Hevoset satuloitiin ja lähdettiin matkalle. Edellä ratsasti
lääniherra ja hänen rinnallaan molemmat nuoret ritarit, yksi
kummallakin puolella. Munkki ratsasti heidän takanaan ja häntä
seurasi joukko palvelijoita.
Luostari oli noin penikulman matkan päässä Kallösta, tavallisen
ajotien varrella, mutta se ei tähän vuodenaikaan ollut suinkaan hyvä.
Tosin talonpojat kahdesti vuodessa komennettiin kokoon korjaamaan
tietä; silloin kuopat ja kolot kyllä täytettiin turpeella ja risuilla
ja päälle ajettiin hiekkaa, mutta ei aikaakaan, kun tiet taas olivat
yhtä huonot, ja ainoastaan hitaasti pääsivät ratsastajat kulkemaan,
jos mielivät säästää hevosiaan pahemmilta vammoilta.
-- Kirotut talonpojat! sanoi lääniherra. -- Huomispäivänä pitää
voudin ajaa heidät korjaamaan tietä.
-- Antakaa ensin hyvästi piiskata heidät; se on varmin keino,
huomautti Otto herra.
-- Miten työn silloin käy?
-- He pelkäävät suurempaa selkäsaunaa.
-- Pitää hiukan ottaa lukuun heidän huono ravintonsa.
-- Kyllä sitä roskaa vielä riittää, jos joku nääntyisikin; meille
siitä oikeastaan tulisi olla hyötyä, mutta luostarit ne vaan imevät
voiman itselleen.
-- Sen kyllä huomaa, kun katselee arvoisia isiä, huomautti lääniherra
puoliääneen.
-- No eikö se osoita että varoja kyllä on, vaikka niitä pidetään
salassa; talonpojat ovat väkipaiseita herrastiloilla; minä puolestani
olen huomannut parhaaksi yhtämittaa vaihtaa väkeä.
-- Kuinka se tapahtuu?
-- Nuoret tytöt ja pojat myydään enimmän tarjoovalle ja siten
pakoitetaan jälelle jäävät vanhat kovempaan työhön, joten he piankin
nääntyvät; sitte otetaan uutta väkeä ja kauppa sujuu jotta helisee.
-- Se ei taida olla tapana teidän maassanne? kysyi lääniherra ja
kääntyi Kustaan puoleen, joka tarkkaavasti oli kuunnellut keskustelua.
-- Ei. Meidän talonpoikamme ovat vapaita miehiä.
-- Varjelkoon taivas, kyllä uudet herrat tulevat opettamaan heidät
uusille tavoille, huudahti Otto herra.
Kustaa puri, niinkuin tavallisesti, kokoon huulensa ja vaikeni.
Erik Banér vaihtoi äkkiä keskusteluainetta.
-- Arvelen, virkkoi hän, -- että meidän luostarimme ovat melkein
samalla kannalla.
-- Minä tunnen niin vähän Ruotsin luostarioloja, sentähden tahtoisin
nähdä kummoiset ne täällä ovat.
-- Lihavia ja laiskoja munkkeja löytynee kaikkialla, puuttui junkkari
Otto puheeseen, -- hauska olisi tietää, miten nekin syöpäläiset
olisivat hävitettävät.
-- Käytättepä voimakkaita sanoja, huomautti lääniherra.
-- Näin vertaisteni kesken; mutta susien joukossa kyllä osaan ulvoa.
-- Oletteko lukeneet tuosta Luther nimisestä miehestä? kysyi Eerik
Banér.
-- Minulla ei ole ollut tilaisuutta siihen, vastasi Kustaa. -- Mutta
jota enemmän olen kuullut, sitä enemmän on mieleni tehnyt saada lisää
tietoja hänestä.
-- Eikö hän ollut munkki ja paavin palvelija? Ja eikö hän nyt ole
luopio ja valapatto? Hirsipuun hän ansaitsisi ja se kai onkin oleva
hänen osansa.
-- Olette liian ankara, herra ritari, keskeytti hänet lääniherra
synkän näköisenä. -- Kerrotaan anekaupan ensin herättäneen
hänen paheksumisensa ja saaneen hänet tarkemmin tutkimaan pyhiä
kirjoituksia; jos hän niistä on tavannut toisen opin kuin se, jota
tavallisesti tyrkytetään ihmisille, niin on vallan oikein että hän
antaa löytämänsä valon loistaa ihmisille.
-- Ei, hitto vieköön, munkin pitää vuorotellen lihottaa,
vuorotellen ruoskia ruumistaan, lukea rämpyttää rukouksia sielujen
pelastukseksi sekä koota rahaa niin paljon kuin suinkin luostarinsa
rikastuttamiseksi. Mutta ajatustyöhön hänen ei pidä sekaantua; se ei
kuulu hänen alaansa.
Nähtävästi onnistumaton kosimayritys harmitti Otto Krabbea; hänen
harras halunsa oli saada aikaan sanasota Kustaa herran kanssa ja
siinä hän toivoi oikein perinpohjin voivansa nöyryyttää hänet.
Mutta likempänä luostaria kävi oikotie, jota kuljettiin, niin
kapeaksi, että ratsastajat ainoastaan yksitellen saattoivat päästä
eteenpäin; keskustelu katkesi siis, eikä sitä enää matkan kestäessä
jatkettu.
Isä Sigurd oli edellä rientänyt luostariin ja johtaja seisoi portilla
ottamassa vastaan vieraita, siunatakseen heitä.
-- Jumalan rauhaa, lausui lääniherra, -- luostariin on taitanut tulla
rauhanhäiritsijöitä.
-- On, jalo herra, vastasi iso, suurivatsainen herra, varovaisesti
silmäellen ympärilleen. -- Mutta nyt on tapahtunut suuri ihme, josta
koituu siunausta kirkollemme.
-- Onko herra Iivar Grynistä tullut pyhimys? kysyi Otto Krabbe.
-- Hän on siksi tulemaisillaan, vastasi johtaja, tehden ristinmerkin.
-- Aamulla kun menimme pitämään rukousta, tapasimme hänet kirkossa
jumalanäidin kuvan edessä, ja hän lauloi, sillä hänellä on komea
ääni!... Kiitos olkoon pyhille marttyyreille, tämä on suuri, suuri
ihme!
-- Missä hän nyt on? kysyi lääniherra epäillen.
-- Kirkossa, yhä vaan kirkossa.
-- Sallitteko molempien toverieni seurata? kysyi Eerik Banér.
Se soti oikeastaan sääntöjä vastaan, mutta johtaja ei mielestään
voinut kieltää ja kaikki neljä läksivät luostarikirkkoon.
Iivar oli jo ovessa heitä vastassa. Hän oli keski-ikäinen, lihava
mies; hänen kasvonsa olivat pyöreähköt, hyväntahtoiset, hiukset
ja parta punaiset; silmät kurkistivat veitikkamaisesti tuuheitten
kulmakarvojen alta.
Nähdessään vieraat rupesi hän veisaamaan pyhän neitsyen kunniaksi.
Sitte hän teki ristinmerkkejä, kumarsi ritareille ja astui kirkkoon
heidän edellänsä, yhä veisaten ja tehden ristinmerkkejä.
-- Tuossa kuulette nyt itse, kuiskasi johtaja. -- Tämä on ihme, suuri
ihme!
-- Mikä teidän on, Iivar Gryn? kysyi Eerik Banér, laskien kätensä
hänen olkapäälleen.
-- Aion mennä luostariin, vaikeroi Iivar, -- annan kaikki tavarani,
kotini, kontuni, kiinteimistöni, irtaimistoni luostarille; sukulaisia
minulla ei ole, kenelläkään ei ole oikeutta perintööni, miksen
rehellisesti maksaisi niille, jotka melkein kokonaisen kuukauden ovat
minua elättäneet ja vaatettaneet?
Johtajan rasvaiset kasvot loistivat tyytyväisyydestä.
-- Kärsimyksemme ovat tarkoittaneet kirkon vaurastumista ja pyhien
kunniaa! huokasi hän.
-- Ette aavista mitä he ovat kärsineet tähteni, vaikeroi Iivar, --
mutta kuitenkaan en tahdo sitoutua, vaan elän niinkuin tähänkin asti,
kunnes mieleni muuttuu. Paholaisen täytyy vapaaehtoisesti lähteä
minusta, en suostu karkoittamaan häntä väkivaltaisesti.
-- Poikani, me tahdomme olla kärsivälliset kanssasi, huokasi hurskas
isä.
-- No, pane sitte pöytään parasta espanjalaista viiniäsi, kymmenen
kannua ruokasaliin, toimita sitte esille paperia ja kynä;
tahdon paikalla tehdä testamenttini ja olkoot nämä jalot herrat
todistajinani. Mutta joutuin, munkki, en tiedä kuinka kauvan tämä
halu minussa pysyy.
-- Paikalla, paikalla, poikani! ja johtaja läksi kiirein askelin.
Mutta voi! Samassa näytti Iivar Gryn pitkää nenää hänen jälkeensä.
-- Nyt saatte maistaa sitä suloista viiniä, joka päivästä toiseen on
juovuttanut minua juovuksiin, virkkoi hän hiljaa. -- Kyllä ne kirotut
munkit ymmärtävät pitää huolta ruumiillisista tarpeistaan.
-- Mitä te tällä oikeastaan tarkoitatte? kysyi lääniherra
äärimmilleen hämmästyneenä.
-- Tahdotte varmaankin tehdä pilkkaa hurskaista isistä, arveli Otto
Krabbe.
-- Odottakaa, sanoi Iivar Gryn. -- Ette vielä ole nähneet loppua;
juokaa ja jutelkaa munkkien kanssa sillaikaa kun minä kirjoitan
testamenttia.
Samassa tuli eräs palvelevista veljistä ilmoittamaan, että ritareja
odotettiin ruokasaliin.
Lähdettiin siis sinne, mutta matkalla kutsutti lääniherra luokseen
palvelijan ja käski hänen pitää hevosia satuloituina portin edustalla
sekä toimittaa herra Iivar Grynille ratsun.
Koko munkkijoukko oli koolla suuressa ruokasalissa ja kaikkien
kasvoista loisti tyytyväisyys.
Pöydillä seisoivat nuo määrätyt viinikannut, joista viisi oli
puhdasta hopeaa ja loput eri metallia, enimmäkseen jalokivien
koristamia. Viini kimalteli kannuissa ja vesi suussa, ahmivin katsein
nauttivat munkit jo edeltäkäsin jalon rypäleen mehusta.
Ritarien astuessa saliin teki Iivar Gryn syvän kumarruksen ja virkkoi:
-- Toivon että arvoisa isä ja hurskaat veljet tänäpänä sallivat minun
toimittaa isännänvirkaa? Kyllä, poikani, vastasi johtaja. Kyllä,
kyllä! kuului kaikuna pitkin salia.
-- Juon siis terveydeksenne, jalot ritarit, ja kiitän teitä
sydämellisesti siitä että olette saapuneet tänne!
Hän vei kannun huulilleen ja joi ja joi; näytti siltä kuin ei hän
olisi aikonutkaan lakata. Kun kannu oli tullut puolilleen, laski hän
sen käsistään ja veti syvältä henkeään.
Muut ritarit pitivät myöskin puoliaan; he eivät mielestään koskaan
olleet juoneet niin hyvää viiniä; munkkienkin käsissä kulkivat
kannut miehestä mieheen ja jokainen joi niin paljon kuin jaksoi.
Viinin vaikutus oli mitä elähyttävin ja pian kaikui nauru ja puhelu
äänekkäämpänä kuin oikeastaan olisi sopinut niin pyhässä paikassa.
Sillaikaa oli Iivar Gryn istuutunut pöydän päähän, missä kaunis kynä
ja suuri pergamentti häntä odotti. Vieressä oli kappale vahaa ja
pieni, palava lamppu.
Hän tarttui kynään, katseli miettien ympärilleen ja kirjoitti
suurilla, säännöllisillä kirjaimilla:
"Minä ritari Iivar Gryn testamenttaan jo elinaikanani Kallön
luostarille ja koko sen veljeskunnalle syvimmän halveksimiseni. Sinä
aikana, jonka olen viettänyt heidän joukossaan, olen huomannut, että
juoppous, omanvoitonpyyntö, epäsiveellisyys ja petollisuus ovat
heidän pääasiallisina uskonkappaleinaan. Minä olin kuristamaisillani
kuoliaaksi heidän piispansa ja hän osti elämänsä siunaamalla minut;
minä ruoskin kerran heidän johtajaansa ja hän mateli polvillaan
edessäni ja suuteli käsiäni. Olen eri tavoin vietellyt luostarin
kolmeakymmentä veljeä syntiin ja he ovat kaikki paikalla langenneet;
he ovat varastaneet, valehdelleet, vieläpä tehneet pahempiakin
syntejä; kukaan ei ole moittinut minua hävyttömyydestäni; selkäsaunan
pelko on kahlehtinut heidän kätensä ja kielensä; rahasta ja tavarasta
he myyvät sielunsa saatanalle, mutta vaikken tosin usko että hän
heitä huoliikaan, niin lorun lopuksi ja kiiruhtaakseni heidän
joutumistaan hänen haltuunsa tahdon harmittaa heitä sillä tiedolla,
että minä tämän testamentin kautta voitan viisitoistasataa markkaa,
josta olen lyönyt vetoa, ja munkit saavat -- pitkän nenän."
Lopetettuaan päästi hän rinnastaan helpoituksen huokauksen, hieroi
tyytyväisenä käsiään ja piirsi vihdoin nimensä alle.
-- Eihän kukaan kieltäne, että olen täysissä järjissäni? kysyi Iivar
herra.
Kaikki todistivat hänen olevan selvällä järjellä, munkit ja johtaja
käsi sydämellään.
-- Puuttuu siis vain, jalot herrat, että todistatte nimikirjoitukseni
oikeaksi, jatkoi Iivar.
Lääniherra ja Otto Krabbe suostuivat hänen pyyntöönsä, vaikka
epäillen.
-- Entä te, jalo herra? kysyi Iivar Kustaalta.
-- Minä olen muukalainen.
-- Ei kaksi kolmannetta; pyydän että teette minulle tuon palveluksen,
lausui veitikka.
Kustaa suostui hänen pyyntöönsä.
-- Ja te myös herra johtaja!
Johtaja astui esiin, piirsi nimensä ja syleili tekopyhästi uutta
veljeä.
-- Tahtoisin että kaikki veljetkin kirjoittaisivat nimensä, puhui
Iivar taas, liikutuksen väre äänessä, -- mutta pelkään että tuotan
heille liiaksi vaivaa.
-- Eikä se ole tarpeellista, huomautti johtaja, joka toivoi niin pian
kuin suinkin saavansa kallisarvoisen paperin huostaansa.
Iivar Gryn otti esiin suuren nimileimansa, lämmitti vahan lampun
liekillä ja piirsi puumerkkinsä paperin alle.
Sitte hän käänsi sen kokoon, painoi sinetin vielä päällepäin ja
kirjoitti kylkeen:
"Testamenttini Kallön luostarin johtajalle ja veljeskunnalle;
avattava vuoden päästä laskien tästä päivästä. Kirjoitettu toukokuun
29 p. 1619. Iivar Gryn, Björkan ynnä muiden kartanoiden omistaja."
Kallisarvoinen paperi jätettiin johtajalle, joka vielä kerran syleili
antajaa. Sitte se kulki kädestä käteen, miehestä mieheen läpi koko
veljeskunnan.
-- Minä lähden sinun kanssasi, sanoi Iivar Gryn huomaamatta
lääniherralle.
-- Hevosesi on jo satuloituna.
-- Juokaamme jäähyväismalja! huudahti ritari Iivar ja tarttui kannuun.
-- Poikani, ethän jätä meitä?
-- Seuraan herra Eerik Banéria, mutta vannon tämän jalon viinin
kautta, että palaan niin pian kuin minua kutsutte, ja niin sanoen hän
tyhjensi kannun ja heitti sen ulos ikkunasta.
Pelästyneinä katselivat munkit toisiinsa.
-- Ei tee mitään, rauhoitti johtaja, -- hän maksaa sen
tuhatkertaisesti.
Ritarit läksivät matkaan ja munkkijoukko saattoi heidät portille,
mutta Iivar Gryn huomasi ettei johtaja ollut heidän joukossaan.
-- Mitä pikemmin täältä pääsemme, sitä parempi, kuiskasi hän
lääniherralle.
Pieni seurue läksi liikkeelle ja Eerik Banér viittasi Iivar Gryniä
rinnalleen.
-- Ei kiitoksia, vastasi tämä, -- minä tahdon pysyä viimeisenä.
Ja sinä hän pysyi alkuosan matkaa, mutta yhtämittaa hän kehoitti
kumppanejaan kiirehtimään.
Puolitiehen päästyä tahtoi lääniherra antaa hevosten levätä muutamia
hetkiä; oikeastaan hän toivoi saavansa Iivarilta selitystä, sillä hän
pelkäsi vastoin tahtoaan joutuneensa osalliseksi pahaan kepposeen,
mikä ei suinkaan miellyttänyt häntä.
Herrat astuivat satuloistaan ja palvelijat saivat hitaasti seurata
heitä.
-- Minun ei täällä pitäisi ryhtyä selityksiin, vastasi Iivar, --
mutta olkoon menneeksi sinun vastuullasi.
Hän lausui testamentin sanasta sanaan, mutta ei vielä ollut
lopettanut, kun äkkiä ilmassa suhahti nuoli, käyden suoraan hänen
takkiinsa.
-- Mitä tämä merkitsee? huudahtivat toiset.
-- Että hurskaat isät jo ovat lukeneet testamentin, vastasi Iivar
herra ja irroitti varovaisesti nuolen. -- Se ei onneksi sattunut.
Enkä luule erehtyväni jos sanon, että se arvattavasti on myrkytetty,
lisäsi hän, heittäen sen luotaan.
-- Mitä muuta siltä saatanan joukolta voisi odottaa, myönsi herra
Otto Krabbe.
Lääniherra ja Kustaa herra kiertelivät ympäristöä etsien
pahantekijää, mutta eivät saattaneet nähdä ainoaakaan elävää olentoa,
paitsi leivoja ja pääskysiä, jotka livertelivät kevätlaulujaan,
tietämättä mitään ihmisten taisteluista ja intohimoista.
Pieni retkikunta läksi taasen liikkeelle, mutta tällä kertaa aika
kyytiä.
Ilomielin ottivat naiset vastaan herra Iivar Grynin, hänen
pilapuheensa huvittivat heitä suuresti ja kun hän kertoi elämästään
luostarissa ja tavasta jolla hän vihdoin kosti kaikki kärsimänsä
vaivat, niin naurettiin salissa täyttä kurkkua ja Iivarista tuli
päivän sankari.
Kustaa Eerikinpoika läksi paikalla huoneeseensa, hänen täytyi miettiä
mitä hän tänäänkin oli nähnyt. Mutta vähäväliin teki hän itselleen
kysymyksen: "missä on kynttilä jota minun tulee seurata?"
Otto Krabbe yhtyi voimiensa takaa Iivarin soimauksiin, sillä hän oli
suuri pappisvihaaja. Hän piti Iivarin pilaa oikein nerokkaana.
-- Mutta se voi maksaa minulle henkeni, huomautti Iivar, -- yritys on
jo tehty.
-- Hyvä etten ollut mukana sillä retkellä, sanoi herra Gregori
Ulftand, -- ja hyvä että pian lähdemme kotipuoleen.
-- Uhkaako tässä joku vaara? kysyi Dorotea ja katsahti pelästyneenä
ympärilleen.
-- On aina vaarallista hankkia itselleen vihamiehiä, vastasi
lääniherra, -- mutta toivon ettei kukaan sentään usko minun tai
perheeni olevan osallisena näin lapsellisessa pilanteossa.
-- Suututko minuun? keskeytti hänet Iivar.
-- Parasta olisi ollut etten olisi lähtenyt sinne.
-- Jos minä jo tänä iltana lähden täältä, niin ei kukaan voi epäillä
sinua.
-- Sinun täytyy jäädä tänne pitemmäksi aikaa, kunnes veresi on
jäähtynyt ja kostajasi tyyntyneet.
Iivar nauroi.
-- Kas, asian laita oli tämä: minä läksin luostariin siitä syystä
että olin joutunut miltei kodittomaksi. Taloa korjataan, sentähden
päätin kerran panna täytäntöön uhkaukseni, tekemällä munkeille
sellaisen kepposen etteivät he ikinä unohda Iivar Gryniä.
-- Jäät nyt tänne kunnes rakennus on valmis.
-- Elokuun alussa matkustan Hollantiin ostamaan lehmiä. Niiden avulla
toivon saavani maksoon rakennuskulungit. Toivottavasti työt päättyvät
siksi.
-- Sitte kai menet naimisiin.
-- Jos saan tytön jonka tahdon, vastasi Iivar, luoden rakastuneen
katseen Doroteaan.
-- Se ei lie mitään mahdotonta, vastasi Dorotea keikaillen.
-- Ehkä saan nyt heti...! huudahti Iivar.
-- Ei, odottakaa kunnes rakennus valmistuu.
Otto Krabbe ymmärsi että viime sanat lausuttiin vain hänen
kidutuksekseen, jonkatähden hän kiireesti läksi ulos. Oli mitä ihanin
ilta, kuu valoi hopeitaan keväiselle maisemalle, siellä täällä näkyi
leveitä varjoja. Äkkiä huomasi hän ikkunasta, että linnaa likeni
henkilö, joka tuontuostakin pysähtyi, ikäänkuin epävarmana siitä,
jatkaisiko matkaansa.
Ritari juoksi kiireesti alas portaita, hän tiesi takaportin, josta
miltei huomaamatta saattoi päästä linnaan. Sitä tietä näytti tuo
henkilökin aikovan.
Porttia avatessa huomasi hän sen takana miehen ja naisen; nainen
oli sama jonka hän oli nähnyt tiellä, mies oli luultavasti käynyt
portista juuri ennen häntä.
Nähdessään ritarin päästi nainen huudon ja aikoi juosta pakoon.
-- Seis! huusi ritari, -- taikka olet kuoleman oma!
-- Oletteko mieletön, miksi juoksette? sanoi mies, joka ei ollut
kukaan muu kuin Torkel. Tosin hänen äänensä hiukan vapisi, mutta hän
tyyntyi samassa ja lisäsi: -- eihän se ole kuin ritari.
-- Ei ei, se ei ole hän, huusi nainen.
Otto kävi häneen kiinni ja työnsi hänet sisään.
-- Katsotaanpa mitä asiaa teillä on, sanoi hän.
Samassa tuli pari palvelijaa tuoden tulta, ja nainen heitettiin
vahtikoppiin.
Torkel seurasi huomaamatta.
Ritari otti kynttilän; sen valossa näkyi laiha, kurja, ryysyinen
olento, joka oli ryöminyt aivan seinään kiinni ja joka vapisi pelosta.
Ritari astui ovelle ja käski palvelijan mennä lääniherran luo
sanomaan, että tämä paikalla tulisi tutkimaan erästä epäilyttävää
henkilöä.
Tätä hetkeä käytti nainen hyväkseen ja viskasi permannolle kirjeen.
Torkel peitti sen jalallaan. Mutta ritari oli huomannut rapinaa ja
kääntyi.
-- Mitä se oli?
-- Hän pudotti jotakin, sanoi Torkel ja oli etsivinään lattialta.
-- Mitä sinä täällä teet?
-- Arvelin että minua ehkä tarvittaisiin... kas tässä on kirje.
Hän ojensi ritarille kirjeen. Tämä kiirehti paikalla valon ääreen.
-- Herra Kustaa Eerikinpojalle! Enkö arvannut!... Kuka sinulle sen
antoi, tunnusta paikalla, taikka annan minä ruhjoa kurjat jäsenesi
niin ettet enää milloinkaan niitä liikuta! huusi ritari.
Nainen oli vaipunut permannolle, hänen huulensa liikkuivat, mutta hän
ei saanut sanaakaan lausutuksi.
Samassa tuli lääniherra paikalle ja ritari kertoi hänelle asiain
kulun.
-- Kuka sinä olet? kysyi Eerik Banér.
Ei vastausta. Pelko oli tehnyt hänet kuin mykäksi.
-- Heitä vettä hänen päällensä, käski lääniherra. Torkel totteli. Hän
oli melkein yhtä kalpea kuin nainen.
-- Tunnetko tuon naisen?
-- Se on äitini!
-- Silloin olet sinäkin osallisena tässä konnantyössä, huusi Otto
Krabbe. -- Kahleisiin hänet on pantava.
-- Minä löysin kirjeen ja annoin sen pois.
-- Siksi ettet uskaltanut kätkeä sitä.
-- Tutkitaan asiaa, sanoi lääniherra tyynesti; -- eduksesi se kyllä
lankeaa että annoit pois kirjeen.
Vähitellen tuli nainen taas tajuihinsa ja kertoi mitä tiesi. Hänen
tyttärensä oli kuollut muutamia tunteja sitte, hän oli lähettänyt
terveisiä, terveisiä -- nainen epäili hetkisen, jatkaisiko --
Torkelille. Mutta hän oli iloissaan, sillä eihän tyttö enää nähnyt
nälkää... Siinä kyyneleet tukahuttivat hänen puheensa. Hän oli
lähtenyt tuomaan pojalleen sanaa... Rannalla hän oli kohdannut
kulkijan, joka oli kysynyt tietä linnaan, hän oli käskenyt häntä
seuraamaan itseään, mutta mies oli antanut hänelle kirjeen ja
pyytänyt häntä viemään sen perille.
-- Mikset heti antanut sitä minulle? kysyi ritari kiivaasti.
-- Ankara herra, pelkäsin tehneeni jollakin lailla pahaa, nyyhkytti
nainen.
-- Sait kai hyvän makson vaivastasi?
-- Markan, vastasi nainen, ojentaen hänelle rahaa. Molemmat ritarit
puhelivat hetkisen hiljaa keskenään; sitte sanoi lääniherra:
-- Saat mennä!
Nainen lankesi polvilleen ja suuteli hänen kättään.
-- Tässä raha.
-- Pidä se, mutta älä enää toimita tuntemattomien asioita. Nyt tiedät
miten käy.
Nainen sopersi muutamia sanoja ja horjui ovea kohti. Torkel seisoi
liikkumattomana.
-- Mene äitisi mukaan, käski lääniherra, -- ja toimita hänelle vähän
syömistä.
Molemmat läksivät.
-- Minä en luota häneen! huudahti ritari.
-- Minun mielestäni hän on antanut mainion todisteen
uskollisuudestaan.
-- Jollei hän ole viisaampi kuin miltä hän näyttää, väitti toinen.
-- Hankkikaa luotettavampi, jos voitte.
-- Tulenpa pitämään silmällä heitä molempia. Torkel pisti päänsä
ovesta sisään.
-- Armollinen herra! sanoi hän.
-- Mitä sinä tahdot? ärjäisi Otto Krabbe.
-- Kirjeen tuoja on lähtenyt Bandersiin päin; lähdenkö ajamaan häntä
takaa?
Ritarit katsahtivat toisiinsa, sitä ei kumpikaan ollut tullut
ajatelleeksi.
-- Tee se! käski lääniherra.
-- Ota kaksi miestä mukaasi! huusi junkkari hänen jälkeensä.
Lääniherra piti kirjettä kädessään; se oli aivan pieni ja ommeltu
kiinni neulalla ja langalla.
-- Annammeko hänen avata ja lukea sen läsnäollessamme? kysyi
lääniherra.
-- Kuninkaan antaman vallan nojalla vaadin että ensin luemme kirjeen
ja sitte päätämme, onko se annettava vangille vai eikö.
Eerik Banér laski kirjeen käsistään ja Otto herra rupesi sitä
ratkomaan; mutta se oli niin hyvin ommeltu, että junkkarin
kärsivällisyys joutui kovan koetuksen alaiseksi. Huomattiin
kirjeen olevan hienointa pergamettia; neulanlävet eivät olleet
vahingoittaneet kirjoitusta; avatessa tavattiin kirjoituksen
ympärillä hienoja, pisteltyjä lehtiä.
-- Naisten työtä! sanoi Otto herra ylenkatseellisesti. Sisältö oli
seuraava:
Rakkahin veljeni!
Ikävöimme sinua enemmän kuin sanat saattavat lausua. Tyynyni on
joka aamu itkusta märkänä, enkä minä näe ilonpäivää ennenkuin
sinä taas olet luonamme. Äitimme suru on suurempi kuin saatan
kuvaella. Kuule nyt, mitä olen ajatellut. Toukokuun lopulla tulee
nopeakulkuinen laiva viipymään Helgenäsin edustalla; hanki vene,
joka vie sinut sinne, niin olet pelastettu, rakas veli. Paperi
loppuu. Me odotamme sinua ja jätämme kertomatta asiain nykyisestä
tilasta kunnes saamme tehdä sen suullisesti. Tuhat syleilyä
meiltä kaikilta. Uskollinen, sureva sisaresi, äitisi, sukulaisesi
ja tuttavasi, me kaikki ikävöimme ja odotamme sinua.
_Margareta_.
-- Joakim Brahen puoliso, huomautti lääniherra.
-- Jollei hän ole täällä kunniasanansa nojalla, niin ei se ole
kuninkaalle tehdyn valan rikkomista, mutta mitä ruotsalaiset
sellaisista välittävät! puhui junkkari.
-- Säilyttäkää kirje!
-- Vien sen mukaani, kun palaan Kööpenhaminaan. Hovineitsyet saavat
ihailla hienoa ompelusta.
Hetken perästä astui Torkel sisään, tuoden mukanaan kääpiön. Hän oli
luultavasti pienin laatuaan, sillä hän oli tuskin viiden korttelin
pituinen. Pää oli suuri kuin keskenkasvuisella lapsella, mutta muuten
sopusuhtaiseksi muodostunut; kädet olivat suurehkot, jalat pienet.
Ritarit hämmästyivät hänet nähdessään siihen määrään, etteivät
lausuneet sanaakaan.
Kääpiön vilkkaat silmät kiertelivät pitkin huonetta, vihdoin
pysähtyäkseen molempiin ritareihin. Hän laski käden sydämelleen
ja teki syvän kumarruksen. Junkkari purskahti suureen nauruun.
Lääniherra kysyi:
-- Kuka sinä olet?
-- En kukaan, vastasi heikko ääni.
-- Mistä tulet?
-- Ulkoa.
-- Hän se toi kirjeen, vastasi Torkel.
-- Mutta nainen ei sanonut, että se oli kääpiö joka antoi hänelle
kirjeen.
-- Seisoin kannon nenässä, kun hän minut näki.
-- Mistä sait kirjeen? kysyi junkkari.
-- Löysin!
-- Älä valehtele!
-- Se riippui kuun säteissä. Junkkari näytti hänelle nyrkkiään.
-- Tiedätkö että saatan sinut kuristaa?
-- Ankara herra, sitte ette saa tietää mitään.
-- Annetaan hänen olla, sanoi lääniherra ja lisäsi samassa: -- onko
sinulla herraa?
-- Olen vapaa kuin ilman lintu.
-- Tahdotko ruveta palvelukseeni?
Miettivän näköisenä pani kääpiö sormen nenälleen ja katsahti
junkkariin eikä lääniherraan.
-- Ehkä mieluummin tahdot ruveta minun palvelukseeni? kysyi junkkari
nauraen.
-- Lieneepä yhdentekevä.
-- Ei sentään. Mikä nimesi on?
-- Aatami!
-- Tuon näköinen ei ensimäinen isämme varmaankaan ollut, lisäsi
junkkari.
-- Kasvan kunhan ehdin, virkkoi kääpiö.
Järkähtämätön vakavuus teki hänet tavattoman hullunkurisen näköiseksi
ja ritarit nauroivat sydämen pohjasta, mutta pikku mies ei siitä
laisinkaan pahastunut. Hänen kasvonsa pysyivät aivan muuttumattomina.
-- Antakaa minun ottaa hänet luokseni, lausui junkkari, -- ehkä
hänestä voi olla hyötyä meille.
-- Mielelläni, vastasi Banér ja lisäsi, osoittaen junkkaria: -- tämä
ritari...
-- Herra Otto Krabbe, jatkoi kääpiö.
-- Tunnetko hänet?
-- Tunnen kaikki!
-- Tiedätkö kuka minä sitte olen?
-- Kallön herra.
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Näenhän sen; ja kääpiö laski käden sydämelleen syvästi kumartaen.
-- No niin, Aatami, jätän sinut nyt herra Otto Krabben haltuun ja
toivon, että palvelet häntä uskollisesti ja nöyrästi.
-- Sinä pahanpäiväinen elukka, tunnet minut nimeltä mutta et enempää,
sopersi junkkari ja otti käteensä ratsastuspiiskan, joka oli pöydällä.
Herrat erosivat. Aatami seurasi junkkaria. Hän sai nukkua huoneessa,
joka oli hänen isäntänsä huoneen ulkopuolella.
Päivä oli ollut rikasvaiheinen. Torkel saattoi äitinsä mökille.
Äänetönnä katseli hän sisarta ja mutisi:
-- Kiitetty olkoon pyhä neitsyt. Nyt tyttö on syönyt tarpeeksi.
-- En saanut _yhtä_ markkaa, kuiskasi äiti tyytyväisenä, -- vaan
_viisi_.
4.