastauksia, kun
tyttö häntä puhutteli. Silminnähtävää oli, että hän mieluinten vietti
aikansa yksin tai Iivar Grynin seurassa. Yhdessä he tekivät retkiä ja
viipyivät niillä välistä kokonaisia päiviä.
Mitä oli tapahtunut, mikä oli riistänyt hänet Dorotealta? Pahat
hengetkö siinä pitivät peliään ja eikö hän enää palaisikaan sen
luokse, joka häntä niin sanomattomasti rakasti?
Kääpiö kertoi hänelle, että Kustaa noitakeinojen voimasta äkkiä
veneessä oli muuttunut Torkeliksi. Eikä Doroteakaan toisin voinut
selittää hänen kummallista pelastustaan. Hän kiitti siitä kaikkia
pyhiä ja rukoili heitä antamaan takaisin hänen rakkautensa.
Eräänä päivänä oli hän hyvin huonolla tuulella ja löi
palvelijattariaan pienimmästäkin erehdyksestä. Vihdoin hän kutsutti
luokseen Aatamin ja kysyi kiivaasti, vieläkö hän vangin kamariin oli
vienyt kukkia.
-- Joka päivä, vastasi kääpiö. Dorotea puristi kätensä nyrkiksi:
-- Kuinka sinä uskallat?
-- Olen sanonut, että ne tulevat Otto herralta.
-- Minkätähden?
-- Hän saa joka päivä tuoreita kukkia, mutta kuihtuneet vien Kustaa
herralle.
-- Mitä hän siitä välittää?
-- Näkyypä paljonkin välittävän. Hän on vihoissaan.
-- Onko hän siitä vihoissaan?
-- Mustasukkainen tietysti.
-- Tyhmyyksiä! Mene tiehesi!
Kääpiö läksi, mutta tarkoitus oli saavutettu.
Kustaa oli mustasukkainen; nyt piti vain pakoittaa hänet näyttämään
se.
Otto Krabbe vietti aikansa enimmäkseen metsästämässä. Hän ei saanut
lähdetyksi Kallösta. Tekosyynä käytti hän kuninkaan käskyä vangin
vartioimisesta; varsinainen syy oli tietysti se, ettei hän tahtonut
jättää Doroteaa yksin Kustaan kanssa; kääpiö oli tosin sanonut, ettei
hän pitänyt seurustelusta ja että hän ani harvoin puhutteli neitiä,
mutta Otto oli varma, että tämän kaiken alla piili joku petos. Häntä
kohtaan oli Dorotea kylmempi kuin koskaan ennen; siihen ei voinut
olla muuta syytä kuin että hän rakasti toista. Sentähden täytyi hänen
vakoilla; pahimmassa tapauksessa täytyi turvautua siihen keinoon joka
ei ensi kerralla onnistunut; jokainen on oman onnensa seppä.
Näitä puheita hän kyllä lasketteli Aataminkin läsnäollessa ja
Aatami, joka Kustaan käytyä Torkelin äidin luona oli ruvennut häntä
rakastamaan, keksi hänen pelastuksekseen keinon, josta jo on kerrottu.
Seuraavana päivänä tuli Kallöhön vieraita. Kiireesti pantiin toimeen
lintujahti ja Kustaakin otti siihen osaa vastoin tavallisuutta.
Kotiin palatessa odotti komea illallispöytä ja avoimesta ikkunasta
tunki vasta niitetyn heinän ja kukkien tuoksu.
Dorotea tervehti vieraita kauneimmalla hymyllään ja lääniherra
oli mainiolla tuulella. Naurettiin, laskettiin leikkiä, olut- ja
viinikannut kiertelivät pitkin pöytää ja kaikki söivät nälkäisten
innolla.
Dorotea oli niinkuin tavallisesti kaikkien ylistysten esineenä ja
arvossapidetyin vieras lausui:
-- Ihana neiti, pyydämme kaikki saada juoda maljanne, mutta ensin
täytyy teidän itsenne esittää sen onnellisen malja, jota te eniten
suositte.
Dorotea olisi voinut kieltää tai mainita isänsä nimen, mutta hän
kohotti ylpeästi päätään ja lausui selvällä äänellä:
-- Herra Otto Krabben.
Sekä tämä että lääniherra hämmästyivät suuresti; lääniherra sai
tuskin nostetuksi lasiaan, jotavastoin onnitteluja sinkoili ritarin
ympärillä.
-- Rakastan ja olen kauvan rakastanut häntä, virkkoi Otto herra
intohimoisesti, -- mutta hän ei koskaan ole tahtonut antaa minulle
vastausta; olen saanut tyytyä puolinaisiin lupauksiin ja suudelmaan,
jonka ryöstin.
-- Ette tiedä, mitä sanotte, huudahti Dorotea vihasta punoittavin
poskin.
-- Julmaa leikkiä sinä olet laskenut minusta, jatkoi rakastaja
kiihkeästi, -- mutta minä suon sinulle kaikki anteeksi, sillä sinä
olet kaunein naisten joukossa ja sen minkä huulesi nyt lausuivat olen
jo monasti lukenut ilmehikkäistä silmistäsi.
Dorotea katsahti Kustaaseen ja näki hänen huulillaan kylmän,
melkein ylenkatseellisen hymyn. Oi, jospa hän olisi saanut vaipua
maan alle!... tai edes tukkia tuon kehuvan suun, jonka kielen hän
mielellään olisi purrut poikki, jos olisi voinut.
Kun nauru ja melu hiukan hiljenivät, nousi muuan vieraista ja huusi:
-- Kihlattujen malja!
-- Ei, ei, kirkaisi Dorotea rajusti, -- en tahdo!
-- Siinä näette, huusi Otto herra, -- hän on huikentelevainen
niinkuin taivaan tuulet; mutta saatte nähdä kuinka hän taipuu tahtoni
alaiseksi!
Hiljaa hän laski kätensä uppiniskaisen tytön olkapäälle ja kuiskasi
hänen korvaansa:
-- Hän on kuoleman oma, jos kiellät!
Tyttö kalpeni lumen karvaiseksi, mutta tahtonsa koko voimalla voitti
hän mielenliikutuksensa ja sanoi päättäväisesti:
-- Isäni herra Eerik Banér se on, joka ratkaisee kohtaloni.
-- Hän on jo aikoja sitte ratkaissut sen minun edukseni, huudahti
Otto herra.
-- Niin, sillä ehdolla että voittaisit hänen rakkautensa, vastasi
lääniherra. -- Koska hän nyt itse sanoo sen tapahtuneen, niin
vahvistan täten liittonne.
-- Hyvä, hyvä, huudettiin joka taholta. Ja juominen alkoi uudelleen.
Heti aterian loputtua läksi Kustaa, Dorotealle suureksi
helpoitukseksi, huoneesta.
Mutta ensi hurmauksen tyynnyttyä kaivattiin "ruotsalaista". Hänen
maassaan oli tapahtunut paljon uutta, jota tahdottiin hänelle kertoa.
-- Minkätähden raskauttaa kuormaa kivellä? sanoi lääniherra.
-- Hän on siis mielestänne jo tarpeeksi kärsinyt onnestani, puuttui
Otto herra puheeseen. -- Älköön enää koettakokaan vilkaista tännepäin.
-- Mitä!... Todellako? kysyttiin suin, silmin.
-- Se ei ole totta, sanoi Dorotea.
-- Se _on_ totta, mustasukkaisuudella on terävä katse ja minulla on
tuhat todistusta siitä että hän rakastaa sinua hulluuteen asti.
Kuinka nuo sanat samalla olivat sekä suloiset että katkerat ja kuinka
ne vihloivat hänen sydäntään.
-- Sinä olet pitänyt häntä leikkikalunasi niinkuin minuakin, jatkoi
Otto herra kietoen kätensä hänen ympärilleen. -- Mutta minä annan sen
anteeksi siksi että sittenkin rakastit minua.
-- Päästä minut, en ole orjattaresi, sanoi tyttö vihan vimmassa.
-- En, ennenkuin olet suudellut minua kaikkien läsnäollessa.
-- Ennen saatte minut tappaa!
Toiset tahtoivat vapauttaa hänet, toiset väittivät sitä Otto herran
oikeudeksi.
-- Ritarien tapoihin ei kuulu väkivallalla ottaa sitä mitä ei
vapaaehtoisesti anneta, sanoi lääniherra, irroittaen tyttärensä Otto
Krabben käsistä, -- mutta ritarin morsiamena on velvollisuutesi
täyttää hänen pyyntönsä.
Tyttö oli käynyt kalman kalpeaksi. Hetkisen hän seisoi äänetönnä,
mutta vähitellen palasi väri poskille ja tyynesti katsellen
ympärilleen sanoi hän selvällä äänellä:
-- Tottelen isäni tahtoa, mutta sitte menen naisten luhtiin enkä ota
vastaan vieraita kolmeenkymmeneen päivään. Sitäpaitsi tahdon aivan
yksin päättää häitten vieton.
-- Olkoon niin! vastasi lääniherra.
-- Ei, ei, se on väärin. Eikö sulhasella ole yhtä paljon päätösvaltaa?
-- Tiedäthän että hän rakastaa sinua. Koeta nyt sovittaa mitä olet
rikkonut.
Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen ja aikoi kietoa kätensä hänen
ympärilleen.
-- Ei, sanoi tyttö, -- minunhan piti antaa suudelma; ja samassa
tunsi ritari hänen kylmien huultensa kevyen kosketuksen. Seuraavassa
hetkessä hän oli kadonnut.
Mutta iloinen mieliala ei tahtonut palata. Lääniherra oli kohtelias
isäntä niinkuin ainakin, mutta saattoi nähdä ettei hän ollut oikein
tyytyväinen ja hänen mielentilansa tartutti muut.
Hevoset satuloitiin, jäähyväiset lausuttiin ja vieraat läksivät,
kukin miettien mitä oli nähnyt ja kuullut.
Kun Iivar Gryn seuraavana päivänä tapasi Kustaan, ei hän ensinkään
ollut huomaavinaan hänen kalpeita, surullisia kasvojaan, vaan virkkoi
paikalla:
-- Etkö sinä ole hämmästellyt, että näin kauvan olen viipynyt
Kallössa?
-- Sanoithan tahtovasi pitää munkkeja silmällä.
-- Olen väsynyt heihin ja muuttanut mieltä.
-- Aiotko siis lähteä täältä?
Hän ähki hetkisen ja virkkoi sitte, katsomatta Kustaaseen:
-- Minussa ei ole kuin yksi ainoa kunnollinen tunne; vikoja on
legionittain, mutta yksi ainoa hyve, ja se on kiitollisuus.
-- Mitä sinä tarkoitat?
-- Sitä etten koskaan ole unohtanut ketä minun on kiittäminen henkeni
pelastuksesta; minä olen viipynyt täällä linnassa tutustuakseni
sinuun ja nyt sanon sinulle suoraan, että aion auttaa sinua
karkaamaan.
-- Se ei viime kerralla onnistunut.
-- Mitä kaksi tai kolme tietää sen tietää koko maailma, mutta tämä
asia jää meidän kesken.
-- Mimmoinen suunnitelma sinulla on?
-- Et taida tietää että olen lehmänostaja; tarkoitukseni on nyt
lähteä ostoksille ja paluumatkalla pysähdyn laumoineni Kallön
laitumille. Se on jo vanha sopimus minun ja lääniherran välillä.
Minulla on ainakin parikymmentä paimenta tai vartijaa ja Kallösta
aion hankkia yhden lisää. Siksi otan sinut, ymmärrätkö? Minä en lähde
mukaanne, mutta niin pian kuin te tulette meren rantaan, luikit sinä
tiehesi ja otat hyyryn laivaan.
Kustaa painoi hänen kättään.
-- Vapaus on elämää kalliimpi, sanoi hän loistavin silmin, -- ja
minä, minä tulen jäämään sinun velkamieheksesi.
-- Minä olen aina ollut sitä mieltä, että sinut kavaluudella tänne
houkuttelivat, ja vähäpätöisenä tanskalaisena minä koettaisin
sovittaa sen, mitä valtakunnan kuningas ja ylhäisö on rikkonut.
-- Jospa Torkel nyt eläisi, sanoi Kustaa miettiväisenä.
-- Onhan hänellä veli, kääpiö.
-- Onko Aatami Torkelin veli?
-- On, vaikka ani harvat sen tietävät. Kurja, surkastunut nainen,
joka miehensä rinnalla veti auraa, synnytti maailmaan surkean
olennon, jonka kaikki luulivat kuolevan. Sentähden he eivät huolineet
antaa häntä kastaakkaan, eikä kukaan ymmärtänyt että hän saattaisi
elää sillä vuohenmaidolla, jonka hän sai ravinnokseen. Äiti sanoi
synnyttäneensä keskoiset ja läksi paikalla takaisin työhön. Lapsi
makasi kilien joukossa, jakoi niiden kanssa maidon ja sai niiden
ruumiista lämpöä. Äiti ei viikkokausiin käynyt häntä katsomassa,
kuttu häntä hoiti ja hän kasvoi ja varttui. Karsinassa hän eli aina
kolmanteen vuoteensa asti, silloin hän eräänä päivänä vedettiin
päivän valoon, mutta hän oli vanhempien mielestä niin pieni ja
muodoton, että he luulivat hänen olevan noidutun; sentähden eivät he
tahtoneet tunnustaa häntä omakseen, mahtoi se, joka heidän lapsensa
oli noitunut, myöskin pitää siitä huolta, ja lapsi kierteli maailmaa,
ottaen ravintonsa enimmäkseen metsästä. Torkel oli ainoa joka hänestä
välitti, hän se oli tuonut hänet linnaankin.
-- Kuinka hän heti saattoi tulla toimeen ihmisten parissa?
-- Sitä minäkin monasti olen ihmetellyt. Moista sukkeluutta en ole
nähnyt, mutta hän on viettänyt viime vuotensa Ingialdin luona ja hän
on mahtanut kasvattaa hänet oman päänsä mukaan.
-- Luuletko että hän tahtoo seurata minua?
-- Epäilen tosin; vaikkei äiti ole välittänyt hänestä, niin hän
suuresti rakastaa äitiään. Hän olisi valmis kuolemaan hänen edestään,
jos niin vaadittaisiin. Mutta hän rakastaa sinua sentähden että olet
auttanut äitiä.
-- Uskallanko minä luottaa häneen?
-- Olen uskonut hänelle salaisuuden ja tiedän, että häneen voi
luottaa; vaikeinta on saada pidetyksi asia salassa niin kauvan että
karja on ehtinyt lähteä. Herra Otto Krabben päähän voisi pistää
tarkastuttaa paimenet ja silloin sinä olisit hukassa.
-- Minun täytyy koettaa; elämä ja kuolema ovat Herran kädessä, enkä
minä enää kestä tätä.
-- Onni on sentään potkaissut sinua. Kustaa punastui ja kääntyi
poispäin.
-- Niin, tarkoitan sitä että niin eheänä pääsit leikistä; näytti jo
aika pahalta.
-- En enää koskaan kiinnitä sydäntäni naiseen, puhkesi Kustaa
puhumaan.
-- Älä lupaa sellaista, jota et saata pitää! Kaikki eivät ole
Dorotean kaltaisia; hänen sisarensakin oli toista maata, lempeä ja
hyvä. (Siinä hän purskahti nauruun.) -- Otto Krabbe ei tule kehumaan
kauppojaan.
-- Koska sinä aiot palata? kysyi Kustaa, joka tahtoi vaihtaa
puheainetta.
-- Elokuun lopulla tai syyskuun alussa; toimitan sanan Aatamille ja
hän tuo tiedon sinulle... Me kai emme enää tapaa.
-- Jos kaikki nyt käy hyvin, niin etkö tahdo tulla Ruotsiin minua
tervehtimään?
-- En, he sanoisivat minua isänmaan kavaltajaksi, ja sitä nimeä en
huoli.
-- Etkö sitte mielestäsi tee väärin?
-- En suinkaan. Maksan velkani, vaikkei sitä kukaan minusta uskoisi.
-- Koska lähdet?
-- Muutaman tunnin päästä; niin pian kun olen sanonut hyvästi
lääniherralle.
He syleilivät toisiaan lämpimästi, pusersivat toistensa käsiä ja
erosivat -- ainiaaksi.
* * * * *
Kesä oli päässyt kauneimpaan kukoistukseensa ja viljaa jo
korjailtiin, mutta Kustaa hämmästeli, ettei leikkuuväessä saattanut
huomata minkäänlaista iloisuutta tai reippautta. Äänettöminä he
menivät työhönsä, väsyneinä, käyräselkäisinä he sieltä palasivat;
enimmäkseen olivat he laihoja, kalpeita ihmisiä, joitten kasvoilla
kuvastui välinpitämättömyys ja uupumus; työ kävi hitaasti,
vaivaloisesti, vaikka työnjohtajan piiska tuontuostakin pani kädet ja
jalat liikkeelle.
Sitä oli yhtä vaikea katsella kuin ajatellakin.
Viime viikkoina oli Kallössa vallinnut hiljaisuus; lääniherra viipyi
usein poissa päiväkausia. Otto herra tuli ja läksi takaisin muutaman
tunnin päästä.
Dorotea istui naisten luhdissa ja Mette rouva oli ainoa joka otti
vastaan satunnaisia vieraita ja näytteli emännän osaa linnassa.
Kustaa herraa vartioitiin entistä ankarammin; palvelija, joka häntä
seurasi, kantoi ladattua kivääriä eikä koskaan puuttunut puheisiin.
Joskus tuli Aatami linnaan Otto herran mukana, mutta palasi aina
takaisin hänen kanssaan.
Mutta Kustaa eleli unelmissaan, hän ajatteli olevansa Ruotsissa
ja teki luutun uskotukseen; yksinkertaisissa lauluissa lausui
hän ilmoille ikävänsä ja toiveensa ja sai siitä lohtua ja rauhaa
levottomalle sydämelleen. Pian hän huomasi, että aina hänen
alkaessaan laulaa, ikkuna avautui naisten luhdissa ja hänen
lopettaessaan heitettiin sieltä ruusu. Alussa hän päätti lakata
soittamasta, mutta olihan soitto hänelle suuri virkistys ja
rauhoittivathan laulut hänen levotonta mieltään; ja sen tähden hän
jatkoi ja kuuli ikkunan säännöllisesti avautuvan ja sulkeutuvan.
Aika riensi. Oltiin elokuun keskivaiheilla. Siitä oli jo kulunut
kuukausi, kun Dorotea antautui vapaaehtoiseen vankilaansa. Eräänä
päivänä kohtasi Kustaa hämmästyksekseen hänet päivällispöydässä.
Hän oli entistä kalpeampi, mutta yhtä kaunis; he eivät vaihtaneet
ainoaa sanaa ja aterian loputtua läksi Dorotea paikalla huoneesta.
-- Lapsi raukka, sanoi Mette rouva, -- sääli häntä! Pitkistä ajoista
mainitsi hän ensi kerran Dorotean nimen.
Kustaa vain kumarsi vastaukseksi.
-- Voitte käsittää, että tämä hänelle on ollut kamala aika, jatkoi
hyvä rouva; -- varmaankaan hän ei olisi kestänyt, jollei teidän
soittonne olisi lieventänyt hänen sydämensä tuskaa.
-- Niin on minunkin ollut, vastasi Kustaa.
-- Sitä hänkin sanoo. Kallön molemmilla vangeilla on sama lohdutus.
Samana päivänä palasi lääniherra ja seuraavana Otto Krabbe; puhuttiin
metsästysretkien toimeenpanemisesta ja Eerik Banér sanoi odottavansa
paljon vieraita.
Dorotea jatkoi yhä elämäänsä entiseen tapaan. Hän söi päivällistä
muiden kanssa, mutta ei muuten näyttäytynyt koko päivänä.
Otto Krabbe oli synkällä mielellä, mutta lääniherra kehoitti häntä
pysymään kärsivällisenä; koska kerran hän tahtoi mennä naimisiin,
niin sai hän myöskin kärsiä naisensa oikut. Kääpiö oli kuin kotonaan
kaikkialla linnassa. Hän oli ainoa joka pääsi naisten luhtiin, ja
kaikkien hämmästykseksi suvaitsi neiti jo seuraavana päivänä hymyillä
ja lausua muutamia sanoja.
-- Mitä sinä olet tehnyt hänelle? kysyi ritari innostuneena.
-- Kertonut että te kadutte ja olette onneton; mutta sitä hän ei
tahtonut uskoa.
-- Tahtooko hän sitte että minun pitää itkeä ja surra; siihen minulla
taas ei ole halua.
-- Luulen että hän vaatii teiltä todistusta rakkaudestanne.
-- No minkälaista? Tahtoisin paikalla toimittaa sen pois tieltä.
-- Hän taitaa tahtoa että vieraat saavat sen nähdä, koska te muka
vieraiden läsnäollessa loukkasitte häntä, sanoi kääpiö.
-- Mutta saakeli soikoon, mikä nyt sitte on?
-- Sitä hän ei sano vielä.
-- Kärsin vielä, mutta kyllä hän tulevaisuudessa saa maksaa.
Aatami nauroi tyytyväisenä.
-- Oletko käynyt vangin luona?
-- Hän näyttää surkealta kun hän on yksin, mutta reipastuu tullessaan
seuraan. "Taidanpa vaan täällä elää ja kuolla", sanoi hän eräänäkin
päivänä ja näytti niin onnettomalta.
-- Jos minulla on sananvaltaa, niin kyllä hän saa kovempaakin kokea.
Muista se, Aatami, että vaanit ja vakoilet kaikkialla; kyllä minä
palkitsen sen, joka minulle on uskollinen.
-- Jalon herran puolesta tahdon tehdä mitä ikinä voin, vastasi kääpiö
ja laski käden sydämelleen.
Päivä, jolloin tuo suuri metsästys pidettäisiin, oli jo määrätty eikä
moneen päivään puhuttu muusta kuin siitä.
Vähää ennen tuli lääniherralle sana Iivar Gryniltä, että hän oli
ostanut suuren joukon karjaa ympäristöstä; hän pyysi että elukat
pahimman keskipäivän kuumuuden aikana saisivat levähtää Kallön
maalla; myöhemmin tulisi toinen karjalauma pohjoisesta ja yhdessä ne
sitte illempana lähetettäisiin Holsteiniin päin.
-- Koska ne tulevat? kysyi lääniherra.
-- Torstaina, arvelee ritari.
-- Metsästyksen aikana siis?
-- Sitä hän ei tiedä.
-- Sano hänelle, että lähettäköön hän vaan elukat; soisin muuten että
hän itse ottaisi osaa metsästykseemme.
Aseina käytettiin melkein yksinomaan jousta ja nuolta, jonkatähden
otus harvoin kaadettiin laukauksella; enimmäkseen usutettiin koirat
ajamaan sitä takaa kunnes se kaatui. Kuljettiin metsien halki
edeltäkäsin määrättyyn suuntaan, jokainen metsästäjä päästi irti
kahlekoiransa ja seurasi sitte itse niitä soiden ja raivaamattomien
viidakkojen poikki. Tätä ajoa varten oli varsinkin opetettu doggeja
ja vainukoiria, ja kiiluvin silmin, vaahto suussa ne kiitivät
eteenpäin, tuontuostakin lyhyesti haukahtaen. Metsästäjät seurasivat
niin nopeasti kuin hevoset suinkin pääsivät, huusivat koiria
nimeltä, läiskäyttivät piiskojaan ilmassa ja puhalsivat torviinsa
kiihoittaakseen koiria.
Kun otus näki, että sitä joka taholta saarrettiin, koetti se päästä
pois piiristä; veristävin silmin katseli se rukoellen ympärilleen
ja syöksyi vihdoin eteenpäin, pannen liikkeelle viimeiset voimansa.
Samassa ryntäsi koiralauma uhrinsa kimppuun, koirat iskivät hampaansa
sen korviin, jalkoihin, nahkaan, ja pitelivät sitä kiinni kunnes
isäntä astui alas hevosen selästä ja pisti veitsensä vapisevan
eläimen rintaan.
Oli kaunis, kirkas päivä; likeisistä kartanoista tuli metsästäjiä
joukottain, jokainen koirineen.
Koirat haukkuivat, metsästäjät puhalsivat torviinsa, naurettiin,
puheltiin; ja aurinko punaili kirkkaita metsästysaseita ja kirjavia
pukuja.
Lääniherra pysähtyi keskelle pihaa komeine hevosineen ja Kustaa oli
hänen vieressään kauniin nuoren ratsun selässä.
-- Miksei Dorotea ole mukana? kysyi Otto Krabbe synkästi.
-- Hän ei tahdo.
Kääpiö likeni samassa ankaraa herraansa.
-- Mitä sinä tahdot?
-- Neiti pyytää, että hänen tähtensä luopuisitte tästä
metsästysretkestä.
-- Miten sinä uskallat...
-- Tämä olisi tuo todiste, sanoi hän.
-- Mutta minkätähden...?
-- Sen hän sitte sanoo teille itsellenne.
Otto Krabben katse kirkastui ja samassa hän vilahti Kustaaseen.
-- Sano että minä tulen.
Kääpiö kiirehti pois ja Otto herra jutteli nauraen ritarien kanssa
ja kertoi luopuvansa metsästysretkestä sentähden että hänen kaunis
morsiamensa pyysi.
Iloisessa humussa, torvien soidessa läksi metsästysseurue liikkeelle;
pian se peittyi tomupilven taa ja Otto herra kiiruhti takaisin
linnaan. Palvelijatar vei hänet naisten luhtiin, jossa neiti ja Mette
rouva istuivat käsitöidensä ääressä.
Ritarin kasvot pimenivät.
Silloin nousi neiti ja teki syvän niiauksen:
-- Olen kovasti rikkonut teitä vastaan, herra ritari, sanoi hän, --
ja tahdon nyt tunnustaa ja sovittaa.
Ritarin kasvot kirkastuivat.
-- Joko te nyt suostutte? kysyi hän.
-- Tulkaa tänne ja istukaa, olen antanut täyttää kannun isäni
parhaimmalla viinillä. Juokaa siitä unohdusta ja anteeksiantoa.
-- En ymmärrä mitä tarkoitatte, lausui Otto herra epäillen ja
istuutui hänen osoittamalleen paikalle.
-- Oletteko hyvin vihoissanne minulle?
-- Rakkauteni tekee sen mahdottomaksi. Tyttö ojensi hänelle täyden
pikarin.
-- En ennenkuin te olette maistanut.
Dorotea vei pikarin huulilleen ja loi Otto herraan viehättävimmän
katseensa.
-- Unohduksen malja! sanoi hän.
-- Rakkauden! huudahti ritari tulisesti ja tyhjensi pikarin.
Mette rouva ompeli kuin rahan edestä; hänen näytti olevan hyvin
kuuma, mutta hän ei kohottanut katsettaan; siitä huolimatta hänen
läsnäolonsa silminnähtävästi vaivasi ritaria, mutta Dorotea ei
näyttänyt huomaavan mitään. Hän taisteli kovaa kamppausta itseänsä
vastaan ja kuiskasi vihdoin:
-- Olen tunnustanut syntini Randersin arvoisalle piispalle.
-- Teillähän on kappalainen.
-- Hän on liian lempeä. Tunsin tarvitsevani rangaistusta.
-- Mistä?
-- Enkö ole rikkonut teitä vastaan?
-- Jätä rangaistus minun haltuuni, puhui ritari tahtoen tarttua tytön
käteen.
-- Hän tuomitsi minut kuudeksi kuukaudeksi luostariin katumaan,
virkkoi hän hiljaa.
-- Sitä en salli.
-- Te ette voi estää sitä.
-- Neiti, lasketteko leikkiä kanssani? huusi ritari, nousten
istualtaan. -- Te ette koskaan ole rakastanut.
Mustat silmät iskivät tulta.
-- Jos voisitte katsoa sieluuni, niin ette enää epäilisi.
-- Minä lähden itse piispan luo. Dorotean silmät loistivat.
-- Teettekö sen? kysyi hän hiljaa.
-- Teen kaikki teidän tähtenne, mutta teidän täytyy antaa minulle
todistus siitä että se tapahtuu vapaasta tahdostanne.
-- Kappalainen saa antaa sen.
-- Lähettäkää sitte paikalla noutamaan häntä. Kappalainen
kirjoitti Dorotean käskystä, ettei isä, lääniherra, tahtonut erota
tyttärestään, vaan lupasi antaa hänen suorittaa katumuksensa Kallössa.
-- Eiköhän minuakin pitäisi mainita? huomautti ritari.
-- Kun te itse viette paperin, niin se seikka jo puhuu puolestaan,
vastasi kappalainen nöyrästi.
-- No, kyllä minä tulen puhumaan puolestani, sanoi ritari, avasi
ikkunan ja kutsui luokseen palvelijan.
-- Satuloi paikalla paras ratsuni!
Kääntyessään näki hän Dorotean istuvan kädet ristissä ja katse
tähdättynä taivasta kohti; ilo loisti hänen silmistään ja hänen
poskensa hehkuivat. Niin kaunis ei hän ollut vielä milloinkaan ollut
hänen mielestään.
-- Dorotea! huudahti hän. Hämillään ojensi tyttö hänelle kätensä.
-- Kuinka voin teitä kiittää?
-- Sen kyllä tiedät! ja ritari sulki hänet syliinsä. Dorotea sieti
hänen suudelmansa, mutta ei vastannut niihin. -- Dorotea, sano että
rakastat minua, huudahti hän.
-- Sitte kun tulet takaisin.
-- No sitte se ei kestä kauvan.
Hän riensi alas portaita, heittäysi satulaan ja kiirehti pois myrskyn
nopeudella.
Metsästys kävi aivan päinvastaisella taholla. Dorotea katsoi ulos
ikkunasta hänen jälkeensä.
-- Lapsi raukka, mitä olet tehnyt? sanoi Mette rouva.
-- Pelastanut _hänet!_ vastasi tyttö voitonriemulla.
-- Mutta miten sinun itsesi käy?
-- Siitä en välitä.
6.