UNI.

Kustaa Eerikinpoika lakkasi laulamasta, laski luutun käsistään ja

peitti niillä kasvonsa. Menneitten aikojen kuvat väikkyivät hänen

silmissään; hän näki vanhemmat, siskot ja Torpan kartanon, jossa hän

oli viettänyt onnellisimmat päivänsä. Sten Sture taisteli yhä maansa

ja valtakuntansa puolesta, sen hän tiesi. Mutta oliko Hemming Gadd

yhä vankeudessa? Hän ei koskaan ollut kysellyt mitään; ja ne uutiset,

jotka hänen läsnäollessaan kerrottiin Ruotsin asemasta, olivat yhtä

vähän uskottavat kuin luotettavat. Mutta aina kun isänmaan asiat vaan

johtuivat hänen mieleensä, karmivat vilunväreet hänen selkäpiitään

ja yksin luutun sävelet saattoivat silloin tyynnyttää hänen mielensä

myrskyä; tai asteli hän pitkin askelin edestakaisin huoneessaan.

-- Minä olen häkkiin teljetty leijonanpoika, virkkoi hän itsekseen;

-- ken minulle ojentaa auttavan käden? Sillä yksinäni en mitään mahda.

Hemming Gadd ja hän olivat yhdessä lähetetyt Kööpenhaminaan ja

muisto siitä keskustelusta, joka heillä matkalla oli ollut, oli

hänen ainoa lohdutuksensa ja yllykkeensä. "Ruotsi voi puolustautua,

jos se tahtoo", oli vanha piispa sanonut, "mutta kolme neljäsosaa

aatelistosta on kurjia raukkoja, jotka kumartelevat kuningasmahtia;

niistä täytyy tanskalaisen ensin imeä pois veret; vasta sitte voi

Ruotsin kansasta ja jälellejääneestä aatelistosta tulla vapaita

miehiä, jos he vaan saavat kelpo johtajan".

Nuorukaisen usko pelastukseen oli tietysti vielä suurempi kuin

vanhuksen. Että kelpo johtaja saattoi pelastaa Ruotsin, niissä

sanoissa oli kummallinen taika.

Sekä Sten Sture että vanha Hemming olivat antaneet hänestä hyvän

arvostelun. Ja millä ilolla hän oli valmis uhraamaan henkensä rakkaan

isänmaan edestä!

Kansa oli nykyään valistuneempi kuin Engelbrektin aikana ja koska

kerran tämä oli onnistunut aikeessaan, niin miksei Kustaa onnistaisi!

Mutta vapaus oli onnistumisen ensi ehto ja miten hän sen saisi? Monia

monituisia kertoja hän epätoivoissaan oli korottanut kätensä taivasta

kohti, mutta enkeliä ei kuulunut, joka olisi avannut vankilan portit:

hän oli ja pysyi vankina.

Tavattomia voimainponnistuksia hänen tuli kestää voidakseen tekeytyä

kuuroksi ja sokeaksi, kun tanskalaiset hänen ympärillään laskettivat

pilaa hänestä ja hänen maanmiehistään.

Monasti heiteltiin ruotsalaisista ritaritiloista arpaa ja joskus

riideltiin siitä, kuka saisi naida hänen oman sisarensa.

Sellaisten tapausten jälkeen Kustaa tuskin saattoi hillitä mieltään,

ja kiireen kautta palasi hän hiljaiseen huoneeseensa, varmana siitä,

että kiusaajat seuraavana päivänä taas alkaisivat entisen pelin.

Tänään niinkuin edellisinäkin iltoina oli luuttu tuudittanut hänet

rauhaan. Hän oli ajatuksissaan katsellut elämänsä lyhyttä tarua

ja sitte laskeutunut levolle; mutta unta häiritsivät levottomat

mielikuvat ja tuontuostakin hän säpsähti, sillä hän luuli jonkun

maininneen nimeään.

Vasta aamupuoleen yötä hän nukkui raskaaseen uneen. Ja äkkiä tuntui

siltä kuin hän olisi ollut ulkona ja hänen vieressään olisi seisonut

kynttilä, joka valaisi tavattoman kirkkaasti. Hän tahtoi ottaa sen

käteensä, mutta se väistyi yhtämittaa. Hänet valtasi yhä suurempi

halu saavuttaa se. Hänen edessään oli raivaamaton tie ja metsä,

jonka tiheys oli miltei läpitunkematon; kasvoja, käsivarsia ja

jalkoja haavoittivat risukot ja riippuvat oksat, jalat sattuivat

verille teräviä kiviä vastaan, joita oli hänen tiellään, mutta hänen

halunsa omistaa kynttilä oli yltynyt miltei tuskaksi: hänen täytyi se

saavuttaa tai sortua. Milloin oli hän sakeassa metsässä, milloin oli

hänen edessään iso, pimeä rakennus, milloin suuri ihmisjoukko, joka

miekkojen asemasta korotti häntä kohti eläviä, pihiseviä käärmeitä

pistimineen.

Mutta puiden latvojen takaa valaisi kynttilä; se loisti esiin vanhan,

rappeutuneen rakennuksen ikkunoista ja raoista, sen hohde ylettyi

vihollislaumojen päällitse, ja hänen kykynsä kasvoi tavattomalla

voimalla; hän raivautui tiheän metsän halki, vanhat muurit kaatuivat

hänen kätensä iskusta; aseetonna hän ryntäsi ihmislaumaa kohti ja

se väistyi kauhistuneena valon tieltä. Kynttilä kulki yhä hänen

edellään, monasti hän jo luuli olevansa niin lähellä sitä, että aikoi

käydä siihen käsiksi, mutta yhä se vaan väistyi.

Hengästyneenä hän seisahtui katselemaan haavoittuneita jäseniään.

"Jospa minulla vaan olisi vahvat vaatteet!" ajatteli hän; samassa

tunsi hän komean ritaripuvun sujuvan pitkin ruumistaan; se sopi

hänelle mainiosti ja kynttilä oli aivan likellä; se näkyi miltei

seisahtuneen häntä odottamaan. Häneltä pääsi ilon huokaus ja hän

kiirehti sitä tavoittelemaan, mutta yhä vieläkin se väistyi. Puku

esti hänen askeleitaan, mutta hän ei sittenkään tahtonut siitä

luopua, ja väkevällä voimanponnistuksella päätti hän saavuttaa

päämääränsä. Hän rupesi kiireesti juoksemaan, ympäristö miltei tanssi

hänen silmissään; esteet katosivat, kynttilä tuli yhä likemmä, ei

tarvinnut muuta kuin ojentaa käsi sitä ottamaan ja -- samassa hän

heräsi.

Heräsi läpimärkänä hiestä. Vasta pitkän ajan päästä hän pääsi täyteen

tajuntaan, unikuvat leijailivat niin elävinä hänen edessään, että

kului hyvä hetki ennenkuin todellisuus sai voiton.

Kirkas aurinko paistoi huoneeseen ja Kustaa nousi kiireesti.

Palvelija, joka hetken kuluttua tuli sisään, kertoi jo kahdesti

käyneensä huoneessa, mutta armollinen herra oli nukkunut niin makeaa

unta, ettei hän ollut uskaltanut häntä häiritä.

-- Satuloi hevoseni, Torkel, tahdon lähteä metsään, nyt heti paikalla.

-- Ennenkuin armollinen herra on mitään nauttinut?

-- Niin, kuulethan sen!

Kustaa tahtoi olla yksin mietteineen. Hänen ajatusmaailmaansa oli

syntynyt jotakin uutta, hän tunsi olevansa niin merkillisen voimakas

ja täynnä toivoa.

Parin hetken kuluttua ratsasti hän metsään. Häntä seurasi

palvelijapoika, joka ei milloinkaan saanut heittää häntä silmältä.

Tämä oli roteva, viekas ja sukkela nuorukainen, yhtä ikää kuin

Kustaa. Lääniherra oli sanonut, että hänen henkensä joutuisi vaaraan,

jos hän päästäisi ritarin näkyvistään, jotavastoin hän löytäisi

onnensa, jos tarkasti hoitaisi vartijatointaan.

Tosin Torkelin käsitykset onnesta olivat mitä alkuperäisintä laatua.

Hänen toiveensa rajoittuivat siihen että hän sai tarpeeksi ruokaa

eikä liiaksi selkäänsä, ja tämän onnensa saavuttamiseksi oli hän

valmis ryöstämään ja surmaamaan, jos hänen herransa käski.

Tuuhea tammi- ja pyökkimetsä oli punonut oksansa niin tiheäksi

verkoksi, ettei sen läpi päässyt ainoakaan auringonsäde; maa oli niin

liejuista ja raivaamatonta, että hevoset vaivoin pääsivät kulkemaan,

mutta ritari ei sitä huomannut, hänen ajatuksensa olivat kaukana,

muilla mailla. Mitä merkitsi kynttilä, jota hän unissaan oli ajanut

takaa, mitä merkitsivät kaikki hänen omituiset näkynsä?

He olivat ratsastaneet noin puoli penikulmaa, kun he näkivät valon

loistavan puitten takaa; hetkisen perästä he huomasivat pienen

raivatun alan, jolle oli levitetty lampaannahkoja, ja niillä

istumassa oli kaksi miestä. Toinen paikkasi vanhaa nahkatakkia,

toinen loikoi vatsallaan, kepillä kohennellen tulta. Ensinmainitun

yläruumis oli alaston, hänen kaareva rintansa oli karvainen ja hänen

käsivartensa tavattoman paksut.

Toinen miehistä oli miltei kauhean näköinen; hän polki jaloillaan

maata, jotta lika pärskyi suoraan hänen päälleen, mustat hiukset

riippuivat pitkinä suortuvina matalalla otsalla, parta oli karkea ja

pörröinen; silmät katosivat syviin onteloihin, nenä oli litteä ja

suun kohtaa merkitsi pitkä halkeama.

Kustaa ratsasti likemmä.

-- Mistä te olette kotoisin? kysyi hän ystävällisesti. Pitkällään

oleva mies kääntyi toiselle kyljelleen, oikein nähdäkseen vieraan.

-- Susilla ja ketuilla ei ole ystäviä, vastasi hän sitte. -- Ne ovat

kotoisin kaikkialta eivätkä mistään, ja samassa teki hän tutunomaisen

liikkeen Torkelille ja kääntyi takaisin vatsalleen.

-- Mutta te ette ole eläimiä, vaan ihmisiä, vastasi Kustaa. -- Kysyn

siis vieläkin: mistä olette kotoisin?

-- Tuolta, armollinen herra, vastasi mies joka neuloi, ja viittasi

oksista ja risuista tehtyä rotkoa, jonka katto oli turpeilla

peitetty. -- Tuolla me asustelemme.

-- Sekä kesät että talvet?

-- Niinkuin metsän pedot, jatkoi pitkällään oleva mies, kääntyen

ympäri niin että tuli selälleen, -- me otamme ravintomme mistä saamme

ja nauramme sekä laille että evankeliumille.

-- Olette varmaankin sissejä?

-- Kyllä, miksemme myöntäisi sitä? Hirttoköysi heiluu yhtämittaa

silmiemme edessä, mutta me ymmärrämmekin pysyä siitä niin kaukana

kuin suinkin.

-- Eiköhän olisi parempi viettää järjestettyä elämää ja tehdä työtä?

-- Ja raataa loppuun voimansa herrojen palveluksessa. Ei kiitoksia!

ja mies nauroi rajusti.

Neuloja nosti päätään; hänen kasvonsa olivat ystävälliset, miltei

tyhmän näköiset.

-- Esra raukalla on vaimo ja lapset, virkkoi hän. -- Poika vietiin

sotapalvelukseen, lienee jo kuollut, vouti otti häneltä ainoan lehmän

ja vaimo ja kuolemaisillaan oleva tyttö istuvat tuvassa, jolleivät

jo ole kuolleet nälkään. Esra ei saanut katselleeksi kurjuutta ja

sentähden tuli hän tänne metsään minun luokseni. Minulla on vielä

muutamia kuivaneita kalapalasia ja kun ne loppuvat niin saamme keksiä

uusia keinoja.

Ja mies vahasi lankansa, pujotti sen neulansilmään ja rupesi

neulomaan.

Samassa kuului Torkel katkerasti nyyhkyttävän ja kun Kustaa

kääntyi häneen katsomaan, näki hän hänen kasvonsa aivan turvonneen

pidätetyistä kyynelistä.

-- Onko tuo isäsi? kysyi Kustaa. Omituinen aavistus oli lentänyt

hänen päähänsä.

-- On, herra. Ja sisar ja äiti ovat kuolemaisillaan nälkään, vaikeroi

nuorukainen.

-- Etkö ole puhunut asiasta lääniherralle?

-- Isä on metsävaras ja melkein henkipatto. Tuvan olisi jo aikoja

sitte pitänyt olla kylmillään, mutta armosta se vielä on saanut pysyä

sillään.

-- Asuvatko he kaukanakin täältä?

-- Kappaleen matkan päässä länteen päin.

-- Ajetaan sinne! ja Kustaa otti rahan taskustaan. -- Rahavarani

ovat niin pienet, etten saata antaa enempää, virkkoi hän punastuen

ja ojensi Esralle rahan. Tämä otti sen kiireesti ja pisti poveensa,

lausumatta edes kiitosta.

Kustaa toivotti "Jumalan rauhaa" ja ajoi sitä suuntaa kohti, minne

Torkel oli neuvonut. Hetkisen kuluttua he seisahtuivat pienen mökin

eli oikeammin sanoen maakuopan eteen, josta nousi paksu savu. Torkel

hypähti kiireesti hevosensa selästä ja riisti auki rappeutuneen oven.

Huone oli täynnä savua; kesti hyvän aikaa ennenkuin Kustaa saattoi

nähdä naisen, joka liikkui lieden ääressä, ja surkean olennon, joka

lepäsi nurkassa olkisäkillä. Torkel kiiruhti äitinsä luo, heidän

välillään syntyi kiivas kina, kunnes äiti vihdoin antoi perään, astui

Kustaata kohti ja heittäysi polvilleen hänen eteensä.

-- Ankara herra, huusi hän, -- älkää syöskö minua onnettomuuteen!

-- Miksi sinä ajattelet niin pahaa minusta? kysyi Kustaa

hämmästyneenä.

-- Katsokaa tytärtäni, huudahti nainen, osoittaen nuorta tyttöä, joka

laihana kuin luuranko ja suljetuin silmin lepäsi kurjalla vuoteella.

-- Nälkä ja kova työ ovat tehneet hänet tuollaiseksi; hän ei ole

kahteen päivään syönyt mitään; itse voin nähdä nälkää ja vaikka

kuolla nälkään, mutta kun minun pitää nähdä hänen silmiensä seuraavan

itseäni ja tietää että ne minulta anovat leipäpalaa, jota minä en

saata antaa, niin se on pahempaa kuin helvetin kaikki tuskat. Varhain

aamulla läksin lahden rannalle, seisoin kauvan kivellä vedessä;

vihdoin nykäisi ja onkeeni tarttui suuri harjuslohi. Miltei huudahdin

ilosta, mutta sitte lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa, sillä

eihän tyttöraukan tänään tarvitse kuolla nälkään. Oli niin varhainen

aamu, ettei onneksi kukaan tullut minua vastaan, ja nyt on kala

keitetty. Tiedän kyllä että se on varastettua tavaraa, mutta tuleeko

minun antaa lapseni kuolla nälkään?

Epätoivoisena nainen väänteli käsiään.

-- Älkää kuluttako aikaa hukkaan, vaan antakaa hänelle ruokaa,

virkkoi Kustaa liikutetuin mielin.

Sydäntä särkevää oli nähdä kuinka sairaan silmät ruokaa nähdessä

miltei pullistuivat ulos kuopistaan. Ahmimalla hän sitä nieli ja kun

se loppui, loi hän äitiin niin rukoilevan, tuskallisen katseen, että

Kustaakin pyysi että hänelle annettaisiin enemmän.

Se vaikutti häneen sentään niin pahaa, että hän miltei oli

heittämäisillään henkensä, mutta vihdoin hän tointui ja vaipui uneen.

Silloin kysyi Kustaa, minkätähden ei mies tehnyt työtä heitä

elättääkseen. Nainen katsahti Torkeliin ja virkkoi sitte hiljaa:

-- Hän varasti kerran lampaan, suuri hätä hänet siihen pakoitti;

silloin leikattiin häneltä varastamisen merkiksi korva ja siitä asti

hän on ollut henkipatto, eikä kukaan ota häntä leipiinsä. Nyt hän on

tullut kuin villiksi eläimeksi.

Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka Torkel vihdoin katkaisi sanoilla:

-- Herra kulta, pelkään että linnassa tulevat rauhattomiksi, kun

olemme viipyneet näin kauvan.

Kustaa nousi.

-- Jollen itse saata tulla luoksenne, niin minä Torkelin kautta

lähetän teille niin paljon ettei teidän tästälähin tarvitse nähdä

nälkää, sanoi hän liikutetuin mielin. Mutta nainen heittäytyi hänen

jalkainsa juureen ja peitti hänen kätensä suudelmilla ja kyynelillä.

Retkeilijät palasivat kotiin toista tietä, jonka Torkel arveli

lyhemmäksi. Se olikin oikotie ja pian näkyi jo Kallön linna mäeltään:

suuri, mahtava rakennus torneineen, aukkoineen, pimeä metsä komeana

taustana. Etupuolella lepäsi kirkas järvi, huuhtoen rantoja; pitkä

kivisilta johti maalta veden poikki.

Aamuaurinko valoi säteitään linnan pieniin, vihreähtäviin

lasiruutuihin ja niityille ja vainioille, joilla hento oras nousi,

satoa lupaellen.

* * * * *

Tahdomme ennen retkeilijäin tuloa palata linnaan. Vieras, joka sinne

viimeksi saapui, on siksi korkea herra, että hänelle täytyy osoittaa

kohteliaisuutta. Yö oli herra Otto Krabbelle ollut levoton, hän oli

tottunut tekemään aivan niinkuin tahtoi ja nyt asettui este hänen

tielleen, juuri hänen tavoitellessaan sitä onnea, jota hän eninten

halasi.

Hän oli monta kertaa Kööpenhaminassa tavannut Dorotean ja silloin

aina pitänyt hänestä, mutta kun tyttö viimein kävi siellä isänsä

kanssa kuninkaan häissä ja hän näki hänen kauniin muotonsa ja

punaiset poskensa, niin hän rakastui häneen. Ja tyttö osoitti

hänelle selvästi enemmän suosiota kuin muille ihailijoilleen.

Siitä hullaantui Otto herra uskomaan, ettei hänet ollut Dorotealle

yhdentekevä.

Mutta kun hän nyt saapui saamaan vahvistusta toiveilleen, niin neito

miltei käänsi hänelle selkänsä. Kuka lieneekään ollut hänen salaisen

rakkautensa esine; Otto Krabbe se ei ainakaan ollut.

Hän nousi varhain aamulla ja ajoi luotaan yön synkät mielikuvat.

Jos tuo Kustaa Eerikinpoika todellakin uskalsi ajatella tytön

omistamista, niin kyllä Otto Krabbe tiesi keinoja, joilla hänet

tehtäisiin vaarattomaksi.

Hän pukeutui sinä aamuna tavallista suuremmalla huolella, leveä,

ommeltu kaulus oli hartioilla ja pitkä tukka kiertyi kauniina

kiharoina korvien ja niskan kohdalla; pienessä peilissä ei

hän saattanut nähdä kuvaansa kuin puoleksi, jonkatähden hän

välinpitämättömästi viskasi sen luotaan ja ajatteli, että tyttö sai

tyytyä häneen sellaisena kuin hän oli.

Saliin astuessaan tapasi hän siellä heti Dorotean. Tyttö oli

yksinkertaisessa valkeassa aamupuvussa, joka hänelle erinomaisesti

sopi, järjestämässä keväisiä kukkia; osa niistä oli pudonnut

lattialle ja toisia hän kuumeentapaisella kiireellä asetteli kahteen

hopeamaljaan.

Hän ei ollut kuullut Oton askeleita, joten tämä rauhassa saattoi

jäädä häntä katselemaan; kiire oli enentänyt hänen poskiensa punaa,

Otto ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina.

-- Dorotea! kuiskasi hän hellästi.

-- Kuka siellä? kysyi Dorotea kääntymättä.

-- Se, joka rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa!

Säihkyvin silmin käänsi tyttö päätään ja näki silloin ikkunassa

riippuvasta peilistä Otto Krabben synkät piirteet aivan takanaan.

-- Etkö vastaa? kysyi ääni taaskin.

-- En luota sinuun!

-- Luotat jos rakastat.

-- En tahdo rakastaa.

-- Mikset?

-- Jottei minua petettäisi.

-- Mutta jos pyhästi vannon...

-- Älkää vannoko, herra Otto Krabbe, en siltä paremmin luota teihin,

vastasi tyttö nauraen ja kääntyi häneen päin. Mutta hänen poskensa ei

enää punoittanut, se oli käynyt vallan kalpeaksi. Äkkiä hän istuutui.

-- Myöntäkää että erehdyitte äänestä, huudahti ritari kiivaasti ja

tuli häntä likemmä.

-- Entä jos olen päättänyt antaa kaikille kosijoilleni saman

vastauksen?

-- Kaikille, poikkeuksettako?

-- Te ette ole rippi-isäni.

-- En, mutta minun täytyy tietää, oletteko antanut rakkautenne

arvottomalle, vankiraukalle, jonka vapaus on minun vallassani ja joka

kalliisti saa maksaa, jos hän on ryöstänyt rakkautenne.

-- Oletteko mieletön, herra Otto Krabbe! huudahti Dorotea, koettaen

säilyttää mielenmalttinsa. -- Herra Kustaa Eerikinpoika ei ole

aikonut rakastua minuun enempää kuin minäkään häneen; mutta me

sisarukset olemme osoittaneet hänelle ja hänen onnettomuudelleen

myötätuntoisuutta; te ja teidän vertaisenne ivaatte ja pilkkaatte

häntä; sentähden hän mieluummin seurustelee meidän kanssamme ja

laulelee meille silloin tällöin. Pyhä neitsyt, pitääkö minun

vieraalle vastata teoistani? Kukaan ei vielä milloinkaan ole

uskaltanut langettaa varjoa minun tai sisareni kunnialle ja nyt sen

tekee mies, joka sanoo rakastavansa minua. Oi!

Tyttö kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Herra

Otto hämmästyi niin ettei tietänyt mitä uskoa. Tytön suru liikutti

häntä, hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja rukoili häneltä

anteeksi.

-- Jos minulla olisi veli, huudahti Dorotea, korottaen kauniit

silmänsä taivasta kohti, -- niin hän kostaisi häväistyksen, jonka

olen saanut kärsiä.

-- Mitä te vaaditte vikani sovittamiseksi? kysyi nuori ritari

epätoivoissaan; -- te ette aavista mitä toivoton rakkaus on ja mihin

mustasukkaisuus saattaa johtaa.

-- Olette mustasukkainen... minulle?... Ah, sillä kasaatte syntiä

synnin päälle; menkää, en koskaan tahdo nähdä teitä silmieni edessä!

-- Dorotea, sinä teet minut hulluksi!

-- Ja te pelästytätte minut kuoliaaksi; olemme siis kuitit.

Häneen katsomatta asteli neiti ikkunan luo, nojasi kuuman otsansa

ruutuun ja nyyhkytti tuontuostakin. Hetkisen tuntui ritari epäilevän,

sitte hän seurasi häntä.

-- Merkitseekö tämä että kaikki on lopussa? kysyi hän käheällä

äänellä.

-- Merkitsee! Dorotea ojensi hänelle kätensä. -- Hyvästi!

Tuntiessaan tytön sormet kädessään heittäysi hän uudestaan maahan ja

kietoi väkevät käsivartensa hänen ympärilleen.

-- Miksi sinä kidutat minua? kuiskasi hän. -- Sinä tiedät että olet

minulle rakkain maailmassa.

-- En tahdo ruveta kenenkään orjattareksi.

-- Hallitsijattarekseni, kuningattarekseni sinut teen, tottelen sinua

kaikessa, jos vain tulet omakseni. Miksemme saata mennä naimisiin

heti paikalla ja sinä lähteä mukaani nyt jo?

-- Niinkuin mikäkin halpa porvaritytär! Sinä et tiedä mitä sanot.

Tyttö riistäytyi irti.

-- Dorotea, sano mitä vaadit, mutta älä ärsytä minua yli voimieni.

-- Tahdon että herra Otto Krabbe saapuu tänne kosimaan suuren

saattojoukon seuraamana, niinkuin tapa vaatii. Sitte tahdon että

Kallön linnan herra kysyy tyttärensä mielipidettä ennenkuin hän hänet

naittaa ja että hän saa valita puolisokseen kenen tahtoo.

-- Mutta jos hän silloin kieltäytyy.

-- Saattaapa olla, herra Otto, ettette milloinkaan saavu.

-- Ei, ei. Rakastan teitä niin että asettukoon tielle mitä esteitä

tahansa, teidän pitää tulla vaimokseni, sen vannon miekkani kautta,

ja pantiksi otan tämän suudelman.

Hän sulki neidon syliinsä ja suuteli häntä niin kiireesti, ettei hän

ehtinyt sitä estää. Hehkuvin poskin ja säteilevin silmin hän jäi

hänen eteensä seisomaan.

-- Tahtoisin lyödä teitä! virkkoi hän.

-- Olkaa varoillanne taikka otan toisen suutelon! Samassa astui

lääniherra sisään.

-- Olen hakenut teitä, herra Otto, alkoi hän, -- te tahdoitte puhua

kanssani ennen aamiaista.

-- Niin tahdon vieläkin!

-- Menkäämme minun huoneeseeni, siellä saamme parhaiten olla

rauhassa. Mikä nyt on? kysyi lääniherra kääntyen Dorotean puoleen,

joka seisoi miltei liikkumattomana.

-- Ehkä minä saan selittää, kun olemme kahdenkesken, puuttui Otto

herra puheeseen, ja molemmat miehet läksivät huoneesta; tulemme pian

heitä seuraamaan.

Jäätyään yksin viskasi Dorotea maahan kaikki kukkaset toisesta

maljasta ja upotti siihen kauniin pienen suunsa; hän ravisti päätään

ikäänkuin päästäkseen jostakin pahasta, sitte hän nenäliinallaan

rupesi hankaamaan huuliaan ja poskiaan jotta ihoa kirveli.

-- Se inhoittava, hävytön ihminen, tulee suutelemaan tyttöä vastoin

hänen tahtoaan. Teloittaa hänet pitäisi ja panna piikkipyörälle

sellaisesta rikoksesta.

-- Ja nyt he hierovat minusta kauppaa... ha ha ha kuinka minä heidät

petkutan! jatkoi hän tanssien pitkin huonetta. -- En aavistanut että

tämä kävisi näin hyvin. Nytpä minä leikittelen hänen kanssaan ja

lahjoitan sentään sydämeni sille jota rakastan. -- Kas, tuolla hän

tuleekin, terveenä, reippaana kuin nuori sankari. Oi, nyt hän nostaa

silmänsä... ei, hän ei saa nähdä minua, sillä silloin hän tervehtii

ja sen saattaisi susi tuolla huoneessa nähdä... oi miten tulen

olemaan varovainen tästälähin... mutta jos hän jonakin päivänä rupeaa

yhtä rohkeaksi kuin herra Otto... niin silloin sallin ehkä hänen

ottaa suudelman!

Nauraen tyttö juoksi pukeutumaan. Ja me kiiruhdamme nyt lääniherran

työhuoneeseen, jossa molemmat herrat istuvat ikkunan ääressä.

-- Antakaa hänet minulle! huudahti Otto Krabbe. -- Rakastan häntä

enemmän kuin sanoin saatan lausua.

-- Hän on vielä niin nuori, vastasi isä, -- tuskin seitsemäntoista

vanha, ja arvelen että meidän hiukan täytyy odottaa.

-- Sallittehan minun koettaa voittaa hänen sydämensä?

-- Soisin mielelläni että se teille onnistuisi.

-- Luuletteko jonkun olevan tielläni?

-- Ei minun ymmärtääkseni, mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo

myötänsä?

Tumma puna lensi Otto herran kasvoille.

-- Minä tulen vartioimaan häntä ikäänkuin hän jo olisi omani, lausui

hän. -- Kartanoni Lindenäs ei ole monenkaan penikulman päässä. Saatte

nähdä että minusta tulee talonne ahkera vieras.

-- Toivon saavani teistä rakkaan pojan.

He pusersivat toistensa kättä ja Otto herra puuttui puheeseen:

-- Tuon viestejä ja terveisiä kuninkaalta, sanoi hän, ottaen

povitaskustaan kirjeen, jonka jätti Eerik Banérille.

Tämä otti kirjeen ja luki. Siinä oli käsky kuninkaalta hänen

hyvälle ystävälleen ja lääniherralleen herra Eerik Banérille, että

tämä Kustaa Eerikinpoikaa kohtelisi herra Otto Krabben käskyjen

mukaan, pääasiallisesti siinä suhteessa, ettei vangille annettaisi

tilaisuutta paeta Kallösta.

-- Se ei ole mahdollista; sitäpaitsi Kustaa on haaveilija, joka minun

luullakseni viihtyy kaikkialla; mutta kuninkaan käskyä pitää totella.

Mitä sinä aiot tehdä hänelle?

-- Hankkia varman vanginvartijan.

-- Sellainen hänellä jo on. Mutta voithan hankkia paremman.

-- Minä koetan. Mutta täytyykö hänen välttämättömästi viettää

aikaansa tyttärienne seurassa?

-- Tarkoitat Doroteaa. Mutta jos hän mielellään viettäisikin

aikaansa hänen seurassaan, niin etkö luule että se on paras keino

karkausyrityksiä vastaan?

-- Minun kihlattuni! huudahti Otto nousten istualtaan, -- hänetkö

uhrattaisiin tuollaisen karkulaisen tähden?

Polttava puna nousi lääniherran tavallisesti niin levollisille

kasvoille.

-- Unohdat, Otto Krabbe, -- ettei hän vielä ole morsiamesi. Hänellä

on valta valita ja jos hän valitsee ruotsalaisen aatelismiehen, niin

kuningas Kristian saattaa olla varma siitä että hän on lujemmissa

siteissä kuin mitä kaikki rautakahleet voivat tarjota; eihän tämä

olisi ensi kertaa, jolloin jalosukuinen tanskalainen neito on

lähtenyt rouvaksi ruotsalaiseen ritarilinnaan.

-- Mutta sanoittehan vasta, että mielellänne ottaisitte minut

vävyksenne, lausui junkkari, miltei vavisten mielenliikutuksesta.

-- Niin, sanon sen vieläkin; jos minulla olisi kaksi tytärtä, niin

antaisin teille kummallekin yhden; mutta nyt on päätösvalta Dorotean

käsissä ja minä luulen että hänen vaalinsa tulee lankeamaan teidän

eduksenne.

-- Hän ei saa kuulua kenellekään toiselle! puhkesi Otto

intohimoisesti puhumaan ja löi kätensä miekan kahvaan.

-- Minä tahdon, minun täytyy hänet voittaa!

Samassa katkesi keskustelu, sillä pihalta rupesi kuulumaan huutoa ja

meteliä. Lääniherra riensi ikkunaan ja näki hevosen selässä miehen,

joka pitkällään molemmin käsin piteli kiinni hevosen kaulasta. Joukko

palvelijoita riensi auttamaan ratsastajaa ja kun tämä vihdoin tunsi

maaperän jalkainsa alla, päästi hän tyytyväisyyttä ilmaisevan mörinän

ja viskasi yltään kaavun.

-- Sehän on luostariveli, huudahti Eerik Banér, -- mikähän nyt on?

Sekä lääniherra että hänen vieraansa kiirehtivät alas portaita.

Munkki pyyhki kasvojaan takkinsa liepeeseen ja murahteli entistä

lujemmin, kun näki edessään tulijat.

-- Mitä nyt on tapahtunut, kun lähdette ratsastamaan ilman satulaa,

isä Sigurd? kysyi lääniherra.

-- Saatana kujeilee ja vehkeilee, ähki munkki. -- Armollinen

lääniherra, teidän täytyy heti tulla luostariin, muuten me kaikki

voimme joutua vangiksi.

-- Mikä sitte on?

-- Siitä on jo monta viikkoa kun tuo jumalaton ihramaha Iivar Gryn

tuli tänne Århusista ja vaati yösijaa luostarista.

-- Laki ja hyvä tapa velvoittavat teitä antamaan sitä.

-- Me annoimmekin hänelle, parhaan minkä me raukat saatoimme antaa,

mutta hän ei koskaan ole tyytyväinen, vaan huutaa ja kiroilee ja juo

itsensä juovuksiin jokikinen päivä... Emme tiedä, mitä tehdä.

-- Miksette käänny piispanne puoleen? Hänen velvollisuutensa on

ratkaista riitanne.

-- Me kyllä kutsuimme hänet ja hän tuli ja uhkasi ritari Gryniä

kirkon pannalla, jollei hän lähtisi tiehensä ja jättäisi meitä

rauhaan, mutta arvatkaas mitä hän silloin teki?

Munkki väänteli suutaan ja siunaili. Hän tahtoi herättää sääliä,

mutta hänen pulleat, punaiset kasvonsa ja kaksinkertainen leuka

vastustivat räikeästi säälin tunnetta.

-- Saatanallisilla vehkeillään houkutteli hän piispan kirkon ovien

väliin, puhui munkki melkein huutamalla, -- ja sitte hän piteli ovia

kiinni ja vannoi ettei hän avaa niitä ennenkuin piispa on siunannut

suuren syntisen Iivar Grynin.

-- Siunauksesta ei kai sentään tullut mitään? kysyi Kustaa

Eerikinpoika, joka myöskin oli saapunut paikalle.

-- Jalo herra, hänen täytyi, päänsä päästimeksi.

-- Hänkö siis riisti teiltäkin satulan? kysyi Otto Krabbe.

-- Kun minä kerroin lähteväni tänne kantelemaan, niin hän pakoitti

minut nousemaan satuloimattoman hevosen selkään. Sitte hän vielä

juoksi perässäni hyvän matkaa ja ruoski hevosta, jotta se laukkasi

vinhaa vauhtia, ja käski minua viemään paljon terveisiä tänne.

-- Tulkaa nyt syömään aamiaista kanssamme, isä Sigurd, niin saamme

likemmin puhua asiasta.

Lääniherra astui edellä ja toiset seurasivat. Töintuskin Otto

Krabbe sai itsensä pakoitetuksi vastaamaan Kustaa Eerikinpojan

tervehdykseen. Eniten häntä suututti se, että ruotsalainen oli

muhkeampi vartaloltaan kuin hän itse.

Salissa tapasivat herrat Mette rouvan, molemmat sisarukset sekä talon

muut vieraat. Kaikki istuutuivat runsaitten ruokapöytien ääreen.

Munkille osoitettiin sija pöydän alapäässä, hän kietoi takin liepeet

puolialastomien sääriensä ympäri ja istuutui mukavaan asentoon

penkille.

-- Minä vanha raukka läksin syömättömänä luostarista, puhui hän

naapurilleen. -- Oikein tulee maistumaan makealta, kun taas saan

palasen suuhuni.

Lääniherran käskystä oli hänen eteensä asetettu suuri olutkannu,

mutta maistettuaan asetti hän sen takaisin pöydälle ja hänen pienet

silmänsä tirkistelivät viinikannuja pöydän toisessa päässä.

-- Eikö maistu? kysäisi lääniherra.

-- Vatsani ei siedä tätä, mutta sietäisi viinitilkkasen. Isännän

käskystä asetettiin hänen eteensä viinikannu ja nyt hän piti puoliaan.

Keskustelu oli erittäin vilkas ja Kustaakin otti siihen osaa, vastoin

tavallisuutta; hän istui Mette rouvan vieressä ja kyseli häneltä,

kummoiset luostarit ja niiden elämä Tanskassa oli.

-- Luultavasti luostariolot Tanskassa ovat samat kuin Ruotsissa,

huomautti hän, -- minä niitä tunnen tavattoman huonosti.

Herra Otto istui vastapäätä Doroteaa. Tyttö tunsi että hän yhtämittaa

iski häneen silmänsä, jonkatähden hän tiesi olla varoillaan. Hän

tekeytyi huimaavan iloiseksi ja tunsi julmaa nautintoa nähdessään

miten mustasukkainen herra Otto oli hänen naapurilleen junkkarille,

jolle hän muka erityisen luottamuksen osoitukseksi tuhlaili suloisia

hymyilyjä ja kuiskaili kaikellaisia vähäpätöisyyksiä.

Aterian loputtua kääntyi lääniherra munkin puoleen:

-- No, isä Sigurd, mitä luostariin muuten kuuluu?

-- Pahaa, pahaa; elämme surullisena aikana; hurskaat veljet, jotka

viettävät yöt päivät rukouksessa sielujen pelastukseksi, saavat

palkakseen kiittämättömyyttä. Usko laimenee laimenemistaan, siksi

ovat lahjat niin pienet; koko päivän olen vaeltanut talosta taloon

enkä -- sydämeni vuotaa verta kun sen sanon -- saanut juuri mitään.

-- Mikä tuota herra ritari Gryniä oikeastaan vaivaa?

-- On kuin hänen kanssaan paholainen itse olisi tullut luostariin;

kerran viime viikolla kutsutti hän johtajan luokseen ja komensi tätä

toimittamaan kauniin ilman seuraavaksi päiväksi. "Se joka helvetin

tuskista voi pelastaa kokonaisen sielun mahtanee toki saada auringon

paistamaan muutamaksi tunniksi", arveli hän. Mutta pahaksi onneksi

tuli sade; silloin hän astui johtajan omaan selliin, sulki oven ja

ruoskitsi johtajaa tämän omalla nuoralla; kunnianarvoisa isä toimitti

vihdoin paikalle aseellisia miehiä, mutta niistä hän paikalla tappoi

yhden ja muut läksivät käpälämäkeen. Nyt hän komentelee luostarissa

mielin määrin.

-- Lähdemme molemmat luostariin, virkkoi Banér.

-- Minä tulen mukaan, huudahti Otto Krabbe.

-- Sallitteko minunkin tulla? kysyi Kustaa.

-- Kernaasti, jos tahdot, vastasi lääniherra, ystävällisesti

nyökäyttäen päätään.

Jos herra Otto sinä hetkenä olisi katsahtanut talon kauniiseen

tyttäreen, niin hänen olisi täytynyt hämmästyä hänen kasvojensa

ilmeen vaihtelevaisuutta. Nyt eivät ne enään ilmaisseet kuin

pettymystä ja neito ei suinkaan koettanut sitä peitellä. Otto herra

jäi miettimään, kuka siihen oli syypää, hänkö vai tuo toinen.

Useat vieraista olisivat tahtoneet lähteä mukaan luostariin, mutta

lääniherra pani vastaan.

-- Jos meitä tulee sellainen joukko, sanoi hän, -- niin hurskaat

veljet ehkä pelästyvät, että me väkirynnäköllä aiomme ottaa koko

luostarin.

3.