Äsken kuvattuna päivänä olivat useitten Kallölaisten ajatukset
saaneet ikäänkuin uuden suunnan.
Kustaa Eerikinpoika ei unohtanut untaan, hän eli sen uudestaan
ja uudestaan; oli kuin näkymätön käsi olisi herättänyt hänet
horrostilasta ja osoittanut hänelle maalin, joka vaati koko
hänen tarmonsa ja taitonsa. Mutta välillä viivähtivät ajatukset
luostarissa; kasvatus oli kehittänyt hänen synnynnäisiä uskonnollisia
taipumuksiaan, mutta häntä inhoitti, kun hän vaan ajatteli, mitä
siellä oli nähnyt ja kuullut.
Hän ei suinkaan hyväksynyt Iivar Grynin menettelyä, mutta
hänen täytyi myöntää, etteivät munkit parempaa ansainneet. Kun
ajatteli noita paksuja, kiiltäviä, kyynillisen näköisiä naamoja,
likaisia käsiä ja muuta epäsiisteyttä, joka nähtävästi vallitsi
luostariveljien parissa, ja vertasi sitä heidän ammattiinsa, niin
saattoivatko nuo miehet olla Jumalan palvelijoita? Saattoivatko
he johtaa sieluja pelastukseen, nuo miehet, jotka vian lihottivat
jäseniään eivätkä säälineet seurakuntaa, vaan rikastuttivat
luostariaan sen kustannuksella? Kustaa halusi lukea Lutherin
kirjoituksia; ne varmaankin tulevat selvittämään hänelle paljon
asioita.
Lääniherra mietiskeli, kenen kosintaa hänen piti suosia,
"ruotsalaisen" vaiko Oton. Hän oli siitä varma että Kustaa rakasti
hänen tytärtään ja vaikka Kustaa olikin haaveilija, niin oli hän
suurta, rikasta sukua ja pääsisi ehkä tulevaisuudessa ties kuinka
ylhäiseen asemaan.
Lisäksi kuningas tuosta avioliitosta varmaankin tulisi hyvin
kiitolliseksi, sillä sen kautta Kustaa joutuisi Tanskaan ja häntä
saattaisi seurata joukko muita.
Otto Krabbe oli tulinen, raju herra. Eerik herra oli suoraan sanonut
hänelle mielipiteensä: hän ei tahtonut sekaantua asiaan, tapaukset
saivat kehittyä itsestään, hänen rakkaalla tyttärellään oli valta
valita, kenen hän tahtoi.
Ja tyttö oli jo valinnut; oikullinen, hemmoteltu tyttö rakasti
ensi kertaa eläessään. Mutta hänen tunteensa ei ollut voitonvarmaa
rakkautta; se oli epäilystä, pelkoa. Kustaa oli ensimäinen joka ei
heti ollut ruvennut hänen orjakseen; hän ei, niinkuin hänen muut
ihailijansa ja tuo Otto Krabbe, ollut madellut hänen jalkainsa
juuressa kerjäämässä häneltä rakkautta.
Mutta tyttö luuli, että hän salaa häntä rakasti; hän soitti luuttua
ja lauloi niin kauniisti, kun Dorotea häntä pyysi; istuihan hän
tuntikausia naisten huoneessa ja vaikkei hän lausunut montakaan
sanaa ja vaikkei hänen haaveksiva katseensa kuin harvoin pysähtynyt
Doroteaan, niin ehkä hän sittenkin itsekseen ajatteli, että hän oli
kaunein tyttö maailmassa ja ainoa, jonka rakkaus saattoi tuottaa
hänelle lohdutusta.
Mitä hän muuta olisi tarkoittanut silläkään kertaa, kun Dorotea oli
toistanut lukemansa sanat: "voimakas rakkaus tuottaa sekä iloa että
surua"; hän oli pusertanut hänen kättään, silmissä oli ollut kyyneliä
ja hän oli paikalla lähtenyt huoneesta.
Niin, Dorotean täytyi pakoittaa hänet tunnustamaan rakkautensa, jopa
pian.
Viedessään kääpiötä huoneeseensa oli Otto Krabbe jo miettinyt, kuinka
tätä parhaiten sopisi käyttää hänen tarkoitustensa palvelukseen. Hän
tiesi ettei tuota pikku miestä saata taivuttaa kuin hyvyydellä ja
että piiska oli jätettävä viime keinoksi. Aatami kertoi tulleensa
kaupunkiin hollantilaisella laivalla, jonka nimeä hän ei tietänyt.
Vähää ennen maallenousua oli kapteeni, pienen erehdyksen takia,
armottomasti lyönyt häntä; sentähden hän heti maalle päästyä oli
karannut. Mahdotonta oli saada häntä kertomaan, miten kirje oli
joutunut hänelle, tai oliko joku toinen antanut sen naiselle; Otto
herra heitti koko asian sikseen.
-- Menneisyyteen en enää kajoa, sanoi hän, -- mutta katso että
tästälähtien parannat muistamiskykyäsi.
Aatami sai vapaasti liikkua linnassa; kaikki juttelivat hänen
kanssaan ja nauroivat hänen sukkelia vastauksiaan. Lääniherra
antoi ommella hänelle kauniin puvun ja Dorotea lahjoitti hänelle
pitsikauluksen ja tahtoi tehdä hänet paasikseen.
-- Hän on minun, kaunis neiti, sanoi junkkari.
-- Onko se totta, Aatami? kysyi neiti nauraen.
-- Takki on lääniherran, sydän kuuluu teille, vastasi kääpiö
kumartaen.
-- Mutta järki, tahto ja toimi kuuluvat minulle, puhui Otto herra.
-- Millä perustuksella?
-- Valtani nojalla, ihana immyt; mutta voisin sentään muutamilla
ehdoilla...
-- Ei mitään ehtoja; minun suosiotani ei osteta.
-- Katsokaa ettette lahjoita sitä arvottomalle. Dorotean silmät
säihkyivät, mutta seuraavassa hetkessä hän, suloisesti hymyillen,
virkkoi:
-- Kuinka voitte sanoa niin?
-- Dorotea! ja ritari tahtoi tarttua hänen käteensä.
-- Kuinka talonne rakennustyö edistyy? kysäisi Dorotea, vetäen pois
kätensä.
-- Minun pitäisi lähteä sinne, mutta ero teistä moneksi päiväksi...
-- Mutta ajatelkaa jälleennäkemistä!
-- Tänne saapuessani ette ollut minulle suosiollinen; ehkä sekin
pieni jalansija, jonka olen onnistunut teissä voittamaan, on häviävä
poissaollessani.
-- Pieni jalansija! Mistä te tiedätte että se on pieni? Dorotea kätki
kasvot käsiinsä. Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen.
-- Suostu siis tekemään minut onnelliseksi! huudahti hän
intohimoisesti.
-- Lähtekää, lähtekää, sitte saamme puhua likemmin, kun palaatte.
-- Lähden varhain huomen-aamuna, mutta älkää leikitelkö kanssani,
saatte sen kalliisti maksaa. Niillä sanoilla jätti ritari huoneen.
Pelästyneenä jäi Dorotea katsomaan hänen jälkeensä.
-- Mitä hän voi tehdä? äänsi hän itsekseen; -- enhän sitäpaitsi ole
luvannut mitään! ja alaspainunein katsein, posket kalpeina hän,
ajatuksiin vaipuneena, palasi naisten luhtiin.
Kumpikaan ei ollut huomannut että kääpiö oli istunut huoneessa,
ikkunaloukon kätkössä. Ilkeä hymy vetäysi hänen pikkuvanhoille
kasvoilleen; hän huomasi lattialla pienen, punaisen nauharuusun,
jonka Dorotea oli pudottanut; hän otti sen kiireesti ja livahti ulos.
Käytävässä seisoi vielä ritari, ajatuksiin vaipuneena. Nähdessä
kääpiön, nousi hänen poskilleen suuttumuksen puna.
-- Sinä olit tuolla sisällä, jymisi hän.
-- Kas tässä! sanoi kääpiö ja ojensi hänelle nauharuusun.
-- Onko se häneltä?
-- On.
Ritari painoi nauhan huulilleen ja kätki sen rintaansa vastaan.
-- Tule, tahdon puhua kanssasi, sanoi hän, ja he astuivat ritarin
huoneeseen.
-- Huomaa nyt tarkkaan mitä sinulle sanon. Lääniherra lahjoitti
sinulle vaatteet ja neiti kauluksen, mutta minä, Otto Krabbe, annan
sinulle vitjat, jotka ovat kymmenen kertaa kallisarvoisemmat, jos
sinä säntillisesti täytät käskyni.
-- Puhukaa, ankara herra!
-- Tunnethan vangin, Kustaa Eerikinpojan?
-- Kyllä tunnen vangin!
-- Sinun pitää poissaollessani lakkaamatta pitää häntä silmällä,
jotta palatessani voit tehdä tarkan tilin; ymmärrätkö?
-- Voinhan käydä asialla hänen luonaan ja etsiä hänen suosiotansa,
taikka istuutua katolle vastapäätä hänen ikkunaansa ja nähdä kaikki
mitä hän tekee.
-- Hyvä; mutta siinä ei ole tarpeeksi, lisäsi junkkari epäillen.
Kääpiö katseli häneen tarkkaavaisesti, mutta ei ollut häntä
ymmärtävinään.
-- Dorotea neiti...
-- Pitää minusta.
-- Hän on jo kerran tehnyt sinut uskotukseen, hymähti Otto herra.
-- Ehkä hän tekee sen useamminkin.
-- Jos hän sen tekee ja sinä saatat edistää aikeitani, niin lisään
monin kerroin vitjojen arvoa.
Kääpiö suuteli nöyrästi ritarin kättä ja lupasi tehdä mitä suinkin
taisi.
-- Hän tulee teitä tapaamaan huomenna lähtöaikaan, kertoi hän hiukan
myöhemmin.
-- Kuinka sinä sen tiedät?
-- Siksi että hän kysyi, mihin aikaan lähtö tapahtuu. Jo likeni sekin
aika jolloin junkkari Gregori Ulftand ja hänen puolisonsa aikoivat
jättää Kallön; siksi seisoi naisten pöytä illalla tyhjänä; kaikkien
piti olla läsnä, kun kallisarvoisia myötäjäisiä järjestettiin
matkalle.
Otto Krabbe oli tosin toivonut vielä kerran tapaavansa Dorotean,
mutta hän ei sen enempää surrut pettymystään, vaan kun hän
lääniherran kanssa viimeistä kertaa istui juomapöydän ääressä, kertoi
hän hänelle, että työ hänen kartanollaan tästälähin nopeasti tulisi
sujumaan eteenpäin; sillä nyt hän varmaan tiesi pian saavansa saattaa
kotiin Dorotean morsiamenaan; hän toivoi että Eerik Banér tästälähin
pitäisikin häntä likeisenä sukulaisena.
Eerik Banér hämmästyi siihen määrään ettei hän tietänyt mitä vastata,
mutta junkkari vain nauroi ja toisti, että hän ja Dorotea jo ovat
sopineet keskenään.
Varhaisena aamuna hän läksi; joku siellä tosin liehutti liinastaan,
mutta se ei tullut neidin ikkunasta; tai ehkä neiti todellakin oli
istunut salissa, jottei myöhästyisi; siinä tapauksessa se totisesti
oli suuri todiste hänen rakkaudestaan!
Ritari iski kannukset hevosen kylkiin ja ratsasti sellaista kyytiä,
että palvelijat tuskin pysyivät hänen perässään. Hänen piti kiiruhtaa
pois, voidakseen sitä pikemmin kiiruhtaa takaisin.
* * * * *
Melkeinpä Iivar Gryn katui paksua pilaansa, vaikkei hän tahtonut sitä
myöntää. Nuoli ei ollut edes ihoa raapaissut, mutta se oli pannut
hänet pelkäämään jotakin tuntematonta, joka saattoi tapahtua silloin
kun sitä vähinten odotti.
Sentähden hän enimmäkseen pysytteli kotona ja selitti Mette rouvalle
niin kauvan roikkuneensa hevosen selässä, että nyt tahtoo koettaa,
miltä tuntuu astua omilla jaloillaan.
Nuoren parin lähtövalmistukset olivat loppuneet. Sofia rouva kylpi
kyynelissä ja otti hellät jäähyväiset omaisiltaan.
Kustaa herra kiitti kaikesta hänen ystävällisyydestään ja toivotti
hänelle onnea; mutta kun hän sitte lahjoitti hänelle muutamia
ruotsalaisia lauluja, jotka hän häntä varten oli kirjoittanut, niin
ei Sofia enää voinut pidättyä, vaan lankesi hänen kaulaansa ja
suuteli häntä.
Veri karkasi Dorotean kasvoille; töintuskin hän sai pysytyksi tyynen
näköisenä. Junkkari Gregori ei myöskään näyttänyt tyytyväiseltä,
mutta lääniherra nauroi ja sanoi, että veli ja sisar kyllä saivat
syleillä toisiaan, vaikkapa kaksikin kertaa.
Kun jäähyväismalja oli tyhjennetty, esitti Iivar Gryn, että
lähdettäisiin saattamaan morsiusparia. Sofia rouva katseli rukoillen
Kustaaseen, joka paikalla suostuikin ehdotukseen. Lääniherra sanoi
myöskin tahtovansa lähteä kappaleen matkan päähän, siitä sitte
jatkaakseen Randersiin, jonne häntä kauvan oli odotettu.
Alussa oli Doroteakin aikonut lähteä saattamaan, mutta kukaan ei
käskenyt häntä; hän edellytti ettei Kustaa ajattelisi kuin Sofiaa
ja hän kärsi mustasukkaisuuden kamalimpia tuskia. Kun sisar viime
hetkessä kuiskasi hänelle: "suo anteeksi, mutta saathan sinä
tästälähtien yksin pitää hänet", käsitti hän, mitä tähän saakka
ainoastaan oli aavistanut. Mutta entä jos Kustaa rakasti Sofiaa eikä
häntä?... Silloin ei hän enää koskaan tahtonut nähdä häntä... hän
tahtoi mennä luostariin ja kätkeytyä koko maailmalta.
He olivat kaikki lähteneet ja Dorotea lepäsi pehmeällä penkillä
itkien ja nyyhkyttäen.
Mette rouva luuli hänen itkevän sisartaan ja arveli surun pikemmin
haihtuvan, jos hän saisi olla yksin; pitihän rouvan sitäpaitsi pitää
huolta siitä, että paljot sokerileivokset ja viinit joutuivat lukon
taa; sillä nyt olivat kai makeanleivän päivät menneet, ja Mette
rouvalta pääsi huokaus.
Dorotea kuuli jonkun liikkuvan ja kääntyessään huomasi hän kääpiön
olevan huoneessa.
-- Mitä sinä tahdot? huusi hän hänelle.
-- Palvella teitä, jos sallitte.
-- Sitä et voi.
-- No, huvittaa teitä ehkä.
-- Mene tiehesi, minä tahdon olla rauhassa.
Kääpiö katosi, mutta muutaman minuutin perästä hän palasi, kädessään
kukkakimppu.
-- Kas, nämät otin vangin huoneesta.
Dorotea nousi kiireesti. Ne olivat tuoreita kevätkukkia, varmaankin
ne olivat poimitut ruukusta neitojen luhdin ikkunalla.
-- Kuka ne on antanut hänelle? kysyi Dorotea mielenliikutuksissaan.
-- Sitä hän ei ole kertonut.
-- Vai tietääkö hän siis sen?
-- Ei mutta hän luulee.
-- Mitä hän sitte luulee? kirkaisi tyttö kiivaasti.
-- Sitä en uskalla sanoa.
-- Mutta minä käsken, ja neiti polki ärtyneesti jalkansa maahan. --
Kenen hän luulee ne antaneen?
-- Teidän, jalo neiti.
Kukkaset putosivat hänen kädestään, rinta aaltoili raivoisasti ja hän
kätki kasvonsa tyynyihin, peittääkseen mielenliikutustaan.
Kun hän vihdoin nosti silmänsä, näki hän kääpiön polvillaan edessään.
-- Tappakaa minut, puhui hän, -- olen sen ansainnut.
-- Sinäkö sen siis teit?
-- Niin, jalo neiti, minä.
-- Miksi sen teit?
-- Hän on niin onneton ja hän jumaloi teitä.
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Luen sen hänen silmistään.
-- Osaatko lukea minunkin silmistäni?
-- En uskalla koettaa. Dorotea hymyili vaistomaisesti.
-- Mitä hän sanoo noista kukkasista?
-- Ne ovat hänen ainoana ilonaan.
-- Mistä sinä niitä saat?
-- Milloin mistäkin; nuo puolikuolleet löysin pihasta, ne ovat
pudonneet neitien luhdista.
-- Huomenna saat tuoreempia... mutta että hän todellakin luulee että
minä...
-- Jos tahdotte, niin...
-- Ei, antaa hänen olla siinä luulossa, onnetonta pitää lohduttaa,
jos voi...
-- Hän on niin onneton ja tämä viimeinen...
-- Mitä tarkoitat?
-- Ruotsalaista kirjettä.
-- Onko Ruotsista tullut kirje?
-- On. Minä löysin sen.
-- Ja annoit sen hänelle?
-- Ei, lääniherra ja herra Otto...
-- Vai niin. Jos he saivat sen käsiinsä, niin ei hän sitä koskaan
näe. Tiedätkö mitä se sisälsi?
-- En, mutta se oli niin kauniisti kirjaeltu, että se varmaankin oli
joltakin aateliselta rouvalta tai neidiltä.
Hetkeksi Dorotea laski kädet silmilleen ja virkkoi sitte:
-- Tiedätkö kenen hallussa kirje on?
-- Herra Otto jätti sen lääniherralle ennen lähtöään.
-- Hyvä; vie vastakin kukkia Kustaa herran huoneeseen... ja jos se
hänelle tuottaa iloa, niin anna hänen uskoa että ne ovat minulta...
Jos hän vielä tahtoo jotakin, niin tuo minulle siitä tieto.
Kääpiö suuteli hänen hameensa lievettä.
-- Te olette yhtä hyvä kuin olette kaunis.
Dorotea katsahti hänen jälkeensä kunnes hän katosi hänen näkyvistään.
-- Että minä viitsin välittää imartelusta, joka lähtee tuollaisenkin
huulilta, virkkoi hän miltei halveksien.
Suru ja riemu olivat vuorotellen vallanneet häntä viime tuntien
aikana, mutta nyt ei hän tuntenut kuin iloa, melkein myrskyisää iloa;
hän hyppeli, hän taputteli käsiään ja tanssi pitkin lattiaa.
Kustaa rakasti häntä! Sofian tähden, muiden läsnäolevien tähden ei
hän ollut mitään sanonut, mutta nyt he olivat kahden, Otto Krabbekin
oli poissa, nyt hän varmaankin puhuu... mutta kirje, ruotsalainen
kirje, ehkä hänellä kotimaassa on morsian; miten hän sen saa
tietää... isän täytyy näyttää hänelle kirje, hän ei ennen anna
hänelle rauhaa.
Ilta oli jo tulossa, hän saattoi minä hetkenä tahansa odottaa
saattajia takaisin. Taivas oli vetäytynyt pilviin, näytti tulevan
rajuilma. Hän riensi torniin, josta oli laaja näköala, mutta ketään
ei näkynyt. Vaikka oltiin toukokuussa, niin tuli äkkiä pilkkosen
pimeä ja suuri salama valaisi seudun. Samassa jyrähti ukkonen niin
voimakkaasti, että vanhat linnan tornit tärisivät ja koko rakennus
huojui kuin hirveän painon alla.
Nyt vasta rajuilma oikein yltyi, myrsky vinkui nurkissa, puhalsi ovet
auki ja tunki kaikkialle. Vanhat puut kumartuivat melkein maahan
saakka ja oksia ja lehviä ryöppysi ilmassa.
Sade piiskaili, salamoja iski iskemistään ja jyrinä sai ihmiset ja
eläimet vapisemaan pelosta.
Dorotea oli kauhusta melkein kankeana; hän huusi, mutta ketään ei
tullut eikä kukaan kuullut hänen huutoaan. Äkkiä nosti tuulispää
erään ulkohuonerakennuksen katon korkealle ilmaan, puunlatvojen
yli, ja heitti sen sitte hirveällä tärähdyksellä maahan, keskelle
murskaantuneita oksia.
Nuori tyttö päästi sydäntä särkevän huudon ja kaatui pyörtyneenä
lattialle.
Tointuessaan oli hän sängyssään ja melkein koko linnan naisväki hääri
hänen ympärillään, mutta hän oli kärsinyt niin paljon ja häntä niin
väsytti, että hän, unohtaen kaikki, nukkui sikeään uneen.
Vasta myöhään seuraavana päivänä hän vihdoinkin heräsi. Mette rouva
istui hänen vuoteensa ääressä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui
sellainen suru ja rauhattomuus, että Dorotea reippaasti huudahti:
-- Ettehän toki minun tähteni näytä noin surkealta?
-- Saattaa löytyä muuta suremista. Hetkisen oli tyttö vaiti.
-- Milloin rajuilma lakkasi? kysyi hän sitte.
-- Hyvin pian, nyt on niin tyyntä ettei lehtikään liikahda, mutta
hävitys on kauhea.
-- Mihin aikaan yötä vieraamme saapuivat kotiin? Ei vastausta.
-- Ettekö kuule mitä kysyn?
-- He eivät vieläkään ole kotona.
-- Eivät vieläkään kotona! Dorotea hypähti kiireesti ylös. -- Mitä
sitte nyt olette tehneet?
-- Lähettäneet väkeä kaikkiin suuntiin,
-- Ovatko he palanneet?
-- Kaikki, paitsi kääpiö.
-- Silloin ei vielä olla hukassa, sillä hän on järkevämpi kuin he
kaikki yhteensä.
Hän pukeutui kuumeentapaisella kiireellä.
-- Lähden itse etsimään.
-- Se ei sovi jalosukuiselle neidille...
-- Minä sanon että tahdon ja lähden, huudahti Dorotea. -- Älköön
kukaan koettakokaan minua estää.
Samassa koputettiin oveen ja Aatami astui sisään; hän näytti
väsyneeltä ja rasittuneelta.
-- Oletko löytänyt heidät? huudahti Dorotea häntä rastaan.
-- Olen. He tulevat.
Tyttö juoksi ikkunaan; hetken perästä hän kirkaisi läpitunkevasti.
-- He ovat haavoittuneet, ehkä kuolleet! huusi hän epätoivoisasti.
Mette rouva kiiruhti myöskin paikalle ja näki ihmisjoukon hiljaa
liikkuvan eteenpäin. He kantoivat välissään kahta paaria.
-- Pyhä neitsyt! huudahti hän.
-- Elääkö hän? kysyi Dorotea kauhistuneena.
-- Elää, jalo neiti, hän elää. Katsokaa, ihmelääkäri joka tuossa
astuu jälkimäisenä, antoi hänelle juomaa, joka vaivutti hänet uneen.
-- Vanha Ingiald on kerran pelastanut minunkin henkeni, huudahti
Dorotea ja kiiruhti alas portaita ottamaan vastaan tulevia.
Niinsanottu ihmelääkäri oli vanha, tavattoman pitkä mies, puettuna
laajaan viittaan; kasvot olivat auringon ja ilman vaikutuksesta
ruskettuneet, päätä kaarsi hopeankarvainen tukka ja parta ulottui
hyvän matkaa alas rinnalle.
Hän vastasi Dorotean tervehdykseen hiukan kumartamalla päätään ja
ryhtyi sitte antamaan ohjeitaan. Kustaa herra kannettiin sisään ja
laskettiin vuoteelle, samoin Iivar Gryn. Tämä kaikki tapahtui niin
hiljaa, että olisi luullut henkien liikkuneen.
Dorotea hiipi Kustaan vuoteen ääreen; hän näytti vaipuneen
rauhalliseen uneen; ukko viittasi häntä lähtemään ja jäätyään yksin
sairaan kanssa sitaisi hän muutamia kertoja kädellään hänen otsaansa
ja läksi sitte huoneesta, otettuaan avaimen pois suulta.
-- Torkel! huusi hän.
Torkel, joka oli ollut kantajien joukossa, kiiruhti heti esiin.
-- Mene puolen tunnin kuluttua ritarin huoneeseen; hän on silloin
valveella. Tässä avain.
Lääkäri meni nyt Iivar Gryniä katsomaan. Hän näytti niin
huolettomalta ja tyytyväiseltä kuin hän paraikaa olisi miettinyt
jotakin uutta kepposta. Vanhus oli tuskin koskettanut häntä, kun hän
avasi silmänsä ja kummastuen katsahti ympärilleen.
-- Elän siis eikä rinnassani ole myrkytettyjä nuolia. Niin suurta
onnea en ole ansainnut, sanoi hän, tyytyväisenä ojennellen jäseniään.
-- Taivahinen taatto oli armollinen ja lähetti minut pelastamaan
teitä, vastasi Ingiald; -- luulen kuitenkin että teidän siitä on
kiittäminen toista, palkitkaa häntä, mikäli voitte. Nyt ei minua enää
tarvita täällä.
Hän kääntyi lähteäkseen. Dorotea odotti häntä ulkopuolella.
-- Etkö tahdo viipyä, isä Ingiald, minulla olisi sinulta min paljon
kysyttävää, kuiskasi hän.
-- Turhiin asioihin en minä puutu! Ja sitä tietään hän läksi.
-- Ihana neiti, suokaa anteeksi, että teidän läsnäollessanne olen
vuoteen omana, virkkoi Iivar herra, -- mutta ruumiini on niin
kolhittu, etten saata nousta ennenkuin olen saanut kannun olutta.
-- Sen saatte heti, vastasi neiti. -- Sitte odotan teitä saliin,
jossa pöytä jo aikoja sitte on ollut katettuna.
Hetken kuluttua Mette rouva ja Dorotea sekä molemmat ritarit astuivat
saliin; ritarit söivät mitä parhaimmalla ruokahalulla ja vasta
aterian loputtua virkkoi Iivar herra:
-- Nyt olen valmis kertomaan.
-- Kuolen uteliaisuudesta, huudahti Dorotea.
-- Urostyömme supistuu hyvin pieneksi, huomautti Kustaa hiukan nolona.
-- Sen sanoo se, joka pelasti henkeni.
-- Ei rehellisessä taistelussa!
-- Voiko aseeton mies antautua taisteluun? Mutta kertomus ei tule
täydelliseksi ilman Torkelia.
Torkel kutsuttiin paikalla sisään.
-- Pyydän että jätätte minulle sananvallan, jatkoi Iivar herra,
nostaen toisen jalkansa ristiin toisen päälle.
-- Saatoimme matkustajamme noin neljän penikulman päähän ja
käännyimme sitte molemmat Torkelin kanssa kotiinpäin. Olisimme
varmaankin ehtineet tänne rajuilman tieltä, jollei noin puolen
penikulman matkan päässä... Olihan se niin?
Hän katsahti Torkeliin, joka myöntäen nyökäytti päätään.
-- Silloin tuo ratsastaa rinnalleni ja sanoo: "meitä ajetaan takaa".
-- Sanoin sen Kustaa herralle.
-- No se on sama; "kuinka monta heitä on"? kysyin minä.
Hän katsahti Torkeliin.
-- "Kahdeksan tai kymmenen", vastasin minä.
-- Sattumalta loin katseeni syrjään ja huomasin vihollisten joukossa
yhden luostariveljistä; vaikka hän oli pukeutunut sotisopaan,
tunsin villoista lampaani. Kahdeksan tai kymmenen kolmea vastaan,
joista yksi aseeton! Jos siinä olisi tullut kysymykseen oikea
painiskeleminen, niin olisimme saattaneet koettaa, mutta heillä oli
kaikilla jouset, joten siitä olisi tullut täydellinen taistelu, ja
meidän mahdoton puolustautua.
"Kiireesti tälle metsätielle"! sanoi Kustaa herra, ja me seurasimme
häntä.
-- Silloin alkoi nuolia lennellä ympärillämme, en käsitä etteivät
ne sattuneet meihin, mutta kaikki hevosemme haavoittuivat ja minä
putosin satulasta. Kun elämä on kysymyksessä, niin jalka on nopsa;
toverini hyppäsivät hevosen selästä ja me pakenimme kaikki pieneen
luolaan tai rotkoon, joka pistihe vuoren sisään; Kustaa herra työnsi
minut kaukaisimpaan soppeen ja Torkel seisoi likinnä ovea.
-- Tiheän pensaikon takana, huomautti Kustaa.
-- Silloin astui esiin muuan, jota en tuntenut, ja sanoi, etteivät
he Kustaa herralle tahtoneet tehdä mitään pahaa, mutta ritari Iivar
Gryn oli polttanut heidän talonsa ja vienyt heiltä elukat; häntä he
tahtoivat puhutella, pahaa tekemättä, jos hän vain vapaaehtoisesti
lupaisi heitä seurata.
-- Tiesin kyllä edeltäkäsin, että munkit tahtovat kostaa, jota
pikemmin sitä parempi. "Hyvä", lausuin siis, "seuraan teitä".
-- "Älä päästä häntä, Torkel", huusi Kustaa herra ja puhui sitte
ulkopuolella seisovalle pirulle: "te ette saa häntä, ilman että
raivaatte tien minun ruumiini yli, mutta muistakaa että herra Eerik
Banér vaatii teitä tilinteolle..."
-- Nyt he alkoivat keskustella, mutta saalis oli satimessa eivätkä
he tahtoneet päästää sitä käsistään. Mutta samassa puhkesi rajuilma
valloilleen, ympärillä ryski ja vonkui niinkuin maailman lopun
edellä. Salama halkoili suuria kiviä, heitellen sirpaleet kauvas,
puut nousivat juurineen maasta, ja koko ryövärijoukko läksi
käpälämäkeen.
-- Minä puolestani luulin viimeisen hetkeni tulleen, mutta iloitsin
siitä että saisin lopettaa päiväni hyvässä, rehellisessä seurassa! --
Iivar otti viinikannusta aika kulauksen ja kääntyi Torkelin puoleen:
-- jatka nyt, mutta pian.
-- Tiesin, alkoi tämä, -- isä Ingialdin oleskelevan näillä seuduin,
mutta en koskaan ennen ollut käynyt hänen luonaan. Silloin huomasin
vuoren rotkossa valon, joka liikkui. Sisällinen ääni sanoi minulle,
että isä Ingiald on siellä, ja minä kiirehdin valoa kohti. Hän tuli
vastaani ja kun minun piti ruveta kertomaan, niin hän jo sanoi
tietävänsä kaikki ja astui edelläni. Hänen viittauksestaan vetäysivät
ritarit syvemmälle vuoren sisään, kunnes... niin, en saata kertoa,
mutta ihmeellistä se oli.
-- Siinä oli korkea, holvattu luola, jota äärettömät,
kristallintapaiset pilarit kannattivat, ja ne säteilivät tuhansissa
väreissä, kun tulisoihdut niitä valaisivat, puhui Kustaa herra; --
siellä kummallinen isäntämme otti meidät vastaan ja tarjosi meille
väkevää, maustettua viiniä.
-- Niin, sitte en enään tiedäkkään mitään, lisäsi Iivar herra huoaten.
Torkel jatkoi:
-- Ingiald vei Kustaa herran ja minä ritari Iivarin pehmeälle
sammalvuoteelle ja siihen he nukkuivat niin raskaasti, etten luullut
heidän enää milloinkaan heräävän. Kysyin isä Ingialdilta, oliko hän
tappanut heidät, mutta hän sanoi: "kun viholliset tunkeutuvat tänne,
niin he tapaavat heidät kuolleina; mutta sinun täytyy kiirehtiä
linnaan hankkimaan paareja ja väkeä kantamaan heitä pois." Kysyin,
eikö olisi parempi lähettää aseilla varustettuja miehiä, mutta
hän vastasi, että vihollinen varmaankin saapuisi lisätyin voimin;
linnanväellä ei sitäpaitsi olisi johtajaa, ja verenvuodatusta tuli
välttää.
-- Kiipesin puuhun ja hyppäsin siitä toiseen, kunnes pääsin ulos
tiheimmästä metsästä. Tuontuostakin näin hiipiviä olentoja, jotka
olivat ikäänkuin pitämässä vahtia. Välistä astuin alas puusta ja
juoksin pitkät matkat. Vihdoin tapasin Aatamin ja kerroin hänelle
kaikki. Aloin sitte rientää takaisin, viime matkaa yksinäni, pitkin
puita, sillä silloin niitä heittiöitä kymmenittäin luikki rotkon
ympärillä.
-- Eikö kukaan sinua huomannut? kysyi Mette rouva.
-- Minä osaan matkia kaikkien lintujen ääniä, vastasi Torkel,
levittäen suunsa kummalliseen irvistykseen.
-- No entä sitte, kun ruumissaatto tuli? kysyi Iivar herra
innokkaasti.
-- Isä Ingiald otti Kustaa herraa päästä ja minä jaloista, linnasta
tulleet miehet nostivat Iivar herran paareille ja niin sitä
lähdettiin; mutta minä itkin jo täyttä kurkkua, sillä luulin Kustaa
herran kuolleeksi.
-- Ja niin sitä mentiin! virkkoi ritari Iivar.
-- Ja isä Ingiald alkoi veisata ruumisvirttä ja me yhdyimme kaikki
siihen.
-- Entä munkit, mihin ne joutuivat?
-- Ensin kulki jälessämme koko joukko, mutta sitte he hajoamistaan
hajosivat.
Dorotea täytti pikarin viinillä ja ojensi sen Torkelille.
-- Juo, lausui hän, -- olet käyttäytynyt kelpo palvelijan lailla.
Poika kumartui maahan saakka ennenkuin hän neidon kädestä otti
pikarin.
-- Niin siis ystäväni munkit nyt toiseen kertaan ovat saaneet pitkän
nenän! huudahti Iivar herra ja nauroi niin että vatsa hytki.
-- Mutta kunhan ei vanhus nyt saisi kärsiä? kysyi Kustaa herra
levottomasti.
-- Ei, vastasi Iivar, -- hän sanoo munkkeja Baalin papeiksi ja he
luulevat hänen olevan yliluonnollisten voimien palveluksessa.
Kustaa läksi pian huoneesta, mutta Iivar viipyi siellä kauvan aikaa,
hän ei tarpeeksi voinut ylistää Kustaan rohkeutta.
-- Jos hänellä edes olisi ollut veitsi tai tikari aseenaan, mutta
ajatelkaa, hän oli aseeton! Varmaankin hänen uljas miehekkyytensä ja
pelottomuutensa laimensi heidät.
Neiti kuunteli väsymättä tuota ylistyslaulua, mutta tuontuostakin
täytyi hänen ajatella kirjettä: tekisikö se hänen toiveensa tyhjiksi?
Lääniherraa ei voinut odottaa kotiin ennenkuin kolmen päivän perästä
ja miltei koko sen ajan istui Kustaa huoneessaan. Hän soitteli siellä
luuttua, suruisia, valittavia säveliä, ja tyttö kärsi epätoivoisan
tuskia, kun ei hän saanut antaa hänelle lohdutusta -- sitä lohdutusta
jota hän tahtoi. Mutta jos hän taas huokaili ajatellessaan tuota
ruotsalaista tyttöä, silloin Dorotea tiesi vihaavansa häntä.
Kolmantena päivänä kutsui hän Aatamin luokseen.
-- Mikä ruotsalaista vaivaa? kysyi hän niin välinpitämättömästi kuin
suinkin.
-- Kirje, sanoi kääpiö ja räpytti silmiään.
-- Tietääkö hän sitte?
-- Varmaankin.
-- Kuka on...?
-- Ehkä isä Ingiald.
Dorotea painoi alas päänsä. Hän uskoi niinkuin kaikki muutkin, että
isä Ingiald tiesi sekä olleet että tulevat tapahtumat.
-- Mitä ritari tekee? kysyi hän hetken kuluttua.
-- Ritari Iivar Gryn on vähä väliä hänen luonaan kertomassa
luostareista.
-- Mutta onhan hän välistä yksin.
-- Silloin hän soittaa ja laulaa tai astuu edestakaisin huoneessaan.
-- Entä kukkaset? kysyi neiti hiljaa.
-- Kun tänään istuin katolla vastapäätä, näin että hän suuteli niitä.
Neidin pää painui syvästi alas.
-- Odota, virkkoi hän, kiirehti pois ja palasi hetkisen perästä,
kädessään ruusu.
-- Vie tämä hänelle, käski hän.
-- Teiltäkö, jalo neiti?
-- Niin, minulta.
Kääpiö läksi ja Dorotea jäi seisomaan, kummastellen omaa rohkeuttaan.
"Mitä hän tuleekaan minusta ajattelemaan"? kuiskasi hän itsekseen.
"No niin, saan ainakin sitte tietää hänen ajatuksensa."
Päivälliselle tullessa kantoi Kustaa ruusua napinlävessään. Hän
suuntasi paikalla askeleensa Dorotean luo ja tarttui hänen käteensä.
-- Kiitos, sanoi hän ja loi tyttöön syvät, siniset silmänsä, --
teidän osanottonne ja myötätuntoisuutenne ovat ainoat valonsäteet
elämäni synkällä tiellä; ja hän suuteli pientä kättä.
Mutta oikullinen, suulas tyttö jäi sanatonna seisomaan hänen eteensä;
ja herra Iivar ja rouva Mette ylläpitivät keskustelua pöydässä.
Aterian jälkeen kiiruhti hän huoneeseensa kokoamaan ajatuksiaan.
Rakastaako hän häntä todellakin, vai onko hän vasta
rakastumaisillaan? Täytyykö hänet todellakin voittaa tuuma
tuumalta...? No niin, Dorotea päätti tehdä sen... hän rakasti häntä
sydämensä koko voimalla; hän ei saattanut jäädä tunnottomaksi, kun
Dorotea, jota niin monet rakastivat, oli hänelle suosiollinen.
Mutta kirje! Siitä riippui kaikki, ettei hän vielä ollut lahjoittanut
sydäntään toiselle. Kuinka Dorotea ikävöi isänsä kotiintuloa!
Lääniherra tuli vasta neljäntenä päivänä ja silloin hän paikalla
tahtoi kuulla ritarien seikkailusta; Iivar herra kertoi siitä niin
laveasti että Dorotea jo pelkäsi, ettei hän enää saisikaan puhutella
isäänsä kahdenkesken.
Lääniherra epäili, pitikö hänen ryhtyä laillisiin toimenpiteisiin;
hän tahtoi puhutella Ingialdia, mutta tämä oli jo poissa eikä kukaan
saattanut sanoa, mihin hän oli joutunut.
Eräänä päivänä aikoi hän lähteä luostariin käymään, kun Dorotea äkkiä
astui hänen eteensä.
-- Etkö näe, rakas isä, kuinka Kustaa herra on surullinen?
-- Eikö sinun läsnäolosi voi lohduttaa häntä?
-- Hän toivoo kirjettä.
-- Sitä hän ei tule saamaan.
-- Raaskisitko sinä kieltää häneltä sen?
-- Olen sen jo tehnyt, vastasi lääniherra varomattomasti.
-- Hänen kodistaanko se oli?
-- Jopa hänen sisareltaan.
-- Se on julmaa. Mikset anna sitä hänelle?
-- Siksi että häntä siinä kehoitetaan karkaamaan.
-- Mutta jos me edeltäkäsin tiedämme tuumat, niin voimmehan tehdä ne
turhiksi.
-- Parempi on hänen luulla, että ovat hänet unohtaneet.
-- Kustaa Eerikinpoikaa ei kukaan unohda! huudahti Dorotea kiihkeästi
ja punastui.
-- No, pidä sinä kiinni hänet, vastasi Eerik herra.
-- Näytä minulle ensin kirje.
-- Mahdotonta!
-- Mutta minä sanon että minun täytyy tietää, onko kirje todellakin
hänen sisareltaan.
-- Otto Krabbe sanoi niin.
-- Tahdon kuulla sen hänen omasta suustaan.
-- Oletko jo mustasukkainen?
-- Ehkä; anna minulle kirje.
Lääniherra läksi huoneeseensa ja Dorotea seurasi häntä.
-- Sinun täytyy jo tänään antaa se minulle takaisin, huomautti hän.
Tyttö otti kirjeen ja riensi pois.
Hetken perästä, kun Kustaa herra Iivar Grynin kanssa palasi metsältä,
tuli kääpiö häntä vastaan.
-- Jalo herra, teitä odotetaan tuonne mökkiin järven rannalle.
-- Ahdin tytärkö odottaa? kysyi Iivar.
-- Lääniherra kai, vastasi Kustaa ja riensi mökkiä kohti. Mutta
suuresti hän hämmästyi nähdessään siellä Dorotean, joka ujona ja
hämillään hymyili häntä vastaan.
-- Tekö, kaunis neiti! huudahti hän.
-- Anteeksi, herra Kustaa, mutta minulla on teille tärkeää asiaa.
Hänen äänensä vapisi, hän uskalsi tuskin nostaa silmiänsä.
-- Tulkaa istumaan, neiti, olette kiihtynyt, sanoi Kustaa, vei hänet
penkille ja istuutui hänen viereensä.
-- Älkää ajatelko pahaa minusta.
Hänen luonteensa oli ikäänkuin muuttunut; rakastettunsa seurassa
oli hän ujo tyttö, joka pelkäsi niin että hän tuskin uskalsi nostaa
katsettaan.
-- Kuinka voitte sellaista sanoakaan? Kuka minulle on ollut niin hyvä
kuin te? En koskaan voi teitä kiittää enkä palkita siitä mitä olette
minulle tehnyt.
-- Olette ollut niin surullinen viime päivinä; se on minuun koskenut.
-- Hyvä, rakastettava lapsi! Kustaa veti häntä likemmä niin että
hänen päänsä lepäsi hänen olkapäällään.
-- Sain tietää että teille tänne on tullut kirje, jota ette ole
saanut.
-- Olen kuullut sen, vastasi Kustaa synkkänä ja nousi kiireesti ylös.
-- Tässä se on! Tyttö ojensi hänelle kirjeen.
-- Dorotea!
Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen ja otti vastaan rakkaan,
kallisarvoisen kirjoituksen. Mutta vastoin Dorotean odotusta meni hän
ulos saadakseen häiritsemättä lukea sen; hän oli itkenyt, sen tyttö
huomasi, mutta nyt hän taas oli tyyni.
-- Otin sen isältäni, sanoi Dorotea hiljaa.
-- Hyvä Jumala teitä siitä palkitkoon, sanoi hän, laskien kirjeen
hänen käteensä. -- Te olette nostanut raskaan taakan vankiraukan
sydämeltä, kun vielä kerran annoitte hänelle tilaisuuden nähdä
rakkaan sisaren käsialan.
-- Hyvästi, herra Kustaa, sanoi tyttö hiljaa.
-- Olkaa niin hyvä ja kutsukaa minua Kustaaksi, kun olemme
kahdenkesken, puhui Kustaa lämpöisesti. -- Pitäkää te minua veljenä
ja olkaa te minulle rakkaana ja rakastavaisena sisarena.
Väri tytön poskilla vaihteli; sellaiseksi ei hän ollut ajatellut
heidän suhdettaan; mutta hänen sydämensä sykki ilosta ja ujosti hän
lausui:
-- Kustaa!
Kustaa sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen otsaansa.
-- Tämä on ihanin hetkeni pitkistä ajoista, ja sinua, Dorotea, minun
on siitä kiittäminen! sanoi hän tulisesti.
He seisoivat käsitysten, tuntien tuota suloa, jota kahden sydämen
keskinäinen rakkaus henkii. Samassa kuului ulkoa ääniä.
-- Mene! huudahti Dorotea.
Kustaa totteli ja heti luolan ulkopuolella tapasi hän herra Otto
Krabben, joka synkkänä, kylmästi tervehtien astui hänen ohitsensa
luolaan.
Hän jäi pelästyneenä kuuntelemaan, mutta mitään ei kuulunut; samassa
tuli Otto herra takaisin ja asteli hänen ohitsensa, sanaakaan
lausumatta.
Kustaa kiirehti heti takaisin luolaan; se oli todellakin tyhjä,
Dorotea oli kadonnut, melkein kuin taikasauvan kosketuksesta.
Kun Kustaa palasi huoneeseensa, tuli Torkel nöyränä häntä vastaan.
-- Herra, sanoi hän, -- te olette ollut niin hyvä meitä kohtaan ja
äiti kyllä mielellään olisi toimittanut tuon kirjeen, vaikka sitte
kävi niin hullusti. Nyt Otto herra epäilee, että minä tahdon palvella
teitä, ja sentähden täytyy minun heittää virkani.
-- Onko jotakin erityistä syytä?
-- Ritari kysyi teitä ja minä vastasin, etten tiedä missä olette.
-- Etkö nähnyt minun menevän luolaan?
-- Näin, mutta en luullut... poika punastui korviin saakka.
-- Ei sinua toki sentähden eroiteta palveluksestasi.
-- Minä en saa päästää teitä näkyvistäni.
-- Sitähän et olekkaan tehnyt, mutta nyt saat kärsiä sentähden että
minusta pidät.
-- Minä muutan kotiin äidin luo; jos johonkin voitte minua käyttää,
niin tiedätte missä olen.
Kustaa otti sileän sormuksen sormestaan.
-- Tämä on pieni lahja, sanoi hän, -- mutta jos Jumala minua auttaa,
niin vaihdan sen parempaan.
Torkel suuteli itkien hänen kättään ja läksi.
Dorotea tunsi linnaan vievän salatien. Hän oli juuri käyttänyt sitä.
Tultuaan huoneeseensa kutsui hän palvelijattarensa.
-- Missä herra Otto Krabbe on?
-- Lääniherran luona.
-- Mene paikalla sinne ja sano, että Mette rouva ja minä odotamme
häntä.
Vanha rouva oli tottunut hänen oikkuihinsa ja nyt niinkuin aina hän
mukautui. Kun Otto herra hetkisen perästä astui sisään, tapasi hän
molemmat naiset käsityön ääressä Mette rouvan huoneessa.
-- Oletteko kauvan ollut täällä? kysyi Dorotea tervehdittyään. Hän
oli kyllä nähnyt, että ritaria vaivasi epäluulo, jota ei hän edes
koettanut peittää.
-- Pelkään tulleeni teidän mielestänne liian aikaiseen ja itseni
mielestä liian myöhään.
-- Sitte tulitte varmaankin varhain aamulla, sillä me olemme jo
tuntikausia istuneet täällä.
-- Mutta palvelijattarenne sanoi sentään...
-- Minä en koskaan kysy palvelijattareltani lupaa, vaan menen minne
tahdon, tuli ylpeästi vastaukseksi.
Ritari katsoi häneen epäillen... Oi, pyhien nimessä, kuinka hän oli
kaunis!
-- Neulotteko vielä kauvan tuota? kysyi hän nöyremmin.
-- Kunnes on aika pukeutua päivälliseksi. Istukaa tuohon ja kertokaa
kiltisti, mitä olette toimittanut niinä kymmenenä, ei, yhtenätoista
päivänä, jotka olitte poissa.
-- Oletteko laskenut päivät?
-- Niinkuin kuulette! No, kertokaa nyt!
Ja hän kertoi hankkineensa käsityöläisiä ja tilanneensa
kallisarvoisia kankaita. Raha ja ahkerat kädet valmistivat paraikaa
mitä komeinta kotia. Hän kertoi vuorotellen hevosistaan, vuorotellen
vaakunoistaan ja kuvaili mitä kauniita kapineita hän jo oli hankkinut
tai aikoi hankkia. Mette rouva oli vallan ihastuksissaan, mutta ainoa
katse Doroteaan langetti hänet taivaastaan. Tyttö istui ajatuksiin
vaipuneena, haaveillen, eikä näyttänyt kuulevan mistä oli puhe.
-- No, ihana neiti, miten linnani teitä miellyttää? kysyi ritari
kovalla äänellä.
-- Ei vähääkään.
-- Mitä sanotte? ja ritari hypähti istualtaan.
-- Puutarhoja ja suihkulähteitä puuttuu.
-- Ja luolia, lisäsi Otto.
-- Niin todellakin. Oletteko käynyt luolassamme tuolla järven
rannalla?
-- Olen, aivan hiljan herra Kustaa Eerikinpojan kanssa.
-- Näin hänen juuri menevän sinne, sanoi Dorotea nauraen ja kääntyi
Mette rouvan puoleen: -- leikkimme onnistui!
-- Kertokaappa!
-- Miksei! Meidän päähämme pisti, ja siinä hän viittasi Mette
rouvaan, -- käydä katsomassa Kustaa herran huonetta ja sentähden
käskin kääpiön sanoa nuorelle herralle, että joku odotti häntä
luolassa. Hän meni sinne todellakin ja sillaikaa me tarkastelimme
hänen huonettaan.
-- No oliko se mieleisenne?
-- Jollei hän pidä siitä enemmän kuin minä, niin ei hän mahda viihtyä
Kallössa.
-- Siinä tapauksessa voimme hankkia hänelle toisen asunnon.
Dorotea tukahutti tunteensa ja hetkisen kuluttua oli hän kujeilullaan
ja naurullaan poistanut kaikki Otto herran epäluulot. Tämä tunsi
rakastavansa häntä äärettömästi, hän ei saattanut ajatella korkeampaa
onnea kuin omistaa hänet.
Päästyään huoneeseensa äänteli Dorotea hiljaa: "miten tämä loppuu"?
Jos hän olisi saanut olla muutamia minuutteja kahdenkesken Kustaan
kanssa, niin hänen kohtalonsa olisi tullut ratkaistuksi, sen hän
tiesi. Hänen ei olisi tarvinnut teeskennellä, hän olisi saanut sanoa
että hän inhosi Otto Krabbea ja ettei hän enää koskaan tahtonut häntä
nähdä. Mutta nyt hänen koko kekseliäisyytensä voimalla täytyi koettaa
karkoittaa hänet luotaan. Miten? Sitä hän vaan ei tietänyt.
Torkelin sijaan sai vanki nyt erään lääniherran palvelijan ja
Aatamin vartijakseen. Selvää oli, että Otto Krabbe suuresti luotti
kääpiöön, joka myöskin ymmärsi pitää häntä lämpimänä, kuiskaamalla
hänen korvaansa kaikellaisia pikkuasioita. Mutta ne vaikuttivat sen
että Otto herrassa lakkaamatta taisteli pelko ja toivo, rakkaus ja
mustasukkaisuus.
Kustaa Eerikinpoika oli kyllä huomannut, että linnan ihana immyt
häntä rakasti, ja varsinkin tuon luolakohtauksen jälkeen väikkyi
hänen kuvansa yhtämittaa Kustaan mielessä. Mutta hän näki kuinka
suuri vaikutusvalta tytöllä oli isäänsä ja kuinka ankara, sydämetön
Otto Krabbe hänen käsissään oli kuin vaha; sentähden hän pelkäsi,
että tyttö ehkä vieroittaisi hänenkin ajatuksensa siitä maalista,
jonka hän oli päättänyt tehdä elämänsä päämääräksi; sitäpaitsi ei hän
tahtonut ottaa vaimokseen tanskatarta.
Näin hän ajatteli tyyninä hetkinä, mutta toisinaan hän kokonaan oli
tytön vallassa; hän halasi vaan heittäytyä hänen jalkainsa juureen
tunnustamaan rakkauttaan.
Lääniherra myhähteli itsekseen. Hän tiesi kyllä miten tulisi käymään
ja koetti siirtää Otto Krabbea syrjään.
Mutta tämä kävi entistä valppaammaksi. Hän ei vartioinut Doroteaa,
vaan Kustaata; hän jutteli hänen kanssaan, he tekivät purjehdus- ja
metsästysretkiä; tavallisesti oli Iivar Gryn ainoa joka otti niihin
osaa; joskus läksi lääniherrakin mukaan, Dorotea ei milloinkaan.
Välistä tuli Dorotealle kauhistuksen hetkiä: Otto Krabbe pakoitti
hänet kahdenkesken kanssaan ja soimasi häntä silloin kovasti, vannoen
että hänen tahtoen tai tahtomattaan pitää tulla hänen vaimokseen.
Samalla lausui hän uhkauksia erään toisen kuolemasta ja Dorotea näki
jo mielikuvituksessaan Kustaan verisenä, kuolevan tähtensä.
Silloin hänen taas täytyi imarrella, teeskennellä, valehdella. Mutta
hänen sydämessään vallitsi kamala epätoivo.
Oh päästy toukokuun loppupuolelle. Pian saattoi odottaa sitä laivaa
joka oli lähetetty Kustaata noutamaan. Kallössa odotettiin tätä
tapausta mitä erilaisimmilla tunteilla.
Kustaa tiesi, että häntä nyt entistä enemmän vartioitaisiin, joten
karkaaminen tulisi mahdottomaksi.
Dorotea ja Otto Krabbe olivat molemmat haarallaan päättäneet edistää
hänen pakoaan.
Dorotea tahtoi tehdä lopun nykyisestä kiusallisesta suhteesta; sillä
että hän auttaisi Kustaata karkaamaan antaisi hän hänelle vain uuden
todistuksen rakkaudestaan ja luottamuksestaan ja Kustaa jäisi hänelle
iäisesti kiitolliseksi.
Otto Krabbe vihasi kilpakosijaansa; samana hetkenä jolloin Kustaa
Eerikinpoika yritti karata, oli hän kuolemaan tuomittu; siinä Otto
Krabben tuuma.
Vihdoin ilmestyi odotettu laiva näkyviin. Milloin se heitti ankkurin
kannaksen pohjaan, milloin risteili edestakaisin lahdella.
Kaikki sen näkivät, mutta kukaan ei puhunut mitään.
Silloin tuli muuan Otto Krabben palvelijoista tuomaan sanaa talosta
jota rakennettiin.
Hänen herransa ilmoitti kyllä aikovansa lähteä sinne, mutta palvelija
saisi odottaa häntä muutamia päiviä.
Sattumalta näki Iivar Gryn kerran palvelijan kaaripyssyllä ampuvan
maaliin ja osaavan lentävään lintuun monta kertaa perätysten.
-- Tuopa on paras kaaripyssyn-käyttäjä minkä eläessäni olen nähnyt,
sanoi hän Otto herralle.
-- Niin. Hän osaa melkein mihin tahtoo ja kuinka pitkän matkan päästä
tahansa, vastasi ritari.
-- Sepä on melkein liian röyhkeää ylistystä, mutisi Iivar Gryn.
Pari tuntia myöhemmin ilmoitti Otto Krabbe aikovansa lähteä
iltapäivällä, palatakseen seuraavana päivänä hyvään aikaan.
Heti senjälkeen hän läksikin.
Samana päivänä oli Torkel huomaamatta tullut linnaan. Hän hiipi
Kustaan huoneeseen ja sanoi, että isä Ingiald oli hänet lähettänyt.
-- Mitä tarkoitusta varten?
-- Hän sanoi teidän tarvitsevanne minua.
Samassa avautui hiljaa ovi ja Dorotea astui sisään Kustaan suureksi
hämmästykseksi. Torkel aikoi kiirehtiä pois, mutta neiti lausui:
-- Ole täällä ja vartioi ettei kukaan pääse sisään. Sitte hän likeni
Kustaata ja puhui: -- laiva odottaa. Sinun pitää karata.
-- Minun! Ja sinäkö...
-- Niin, minä kehoitan sinua siihen. Voinko antaa sinulle suurempaa
todistusta rakk... ystävyydestäni?
-- Oi Dorotea, huudahti Kustaa, -- jos tietäisit mikä ilo, mikä
hurmaus minut valtaa! On kuin kaikki unelmat haihtuisivat ja taivaan
valo ja ihanimmat toiveet taas hymyilisivät vastaani loistavin värin!
Häntä hän ei ajatellut. Dorotean sydäntä pusersi ikäänkuin kylmä
koura.
-- Teen tämän vastoin isäni tahtoa, äänteli hän hiljaa, -- sinun
tähtesi.
-- Oi Dorotea, miten voin sinua kiittää!
-- Lääniherra tulee tännepäin! kuiskasi Torkel.
-- Hyvästi! ja Dorotea riensi ulos toista tietä.
Mutta lääniherra ei tullut ja Torkel selitti tahtovansa seurata
rakasta herraa vaikka iäisyyteen asti.
Sykkivin sydämin keräsi Kustaa ne vähäiset tavarat, jotka hän
tarvitsi mukaansa; sitte hän läksi rannalle niinkuin tavallisesti ja
tapasi tiellä Iivar Grynin. Tämä kertoi kaislikossa nähneensä veneen,
jota ei ennen ollut siellä.
-- Sanon sen vain siksi ettet luulisi olevasi ensimäinen joka sen
huomaat, lisäsi hän, painaen Kustaan kättä ja läksi pois.
-- Rehellinen ystävä! ajatteli ritari ja kiirehti rantaan. Siellä
hän heti huomasi veneen, mutta hämmästyksekseen näki hän Aatamin sen
pohjalla.
-- Mitä sinä täällä teet?
-- Pidän perää, rakas herra.
-- Kuka sinut lähetti?
-- Ei kukaan, sillä hän on kaikkialla.
-- Mene nyt tiehesi täältä.
-- Älkää ajako pois minua. Kadutte sitä vielä.
-- Ystävä vaiko vihollinen, Aatami?
-- Ystävä! vastasi kääpiö ja loi häneen kirkkaat, ystävälliset
silmänsä. -- Teidän ja Ingialdin ystävä.
-- Silloin olen levollinen.
Samassa tuli Torkelkin paikalle ja Aatamin kanssa vetivät he veneen
kaislikosta.
Tarkalla silmällä saattoi nähdä, että kaukaa likeni pieni vene,
purjeet lerpallaan.
-- Pian on keskiyö, kiirehtikäämme, sanoi Kustaa herra.
-- Ei, herra, ei ennenkuin tuo vene on kadonnut näkyvistä, vastasi
Aatami.
-- Mitä me siitä; Torkel, souda vene tänne, käski ritari.
Omituinen kamppaus alkoi. Torkel tahtoi laskea maalle ja Aatami
järvelle. Torkel tahtoi tarttua peräsimeen, mutta kääpiö pani
jalkansa vastaan, niin että Torkel miltei olisi pudonnut suinpäin
veteen jollei Aatami olisi saanut hänestä kiinni.
Jo alkoi purje pullistua ja vene kiiti eteenpäin.
-- Petturiko sinä olet vai mitä tämä tietää? kysyi Torkel.
-- Jos sinä olet uskollinen palvelija, niin pian saat sen tietää,
vastasi kääpiö. Tullakseen Helgenäsiin täytyi heidän purjehtia sen
veneen ohi, jota kääpiö äsken oli osoittanut. -- Heitä hartioillesi
herrasi takki, niin ei tuuli pääse läpi, lisäsi Aatami.
-- Ei se sovi, vastasi Torkel.
-- No, voithan sinä nyt kerran olla herrana; kiedo se hyvin
ympärillesi, jottei vihuri pääse läpi.
-- Niin, nuolia minun ei tarvinne peljätä.
-- Ehkä, jos hatussasi olisi höyhentöyhtö.
-- Jos siten voin pelastaa herrani hengen, niin mielelläni otan
päähäni höyhentöyhdön, vastasi poika ja otti veneen pohjalta hatun.
Pian liehuivat sinikeltaiset höyhenet hiljaa tuulessa ikäänkuin
sanoakseen: mitä pelkäämistä meillä on?
-- Nyt sinä näytät oikein herrasmieheltä, Torkel. Ihan minä ylpeilen
siitä että saan olla perämiehenä venheessäsi.
-- Mutta sitte voit myöskin sanoa...
-- Niin, Torkel, sitte vasta. Koetetaan pysyä niin kaukana kuin
suinkin tuosta veitikasta. Se näyttää kuljettavan merirosvoja.
Aatami oli nostanut molemmat purjeensa ja vene melkein lensi
aalloilla.
-- Ristikö tuonne purjeeseen on neulottu? kysyi Torkel, nousten
seisomaan.
Samassa sihahti ilmassa nuoli ja nuorukainen vaipui ääneti veneeseen,
joka jatkoi nopeaa juoksuaan.
-- Miksei hän nyt osannut pysyä hiljaa? vaikeroi Aatami. -- Ja minä
niin luulin että kaikki kävisi hyvin.
-- Nyt ymmärrän, lausui Torkel hiljaa.
-- Hänen käskystään, kuiskasi kääpiö.
-- Ingiald minut lähetti...
-- Ingiald tietää kaikki ja hän tahtoo pelastaa ruotsalaisen ritarin
hengen.
-- Hän on niin hyvä... rakasta häntä...
-- Sen lupaan tehdä, vastasi kääpiö ja purskahti itkuun. -- Mutta
siitä soimaan itseäni, että annoin tappaa sinut, ainoan ystäväni
maailmassa.
-- Sinä... teit... oikein...
-- Jos voisin ottaa pois nuolen...
-- Ei... käsivarren alla... käännä vene...
Aatami laski alas purjeet ja alkoi soutaa kotiinpäin. Hän itki, hän
valitti ja vaikeroi. On se sentään väärin, että köyhän pitää kuolla
rikkaan puolesta.
-- Ei, ei... minä tein sen... rakkaudesta.
-- Niin, sinä; ymmärrän sen kyllä, mutta tahtoisin tietää uhraako
rikas koskaan rakkaudesta elämänsä köyhän edestä?
-- Äiti... Kustaa herra...
Hän vaikeni. Kääpiö souti voimiensa takaa kotia kohti.
5.