Mount virkkoi jäykästi: »Ihan äsken arvelitte, ettette ole liian
väsynyt.»
Uljaasti Margaret selitti, ettei hän ollut lainkaan väsynyt. »Minä vain
ajattelin — entä jos uisimme vielä yhtenä aamuna? Emmekö voisi viipyä
vielä yhtä päivää?»
»Se ei taida käydä päinsä.» Niin sanoen Mount ponnahti pystyyn. (Olla
täällä tuon tytön kanssa kahden kesken vielä kokonainen päivä! Viime
yön jälkeen! Se ei vedellyt.)
»Jollette siis ole väsynyt, niin lähdemme.»
»En ole, lähdetään heti.» (Merimiehen tytär... Ei saa näyttää,
kuinka hirveästi se koskee... On käyttäydyttävä merimiehentyttären
lailla.) »Käväisen vain luolassani, herra Mount, ottamassa tavarani.
Se kuulostaa matkatavaroilta. Siellähän ei tietenkään ole muuta kuin
ketjuni ja helyni ja teidän autovaippanne, jonka lainasitte minulle ja
joka minulla on ollut koko tämän ajan. Noudan sen.»
Hän kääntyi kalliosolaan, jonka kautta hän oli tullut ensimmäisenä
aamuna, tavaten Mountin äsken viritetyn nuotion ääressä.
Kaikki muistutti hänelle... jokainen kivi, jokainen kallionkieleke,
kaikki niillä kasvavat pensaat, villistä rosmariinista. Rosmariinista,
muistokukkasesta. Voisiko Margaret ikinä unohtaa? Ei toivoakaan, hän
mietti, astellessaan poispäin.
Mount astahti hänen jälkeensä. »Oi, älkää vaivautuko!» Hänen äänensä
oli niin hillitty, että se soinnahti ikävystyneeltä. »Sallikaa minun
noutaa vaippa puolestanne, neiti Verity!»
»Oi ei; kyllä minä sen tuon, herra Mount.»
Siinä kaikki ennen räjähdystä... He eivät olleet virkkaneet mitään
muuta, nämä kaksi, eivät kerrassaan mitään muuta. Margaret vain kääntyi
puhuessaan katsomaan Mountia. Hän vain huomasi miehen olevan lähempänä
kuin oli luullut. Heidän silmänsä — miehen sininen ja tytön herttainen,
harmaa, laajasisältöinen katse! Heidän silmänsä sattuivat vastakkain —
sattuivat, empivät, sulkeutuivat.
Seuraavalla hetkellä oli tämän kaiken heidän teeskentelynsä,
varomisensa, »käyttäytymisensä» loppunäytös.
_Räjähdys!_
Sillä seuraavat sanansa mies lausui äänellä, jota tyttö ei ollut vielä
kuullut.