Irtauduttuaan äitinsä syleilystä Margaret joutui äidin saattajan
karhumaisiin käsivarsiin, ja hänelle huudettiin: »Kuinka voit, rakas?
Miltä tuntui? Paremmalta kuin Ritzissä?»
»Paljon paremmalta! Kiitos, Tom-setä!» vastasi Margaret näköjään hyvin
sydämellisenä.
Tyttö esiintyi oikein hyvin, nauraen vanhukselle herttaisesti,
tiedustellen häneltä, missä hän oli oleksinut. Hän oli joutunut myrskyn
käsiin sen päivän edellisenä iltana, jona Margaret oli ensi kerran
vilahdukselta nähnyt hänet, kun hän oli aikonut aavistamatta saapua
heidän poukamalleen aamiaisvierailulle —
Luullakseni ei Margaret ikinä millään ulkoisella merkillä paljastaisi,
miltä tämä asia hänestä tuntui — Mutta hän ei ikinä antaisi anteeksi
setä Tomille.
Kohtuuton, epäoikeudenmukainen, epäloogillinen kuten luonto!
Tositapaus pysyi terävämpänä kuin käärmeenhammas. Hän ei voinut antaa
anteeksi sedän menettelyä. Siitä huolimatta, että se oli parasta
mitä hänelle oli voinut sattua, siitä huolimatta, että hän sai
kiittää setä Tomia uudesta vireydestään, raikkaasta elämänhalustaan,
onnestaan, rakkaudestaan, jopa »Dick» Mountistaan! Vaikka tähän
kiitollisuudenvelkaan lisättiinkin ihanteellinen avioliitto, koti ja
kalliit aarteet, vallattomat 'Charles ja Eric’— ei se muuttanut asiaa.
Margaret ei milloinkaan, ei ikinä antaisi anteeksi Tom-sedälle.