Kaksi viikkoa kesti loistavaa juhlaa, kun lääniherra, jalo herra
Eerik Eerikinpoika Banér vietti vanhimman tyttärensä ja junkkari
Gregori Ulftandin häitä.
Vastanaineet olivat yhä vielä Kallössä, mutta häävieraat olivat
suurimmaksi osaksi jo lähteneet ja jalellejääneitä vaivasi väsymys
ylenpalttisesta juhlimisesta.
Kertomuksemme alkaa huhtikuussa v. 1519. Kallöta ei vielä koskaan
ollut rasittanut sellainen vierasten tulva kuin edellisenä talvena.
Ja paljon oli huhuttu nuoresta Kustaa Eerikinpoika Vaasasta, jonka
kuningas hänen sukulaisensa Eerik Banérin takuuta vastaan oli uskonut
hänen haltuunsa.
Nuorta herraa pidettiin melkein perheen jäsenenä. Hän sai vapaasti
liikkua ympäristössä; häntä seurasi ainoastaan palvelijapoika,
jolle oli annettu ankara käsky että hänen, heidän ollessaan noilla
retkillä, lakkaamatta tuli pitää häntä silmällä.
Mutta poika oli ensimmäisenä näkyvänä todisteena siitä, ettei Ruotsi
ollut kuin Tanskan käskyläinen; tämä maa oli edellisten sotien
aikana saanut tehdä äärettömiä uhrauksia; nyt oli vihdoin koittanut
koston aika. Sitäpaitsi nuori, miehekäs ritari kauniine, suruisine
kasvoineen oli kaikkien naisten ihailun ja salaisen rakkauden
esineenä; oliko siis ihme, että miehet riensivät Kallöhön omin silmin
näkemään ja arvostelemaan. Kateus ja kansallinen viha ovat yhtä
teräviä aseita kuin jousi ja miekka.
Oltiin huhtikuun keskivaiheilla. Sadetta tuli kaatamalla, joten
huviretkiä ei ollut ajatteleminenkaan. Päivän viimeinen ateria oli
syöty kello neljä ja sen jälkeen oli seura kokoontunut suureen saliin
kuluttamaan aikaansa joko arpapelillä tai iloisesti juttelemalla
suuren takkavalkean ääressä, jonne talon naiset pääasiallisesti
olivat asettuneet.
Huoneen sisustus oli komea niinkuin yleensä sen ajan rikkaissa
aatelistaloissa. Keskimmäisessä kattohirressä riippui suuri
messinkinen kruunu satoine vahakynttilöineen, mutta ne sytytettiin
yksin juhlatilaisuuksissa. Seinäverhot olivat ommeltua korutyötä
ja niiden poimuista pisti tuontuostakin esiin hopeasta taottuja
lampetteja. Koko huonetta reunusti korkea, ruskea, tamminen laudoitus
ja seinillä seisoi penkkejä kallisarvoisine patjoineen ja kauniisti
veisteltyjä tuoleja pehmeine tyynyineen.
Keskellä lattiaa oli suuri, pyöreä pöytä, jota käytettiin
arpapelissä. Sen ääressä istui joukko nuoria herroja, muitten muassa
nuori aviomies, herra Gregori Ulftand. Mutta peli mahtoi olla heillä
ainoastaan näennäisenä ajanviettona, sillä toinen toisensa perästä
nousivat herrat, liketäkseen pientä pöytää takkavalkean luona, jonka
ympärillä Eerik Banérin nuoret tyttäret ja heidän ystävättärensä,
rouva Mette Rosenkrantz, sekä pakollinen vieras Kustaa Eerikinpoika
juttelivat.
Huoneen toisessa päässä oli kolmas pöytä, täynnä juomamaljoja
ja kannuja, jotka kaikki olivat hopeasta ja suurimmaksi osaksi
jalokivillä koristetut.
Täällä istui herra Eerik Banér muutamien vanhempien herrojen kanssa.
He puhelivat miltei kuiskaten ja vilkaisivat tuontuostakin naisten
pöytään päin. Yleinen huomio oli nähtävästi kiinnitetty sinne.
Kustaa Eerikinpoika oli kahdenkymmenenkahden vanha roteva mies, jonka
ruumiinmuoto oli mitä sopusuhtaisin. Hänestä oli sanottu, ettei
hänen vartalostaan voinut tavata ainoaakaan vikaa; hänen hiuksensa
ja partansa olivat vaaleat, silmät syvät, siniset, nenä kaunis ja
suu lujasti koossa. Se antoi hänen kasvoillensa miehekkyyden leiman.
Tällä hetkellä olivat kulmakarvat rypistetyt hiukan likemmä toisiaan,
haaveksivana tuijotti hän tuleen, kokonaan unohtaen nykyisyyden.
Kahdet silmäparit seurasivat häntä: herra Gregorin nuori rouva,
kaunis Sofia ja tämän vieläkin kauniimpi sisar Dorotea katselivat
häntä lakkaamatta.
Kauniimpaa neitosta kuin Dorotea ei ollut koko Tanskassa.
Pohjoismaalaiselta ei hän näyttänyt laisinkaan. Hän oli
etelämaalainen sekä ulkomuodoltaan että mieleltään; tumma tukka,
suuret, säteilevät silmät, mehevät, punaiset huulet ja ennen kaikkea
upea vartalo -- kaikki hänessä todisti toista maaperää kuin pohjolan.
Ja samallainen oli hän luonteeltaan: kiivas ja intohimoinen. Äiti oli
kuollut hänen syntyessään, mutta jota suuremmaksi hän kasvoi, sitä
itsevaltiaammin kohteli hän isää ja sisarta. Hän oli niin käskevä
ja vaatelias, että koko talon täytyi taipua hänen tahtonsa alle. Ja
itsekäs hän oli siihen määrään, että kun isä kerran kielsi häneltä
rahat, joilla hän tahtoi ostaa koiran, niin hänen käskystään otettiin
kiinni nuori tyttö, joka kuljetettiin Kööpenhaminaan ja myytiin
torilla samasta hinnasta kuin koira; vanhempien suru ei häneen
laisinkaan koskenut.
Mutta viime kuukausina oli hänen luonteensa muuttunut.
Seurusteleminen Kustaan kanssa oli synnyttänyt liikuttavaa suloa koko
hänen olentoonsa; rukkasiakin hän nyt jakeli monille kosijoilleen
säälivämmin kuin ennen. Hänen sielunsa näkyi vallanneen yksi ainoa
toive, tai oikeammin sanoen luja päätös: voittaa Kustaan rakkaus.
Nuori mies oli vanhempaankin sisareen tehnyt syvän vaikutuksen.
Sofian lempeämpi luonne soveltui paremmin Kustaan luonteelle, mutta
Dorotean mustasukkaisuus sai sisaren taipumaan avioliittoon, jonka
tarkoitus oli eroittaa hänet salaisen rakkautensa esineestä ja
jouduttaa sisaren onnea; varmaankaan ei herra Eerik Banér voisi
vastustaa tyttärensä rukouksia ja niin pian kuin hän olisi antanut
suostumuksensa, tulisi Doroteasta Kustaan puoliso. Sofia tukahdutti
sävyisästi kaikki kateuden tunteet ja päätti kaikin voimin rakentaa
rakastetun sisaren onnea.
Mutta tänään oli Kustaa ollut tavallista vaiteliaampi ja suljetumpi.
Dorotea oli pyytänyt häntä soittamaan luuttua, mutta hän oli
kieltäytynyt. Hänen kasvoillaan oli tuskan piirre, jota niissä ennen
ei ollut näkynyt, ja se pani molempien sisarten sydämet sykkimään:
toinen tunsi hellää myötätuntoisuutta, toinen pelkoa.
-- Mikä häntä vaivaa? kuiskasi Dorotea tuskallisesti.
-- En ymmärrä, vastasi Sofia.
-- Niin, koskahan sinä jotakin keksisit! tuli ärtyisäksi vastaukseksi.
-- Jollei...
-- Mitä, mitä
-- ... hän ole kuullut että Otto Krabbea odotetaan.
-- Oletko sinä ehkä...? Ja Dorotean säihkyvät silmät kääntyivät
sisareen.
-- Voi, miten sellaista saatat epäillä. Onhan muita.
-- Kyllä minä heille näytän, miten paljon välitän Otto Krabbesta.
-- Ole varovainen, rakkaani.
-- Olisinpa vain kahdenkesken hänen kanssaan, niin pakoittaisin hänet
ajattelemaan ääneen.
-- Niin, sinulla on suuri vaikutusvalta häneen, lausui Sofia,
tukahduttaen huokauksensa.
-- Oletko huomannut, että hän viime päivinä miltei on vältellyt minua.
-- Silloin hänellä varmaan on syytä siihen.
-- Mitä syytä?
-- Hän pelkää ilmaisevansa...
-- Mitä? Dorotea tarttui Sofian käteen ja pusersi sitä kiihkeästi.
-- Rakkautensa tietysti.
-- Luuletko että hän rakastaa minua?
-- Kuka ei sitä tekisi! kuiskasi sisar ja suuteli tytön ilosta
loistavia kasvoja.
-- Mutta miksei hän kosi?
-- Muista isää!
-- Äh! Minä tahdon että hän kosii ja minä pakoitan hänet siihen.
-- Miten?
-- En vielä tiedä, mutta kyllä tästä vielä keinon keksin.
Samassa kuului pitkä torventoitotus ja keskustelu salissa lakkasi.
-- Vieraita! huudahtivat useat äänet.
Eerik Banér nousi paikalla.
Samassa kuului linnanvouti sisäpuolelta kysyvän matkustajan nimeä ja
säätyä, ennenkuin päästi alas nostosillan.
-- Tie auki! huusi käskevästi terävä ääni, -- aatelisherralle ja
hänen seurueelleen!
Lääniherra kiiruhti ulos ja pian kuuluivat nostosillan vitjat
vikisevän.
-- Nyt saamme kuulla uutisia Kööpenhaminasta, huudahti muuan nuori
junkkari pelipöydän äärestä.
-- Suuri sotaretki Ruotsiin lienee likellä, huomautti toinen.
-- Hei, siitä tulee lysti retki, virkkoi kolmas, -- ja tällä
kertaa meidän paremmin tulee valvoa etuamme. Jollei muu auta, niin
leikkikäämme vaikka pyhän Pietarin leikkiä ruotsalaisten kanssa.
-- Köyhät tanskalaiset junkkarit saattavat ottaa rikkaita
ruotsalaisia rouvia ja tyttäriä aviovaimoikseen, huusi neljäs. --
Kas, kas, paras heitto on minun; se merkitsee että kaunein ja rikkain
lankeaa minun osakseni.
-- Mieshukka taitaa tulla siksi suureksi, että meille kaikille
riittää ruotsalaisia naisia, puuttui puheeseen muuan herrasmies.
-- Pahimmassa tapauksessa tyydytään rälssiemäntiin tai
porvarisvaimoihin, joilla on talo ja maata ja muuta tavaraa.
Herra Gregori Ulftand oli siihen saakka istunut vaiti, mutta nyt loi
hänen vaimonsa häneen katseen, joka pani hänet pahasti yskimään.
Sitte hän virkkoi:
-- Minusta Tanskan täytyy hävetä, ettei se koskaan ole ruvennut
vakinaiseksi isännäksi Ruotsiin. Ja siinä pääsyy, joka saa meidät nyt
uhraamaan veremme ja henkemme; jos ruotsalaiset aatelisneitoset sitte
antavat tanskalaisille miehille etusijan, niin se vain osoittaa,
että tanskanmiesten käytös on jalompi ja ritarillisempi kuin
ruotsalaisten. Ja siitä kai ei kenkään voi moittia heitä!
Puhujaa tervehdittiin meluavalla ihastuksella, mutta sopimatonta
pilaa jatkui ja ilkeitä katseita suuntautui Kustaa herraan päin;
silminnähtävästi tuo kaikki oli aiottu häntä suututtamaan, mutta
hän istui yhä liikkumattomana paikallaan, tuijottaen mahtavaan
takkavalkeaan, ikäänkuin hän siitä olisi koettanut saada selitystä
elämänsä pimeälle arvoitukselle.
Sisarukset yksin näkivät, että hänen kasvonsa jänteet värähtelivät
ja että poskien väri vaihteli; he ymmärsivät että hän kuuli raa'at
pilapuheet ja kärsi niistä.
Ja rouva Mette Rosenkrantz, jonka nuoruus aikoja sitte oli kadonnut,
käsitti kyyneltyneiden silmien kielen ja ymmärsi mitä nuorten
naisten sydämissä liikkui. "Kiitetty olkoon pyhä neitsyt", mietti
hän itsekseen, "että Sofia on naimisissa. Jos Dorotea vapaasti saa
toimia, niin hän pian kietoo hänet pauloihinsa, ja koska hän on
Ruotsin rikkaimpia aatelismiehiä, niin minä puolestani mielelläni
lähden heidän mukaansa ottamaan osaa kaikkeen komeuteen ja loistoon,
joka siellä heitä odottaa."
Sillaikaa oli lääniherra lähtenyt vierastaan vastaan.
Tämä oli juuri astunut hevosen selästä ja jättänyt sen palvelijan
haltuun, mennäkseen isäntää vastaan.
Ratsastusvaippa oli heitetty olkapäille ja sen alta näkyi
kaksinkertaisista renkaista tehty rintavarus, jommoisia käyttivät
ne, jotka paljon olivat matkoilla; samettihatun sininen, punainen
ja valkea höyhentöyhtö osoitti että hän kuului hoviin. Hatun alta
näkyi paksu, kihara tukka ja tuuheat kulmakarvat; kasvot olivat vielä
nuorteat, ilme niissä oli ankara ja kova.
-- Tervetuloa, herra Otto Krabbe, huudahti Eerik Banér, ojentaen
vieraalle kätensä.
He paiskasivat voimakkaasti kättä ja Otto herra asteli ylös portaita
lääniherran edellä.
Aatelistalojen tapoihin kuului, että kaukaisempi vieras aina ensin
vietiin saunaan, jossa hän kylpi ja pukeutui ennenkuin esiintyi
perheen piirissä.
Eerik Banér avasi saunan oven, sytytti seinälampun ja jätti vieraan
yksin.
Hetken kuluttua tuli Otto Krabbe saliin ja tervehti kohteliaasti
läsnäolevia, mutta puhumiseen ei jäänyt paljonkaan aikaa. Lääniherra
vei vieraan pöydän ääreen, joka kiireesti oli katettu häntä varten.
Äänetönnä hän söi ateriansa; hänen lopetettuaan teki paistinleikkaaja
syvän kumarruksen ja lähti huoneesta. Sitte luki kappalainen
rukouksen ja poistui hänkin.
Lääniherra nakutti tikarinsa päällä pöytään ja sisään astui kaksi
palvelijaa, jotka kantoivat pöytään juomakannun ja kaksi hopeapikaria.
Sitte kehoitettiin kaikkia läsnäolevia yhtymään tervetuliaismaljaan.
Vieraan astuessa sisään oli salissa syntynyt hiljaisuus. Ainoastaan
lääniherra ja Otto Krabbe keskustelivat ja toiset kuuntelivat
tarkkaavaisesti, toivoen saavansa tietää uutisia. Äkkiä nousi
lääniherra.
-- Olen unohtanut, virkkoi hän, viitaten Kustaalle, -- esitellä
teille rakkaan vieraani ja sukulaiseni Kustaa Eerikinpojan.
Kustaa nousi ja astui pöydän ääreen.
-- Vieraana, toisti Otto herra ivallisella hymyllä, -- hän kyllä lie
vastoin tahtoaan. Mutta niin totta kuin Herra kuoli, huudahti hän
sitte ja hypähti istualtaan, -- me olemme ennenkin tavanneet toisemme.
-- Olemme kyllä, vaikken tahtonut siitä teille muistuttaa, vastasi
Kustaa.
-- Ohhoh! no miksette?
-- Siitä on puolitoista vuotta. Se oli Bränkyrkan tappelussa.
Otto herra rypisti kulmakarvojaan.
-- Niin, nyt muistan, sanoi hän, -- te olitte johtamassa ruotsalaista
ratsuväkeä, joka oli nostanut kapinallisen lipun laillista herraansa
ja kuningastansa vastaan. Siitä syystä te nyt istutte täällä
Kallössa, punnitsemassa mihin puolueeseen teidän tulee liittyä, kun
jälleen pääsette vapaaksi.
-- Se asia on aikoja sitte päätetty.
-- Esi-isänne ja likeisimmät sukulaisenne pitivät tanskalaisten
puolta, ja vakuutan teille, että enimmät ruotsalaiset aatelismiehet
ovat olleet tanskalaismielisiä; he vihasivat Kaarle Knuutinpoikaa
ja noita muita kyykäärmeen sikiöitä, jotka olivat meitä vastaan.
Ja pitihän hänen itsensä, vaikka olikin valtion ylin herra, lähteä
kaukaiseen maanpakolaisuuteen. Ja olivathan Ruotsin etevimmät
aatelismiehet miltei alituisessa riidassa Sten Sture vanhemman
kanssa, ja ruotsalaisen käden kauttahan nuorempi Sture sai surmansa.
Ettekö te itsekin viimeistään Brunkebergin tappelussa taistellut
tanskalaisten riveissä, vaikka sitte Bränkyrkan luona menitte
ruotsalaisten puolelle! -- Niin, niin, en ensinkään tahdo loukata
herra Eerik Eerikinpoikaa; olettehan hänen sukulaisensa ja vieraansa,
mutta tahtoisinpa sentään, hitto vieköön, tietää, mihin puolueeseen
aiotte liittyä, aiotteko pettää meidät vaiko maanmiehenne.
-- Siihen kysymykseen vastaan kunhan vyölläni tunnen hyvän miekkani;
en ennen.
-- Siihen saakka on kyllä nurmi itänyt niin monta kertaa, että minä
olen ehtinyt unohtaa kysymykseni, vastasi Otto herra nauraen.
-- Jättäkäämme tämä kysymys, virkkoi isäntä. -- Olemme istuneet
pöytään juodaksemme, ja arvelen, että sinä, Otto Krabbe, olet siksi
jalomielinen, ettet ivalla ja pilkalla hyökkää aseetonta vastaan.
Maljat pohjaan, hyvät ystävät, ja mies se, joka maljan tyhjentää
henkeä vetämättä.
Otto Krabbe katsahteli tuontuostakin Doroteaan, joka sanatonna,
mutta säihkyvin silmin oli kuunnellut keskustelua; hän otti pöydältä
pikarin, tyhjensi sen ainoassa hengenvedossa ja läksi sitte naisten
pöydän luo. Mutta juomapöydän ääressä nousi ilo pian ylimmilleen;
kerrottiin metsästysjuttuja ja muita hullunkurisia seikkailuja;
milloin oli sytytetty tuleen talonpoikaispirtti, jotta se valaisisi
yön pimeää tietä; milloin oli piiskoilla heristelty naisia juoksemaan
kilpaa hevosten kanssa, ja junkkarit nauroivat kurkkunsa täydeltä
muistellessaan kuinka hulluilta he näyttivät ennenkuin sortuivat
tielle. Riemu oli käynyt vallan rajattomaksi.
-- Eikö teillä ole yhtään ystävällistä sanaa minulle, ihana neiti?
kysyi Otto Krabbe painuen Dorotean puoleen. Hän sanoi sen niin
hellällä äänellä, ettei olisi luullut hänen sellaiseen pystyvän.
Neito vetäytyi syrjään, loi häneen terävän katseen ja virkkoi
ylpeästi:
-- Ettekö tiedä, että joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa?
Veri nousi ritarin kasvoihin, mutta samassa huudahti Sofia rouva:
-- Herra Otto Krabbe unohtaa vallan, ettemme kuukausiin ole kuulleet
uutisia hovista ja kaupungista. Ja juuri kun tässä iloitsemme hänen
tulostaan, niin ei hän, kuten tavallisesti, tyydytäkään toiveitamme,
vaan kohtelee niitä mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä.
-- Senkötähden siis? ja hänen epäilevä katseensa suuntautui
Doroteaan, joka istui alaspainetuin silmin, kiihkeästi hypistellen
silkkistä nauhanpätkää.
-- Tietysti, puuttui puheeseen rouva Mette. -- Miehet saavat ottaa
osaa maailman tapahtumiin ja meidän täytyy tyytyä siihen, mitä heidän
teoistaan vain kuulemme. Ei siis pitäisi kieltää meiltä tuota pientä
iloa.
-- No siinä tapauksessa kerron mielelläni mitä tiedän, vastasi
ritari ja istuutui tuolille, jolta Kustaa vasta oli noussut; -- koko
kaupunkimme on täynnä rummunlyöjiä ja torventoitottajia; sitäpaitsi
suuri joukko vierasta sotaväkeä, jonka avulla tulemme kurittamaan
uppiniskaista Ruotsin aatelia. Heti kun laskemme kirveen puun
juurelle, ryömivät he ristin juureen luvaten katumusta ja parannusta,
mutta rikkovat lupauksensa ja valansa paikalla, kun olemme kääntäneet
heille selkämme. Mutta nyt on koittanut tilinteon päivä ja nyt...
-- Joko te taas puhutte sodista ja tappeluista, keskeytti hänet Sofia
rouva. -- Minkätähden ylvästellä voitosta ennenkuin se on saatu?
Sitäpaitsi ei uteliaisuutemme koskenut sitä.
-- Täällä on kulkenut kamalia huhuja herra Torben Oxesta, huomautti
rouva Mette.
-- Luultavasti ne eivät ole olleet todellisuutta kamalammat, vastasi
Otto herra. -- Hänet teloitettiin Pyhän Kertun kirkkomaalla muutama
viikko sitte.
-- Kaikkien pyhien nimessä! Minkä rikoksen hän sitte oli tehnyt?
huudahti Dorotea kauhistuneena.
-- Rakastunut kauniiseen Dyvekaan.
-- Mutta jollei tyttö...
-- Siitä huolimatta oli hänen rikoksensa yhtä suuri. Sen saattoi
rangaista yksin kuolemalla.
Ritari loi neitiin niin uhkaavan katseen, että veri hänen suonissaan
tuntui jähmettyvän, mutta hän voitti samassa takaisin mielenmalttinsa
ja virkkoi huolimattomasti:
-- Tyttö ei varmaankaan välittänyt hänestä, muuten hän olisi hänet
pelastanut.
-- Sitä hän ei olisi voinut!
-- Nainen voi mitä hän ikinä tahtoo!
-- Älkää luottako siihen!
Sillä kertaa ei Dorotea luonut silmiänsä maahan, vaikka ritari häntä
tutkivasti katsoi. Miltei uhkaava oli hänen silmäyksensä, kun hän
virkkoi:
-- Koetelkaa ensin ja arvostelkaa sitte.
-- Kerrotaan rouva Sigbritin saaneen hanhen, joka joka päivä munii
hollantilaisen kultarahan, mutta siinä jutussa varmaankaan ei ole
perää? puuttui puheeseen Mette rouva, joka tahtoi johtaa keskustelun
toisaalle.
-- Miksei? Rouva Sigbrit on saanut aikaan suurempiakin kummia; kun
kuninkaan raatiherrat tahtovat päästä hänen puheilleen, niin he
tuntikausia saavat odottaa portilla ennenkuin hän suvaitsee ottaa
vastaan heidät.
-- Kerrotaan hänen pitäneen kapakkaa Bergenissä, huomautti Sofia
rouva.
-- Niin, se on yhtä totta kuin että hän nyt on mahtavin rouva
Kööpenhaminassa. Ylhäisö kumartaa hänelle syvempään kuin nuorelle
kuningattarelle.
-- Nuori kuningatar raukka! huudahti Sofia. -- Kertokaa meille
jotakin hänestä.
-- Ja hovista! lisäsi Mette rouva.
-- Olen kuullut, kertoi ritari, -- että hänen armollaan on helmiä,
joitten kauneuden vertaa ei vielä ole nähty tässä maassa; samaten
ovat hovipuvutkin mitä loistavimmat, mutta niin laajat, ettei itse
ihmistä juuri ollenkaan näe; pelkkää silkkiä, kultakangasta ja
samettia.
-- Voi maailman lopun aikaa, huokasi Mette rouva, -- rutto varmaankin
pian tulee maahan.
-- Se on jo kauvan raivonnut; rutto on Ruotsissa ja Kööpenhaminassa.
Tänään eletään, huomenna kuollaan. Varsinkin se kuuluu tarttuvan
vanhanpuoleisiin naisiin.
-- Taitaapa se tarttua nuorempiin ritareihinkin, jotka eivät saata
pitää suutaan kurissa, kuului terävä vastaus; mutta samassa laski
lääniherra kätensä Otto herran olkapäälle.
-- On jo myöhäistä. Varmaankin arvoisa vieraani jo halajaa mennä
levolle.
-- Väsymystä en tunne, vastasi ritari ja nousi, -- mutta minun
täytyy koota ajatukseni. Aion nimittäin pyytää huomenna saada puhua
kanssanne, ja sentähden lienee parasta lähteä levolle.
-- Missä ruotsalainen on? kysäisi hän samassa vilkkaasti ja katseli
tutkien ympärilleen.
-- Hän meni aikoja sitte huoneeseensa!
-- Onko hänen huoneensa likellä minun suojaani?
-- Suoraan pihan toisella puolella.
-- Vai niin. Olisi muuten ollut hauskaa hetkisen jutella hänen
kanssaan... Kai te pidätte häntä ankaran valvonnan alaisena?
-- Se ei ole tarpeellista.
-- Eikö? No, siitä saamme huomenna puhua. En tahdo kauvemmin häiritä
naisia! ja ritari kumarsi ensin Mette rouvalle, joka, ojentaen
hänelle kätensä, reippaasti virkkoi:
-- En enää ole teille suutuksissani pahoista toivomuksistanne;
Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet.
-- Anteeksi, mutta te ärsytitte minua, vastasi ritari hiljaa.
Sofia toivotti hänelle hyvää yötä ja kehoitti häntä laskemaan
huoneensa ikkunaruudut, jotta hänen unensa kävisi toteen.
Kun hän sitte ojensi kätensä Dorotealle, näytti tyttö ensin aikovan
vetää pois kätensä, mutta sitte pisti hän pienet jääkylmät sormensa
hänen kouraansa, jopa salli ritarin moneen kertaan painaa niitä.
Lääniherra saattoi itse vieraansa makuuhuoneeseen ja sytytti
kynttilät. Kumpikaan ei puhunut mitään ja isäntä lausui jo
jäähyväiset lähteäkseen pois, kun herra Otto äkkiä kiivaasti virkkoi:
-- Minusta nuorin tyttärenne on paljon muuttunut.
-- Nuorten mieli on kuin huhtikuun ilma: siinä vaihtelee sade ja
päiväpaiste, vastasi isä.
-- Olette ehkä oikeassa... Mutta mitä tuo on? Luutun säveliä tunki
huoneeseen ja hetkisen perästä kuului kaunis, miehekäs ääni.
-- Se on ruotsalainen! huudahti Otto.
-- Niin. Hänen on tapana soittaa luuttua aikansa kuluksi.
-- Kas. Eivätkö nuo ole teidän tyttärenne tuolla ikkunassa
kuuntelemassa?
-- Ehkä. En sitä heiltä kiellä.
-- Mutta jos hän soittaa itsensä heidän sydämiinsä?
-- Sofia on vapaasta tahdosta ruvennut Gregori Ulftandin vaimoksi
ja ylpeä Doroteani ei mene ruotsalaiselle aatelismiehelle. Nukkukaa
rauhassa, junkkari Kustaa Eerikinpoika ei tule olemaan toivomustenne
tiellä. Hyvää yötä, poikani! ja lääniherra taputti häntä olkapäälle
ja läksi.
-- Olkoon hän oikeassa! mietti Otto ja sulki ikkunan, jottei laulu
kuuluisi. Pian nukkui hän syvää, häiritsemätöntä unta.
2.