»_Les baisers_!» kirkuivat riikinkukkotytöt.
Ja Aimée lauloi. Hänen sointuva kontra-alttonsa hajoitti ja yhdisti
tavallisen ranskalaisen kahvilalaulun tavuja, ja hänen huuliltaan se
kuulosti hivelevältä lyriikalta...
Merellä nimitetään jäähyväislaulua »Rakkaaksi lähdöksi». Tämä oli
Margaretin jäähyväiset seikkailulleen, tämä Aiméen laulu:
»Les baisers
quand ils sont bien donnés —
tendrement —
langoureusement —
Les caresses
sont mieux que des promesses;
óh, les baisers
quand ils sont bien donnés!
Katsahtaessaan Mountia silmiin Margaret lehahti ruusuiseksi, mutta
ei luonut katsettaan alas. Kaukana heidän takanaan hehkui ruusuinen
ruskotus (auringon laskun punatessa etäisiä vuoria). Se hohti
ihastuttavasti ja häipyi ennen laulun päättymistä.
»_Bis_», huudahti nainen, jolla oli pikku lapsi sylissään. Kuuromykkä
kyyditsijä, jonka korviin musiikki ei voinut tunkea, souti väkevin
vedoin, päästellen outoja äännähdyksiä; hän edusti puolta maailmaa,
joka ei kuule rakkauden säveliä. Margaret ja Mount kuulivat, eikä
heidän tarvinnut lakata kuuntelemasta. Miehen käsi hapuili ja löysi
päivänpaahtaman tytönkäden, joka myöskin etsi hänen kättään. Hän
kuiskasi:
»Toisen kerran pitelen kättäsi veneessä.»
»Niin.»
»Ja Margaret! Haluaisin kysyä sinulta erästä asiaa.»
»Mitä?»
»Viimeöistä.»
»Viimeöistä, Dick — saattoiko, saattoiko se tapahtua vasta viimeyönä?
Mitä aiot kysyä?»
Laulava Venus oli nyt hyvin hiljaa virittänyt toisen tavallisista,
ihastuttavista lauluistaan. Jokainen sävel ja tavu soinnahti kirkkaana
kuin rastaanlaulu, rytmillisenä kuin heidän kaukaisen rantansa laineet.
Mount painoi sävelen mieleensä. Myöhemmin hän usein lauloi sen mukaan
Margaretin kääntämät sanat:
»Sydämeni sinulle sykkii vain,
käsivarteni varttasi etsivät ain,
sinulle lempeni vannovan kuulet,
punaista kukkaansa kaipaavat huulet.»
_»Bis, bis!»_ huusivat tyttösetkut. Kuuromykkä soutaja jatkoi soutuaan.
»Mitä aioit kysyä minulta, Dick?»
»Vähää ennen kuin vaivuit uneen — näitkö unta? Puhuit jotakin
Kleopatran helmestä.»
»Pulminko? Niin, nyt muistan. Mikähän sen silloin toi mieleeni?
Aprikoin. Se helmi, jonka hän liuotti lasiin juodakseen Antoniuksen
maljan —»
»No niin, rakas?»
»Jollei se viini ollut kyllin voimakas tappamaan häntä, niin miten se
saattoi liuottaa helmen?»
Mount virkkoi vain: »Ehkä pian saat sen tietää... Tiedäthän miksi sinua
nimitän?»
Silloin ei ollut aikaa vastata.
Oli saavuttu laiturille. Merimiehet purkivat postihöyryn lastia;
rannassa kohosi hoikkia mastoja kuin puita metsässä. Niiden takaa
näkyi rinteellä olevien talojen reunustamia katuja — tumman vihreitä
appelsiinipuita taustanaan vaaleita kalkkiseiniä — pikku myymälöiden
portaita täynnä tavaraa ja lapsia — tummia, puoli-italialaisia,
kauniita ihmisiä — väririkasta, hyörivää, likaista, romanttista
jokapäiväistä elämää.
Mount hypähti kiviselle ranta-askelmalle.
»Nyt olemme perillä, Margaret —»
Margaret oli syventynyt vielä viimeisen kerran katselemaan lahdelle,
heidän poukamansa suuntaan, eikä kuullut hänen ääntään (_»Armas paikka,
jossa olin onnellinen, armas paikka, joka lahjoitit minulle hänet,
hyvästi —»_)
Seuraavan »Margaretin» lausui toinen ääni, hellä, liikuttava,
riemuitseva —
_»Äiti!_ Äiti —!»