Jos olisi oltu jossakin Englannin satamassa, olisivat sinne
kerääntyneet ihmisryhmät mahdollisesti töllistelleet nähdessään
siistin, hyvinpuetun naisen häpeilemättä syöksyvän syleilemään pitkää,
kaunista ryysyläistyttöä, jonka tukka oli kuin linnunpesä ja kasvot
kalpean aprikoosin väriset, paahtuneet.
»Ei koskaan saa itkeä ihmisten näkyvissä!» Siinä Violetin
nuoruudenaikainen ohje. Mutta voi! Se unohtui tällä riemunhetkellä!
Kuinka hillittöminä hänen kyyneleensä valuivatkaan!
Käyttäytymissäännöt olivat hävinneet koko maailmasta. Varmasti ne
olivat hävinneet tästä korsikalaisesta satamasta; jälleennäkemisen ilon
valtaaman ryhmän ympärillä tungeksi siellä latinalaisia, joihin on
lähtemättömästi syöpynyt taipumus iloita iloitsevien kanssa. Pian en
unohda, kuinka hämmentyneen sydämellinen Violet Verity oli, kun Aimée
häntä tervehti, puristaen lämpimästi hänen kättään...