Nopeasti hänen kätensä puristuivat Margaretin olkavarsien ympärille.
Häneltä pääsi lyhyt, hurja naurahdus. »Hyödytöntä, Margaret. Tiedäthän
sen? Rakas, etkö tiedäkin?»
Margaret, jonka ympärillä koko maailma tuntui pyörivän, tiesi. Hän ei
edes muodon vuoksikaan ähkäissyt: _»Mikä ei hyödytä.»_ Hän vain odotti
korallinruusuisena ja hiljaa ikäänkuin hänen viehkeät tytönkasvonsa
olisivat muuttuneet korallinruusuiseksi, hiljaiseksi kiveksi hänen
käsivarsiaan puristavien käsien kosketuksesta. Miehen syvälle uppoava
katse tuntui melkein kosketukselta. Sitä katsetta tyttö ei karttanut,
vaan päinvastoin vastasi siihen. Hän seisoi käsien ja katseen
pidättämänä, ja koko hänen nuori olemuksensa keskittyi rukoukseen,
ettei häntä koskaan päästettäisi irti.
»Tahdotko minut? Tuletko puolisokseni, tuletko? Heti ensimmäisessä
sopivassa paikassa? Ensimmäisessä tilaisuudessa?»
Margaretin ainoana vastauksena oli vakaasti, värähtämättä häneen
summattujen silmien laajeneminen.
»Teethän sen? Sinun on se tehtävä, Margaret! Teethän?»
Tyttö ajatteli, että jos hän ei vastaisi, pitäisi miehen,
rakastettavan, ihailtavan, vieläkin rukoilla. Mutta hänen äänensä ei
totellut hänen tahtoaan; se lausui: »Kerroit pelkääväsi.»
»Mitä —?»
»Viime yönä... kerroit pelkääväsi — sitä.»
»Mitä? Oi! Niin. Kerroin. Haa! Eipä ihmekään! Niin. Olen varmasti aina
mielipuolisesti pelännyt, etten löytäisi sinua. Rakas, armas! Minun,
minun, minun! Nyt minulla on. Eikö olekin? Puhu minulle!»
Hän pakotti itsensä unohtamaan hetkeksi, pysymään ihan hiljaa. Hänen
rinnassaan riehui riemun myrsky, tämän tytön, joka oli pelännyt
myrskyä. Viinit, musiikki, loisto, tuhatvärinen ilo eivät olleet
jaksaneet lämmittää häntä, herättää häntä uinailustaan. Nyt hän
oli valveutunut, valpas ottamaan vastaan hurmauksen, seisoi miehen
käsien pitelemänä ja koki tänä hetkisenä kaiken sen, mitä kuolevaiset
etsivät viinistä, musiikista, väreistä, tuoksuista, loistosta ja
kiihoituksista. Usein he etsivät hukkaan. Sillä koska ihmisten
riemuista voidaan ansaita rahaa, tarjotaan kuumeisen kiihkeästi
valenautintoja. Kaupunkielämämme on täynnänsä valeriemua...
taidokkaalla koneistolla koetetaan korvata riemun heräämistä, nousua,
pursuamista. Mutta se ei käy päinsä. Väsyneenä, ahnaana, epätoivoisena
(jollainen Margaret oli ollut) tarttui nuori ihminen näihin
harhakuviin, ja koska valheelliseen ei sisälly hurmaannusta, uskoo hän,
että sitä ei ole koko elämässä...
Elämän alkuvoimaisimman onnentunteen värisyttämällä Margaret
(joka ennen oli aprikoinut, oliko rakkaus »niin huvittavaa» kuin
»kirjalörpöttelyissä» uskoteltiin) seisoi nyt, ja hänen olemuksensa
jokainen säie vastasi rakastetun sormien kosketukseen, hänen katseensa
syvään hyväilyyn, hänen voimakasta liikutusta uhkuvan äänensä värinään,
kun hän puheli, löytäen vain mitä jokapäiväisimpiä sanoja kuten
nelikymmenvuotias rakastunut.
»Puhu minulle! Etkö voi? Sano se, ennen kuin lähdemme täältä!... Niin,
ymmärräthän, meidän on lähdettävä heti. Meidän on mentävä. Meidän
täytyy. Se on kirotun häpeällistä. Mutta meidän täytyy. Heti. Mutta
ethän ikinä poistu luotani? Olethan nauttinut täälläolosta? Minä olen.
Ethän koskaan jätä minua tämän jälkeen?» Hän hellitti irti tytön
käsivarret, kiersi kätensä hänen ympärilleen, veti häntä lähemmäksi
ja painoi hänet rintaansa vasten, kuten hän oli ollut edellisenä yönä
(mutta kuinka toisella tavoin!) Hän kuiski Margaretin korvaan, hokien
samaa (mutta kuinka eri tavalla!) kuin luolassakin. »Ei se hyödytä.
Sitä ei voi vastustaa. Armaani! Tyttöni! En aikonut hiiskua sinulle
sanaakaan, ennen kuin olisit omaistesi parissa... Olen pahoillani,
mutta en mahda sille mitään. En mahda.»
Margaretin raottuneiden huulien välistä pääsi silloin hiljaisena
huokauksena: »Oi!... _Tahtoisinko_ minä sinun mahtavan?... En
_minäkään_ mahda.»
»Tahtoisitkos? _Sano,_ tahtoisitkos?»
_»En!»_
Tämän tunnustuksen mies imi — niin janoisen ahnaasti — hänen pehmeällä
suultaan. Hän suuteli silkinsileitä, punehtuneita poskia, huulia,
raikkaita kuin suolainen tuulahdus. Hänen mieleensäkään ei johtunut,
kuinka kylmäkiskoisesti hän kerran oli keskustellut juuri tämän saman
tilanteen mahdollisuudesta... (_»Niin ei käy. Luette jaksoromaaneja!...
Niin ei käy tosielämässä... Ikävä, että särjen haaveenne!»_) Suudelmien
väliin hän sopersi hyväilynimiä ikäänkuin pelkoa ei olisi milloinkaan
ollut eikä hän koskaan ajatellut pitää elämää tyynenä. Hän nosti
Margaretin leukaa ja suuteli sen hienoa alustaa, painoi vieläkin
lämpöisempiä suudelmia ylväälle, nuorekkaalle kaulalle, jota reunusti
karkeakudoksinen villapaita, samalla kun paidan rinnassa olevat
punaiset kirjaimet, _Sweetheart II_, kohosivat ja laskivat kuten poiju
valkovaahtoisilla aalloilla. »Oi, helmeni —!»
Samassa hänen armaansa teki ensimmäisen epäävän eleensä, hän kallisti
päätään taaksepäin. Mutta sen hän teki vain vetääkseen jälleen pois
tieltä helminauhan, jonka toisen huulet olivat painaneet kaulan helmen
valkeaan ihoon. Hän kuiskasi hurmaantuneena: »Älä tuhlaa niitä _noihin_
— » Siihen se katkesi, ja hän ähkäisi.
Sillä samassa hän rakastajansa olan ylitse näki jotakin, mikä sai
hänet ponnahtamaan erilleen hänestä, nykäisemään häntä käsivarresta ja
huudahtamaan: »Herra Mount! Katsokaa —»
Mount seurasi hänen katsettaan ja näki — Ericin hämmästyneet kasvot.