Sitäkö Margaret oli tarkoittanut?
Ei. Eikö se ollut sydämestä pulpahtanut, vaistomainen huuto, joka
toi julki hänen kiihkeän toiveensa? Oi, kunpa tämän ei tarvitsisi
milloinkaan loppua!
Tämä oli elämää. Sitä ei ollut se toinen, johon Mount aikoi hänet
palauttaa. Mikä häntä odotti? Hänellä olisi edessään sekava sarja
kiihdyttäviä, elähyttäviä kokemuksia — hän pääsisi matkan päähän,
saisi selville, missä oli, saisi rahaa ja sähköttäisi, vaatettaisi
itsensä, tapaisi taaskin äitinsä — niin, se olisi ihastuttavaa!
Hänen ystävänsä — mitkä ystävät? Margaretin ainoa ystävä oli
täällä: parrakas, villapaitaan puettu, pitkäraajainen, takkuinen,
häikäilemätön nuori veitikka, joka oli antautunut mukaan häntä vastaan
punottuun salajuoneen. Häntä ei Margaret voisi pidättää luonaan. Hän
palaisi entisiin oloihin, muuttuisi jälleen Hill-kadun asumuksen
moitteettomaksi ja sovinnaiseksi vieraaksi. Hän oli sen Enidin
omaisuutta, jonka valokuva oli hänen kellossaan. Hän menisi jälleen
Enidin luokse ja sitten Enidin kanssa avioliittoon. Ja senjälkeen ei
Margaretin maailmassa olisi enää mitään, mistä hän välitti. Ja mitä
hänelle jäisi? Vanha, kulunut, kuumeinen tyhjäntoimittaminen 'Ritzissä'
ja Rolls-Roycessa.
Mitään uutta ei entisessä elämässä olisi. Täällä hän olisi ollut
onnellinen. Ainoastaan täällä hän oli elänyt. (Pitikö hänen lähteä?)
Täällä oli terveys kiitänyt hänen suonissaan riemuisan elähyttävänä
virtana. (Pitikö hänen lähteä?) Pitikö hänen loppu-ikänsä vanhuuteen,
kuolemaan saakka viettää muistelemalla näitä muutamia rikkaita,
aurinkoisia, hymyileviä viikkoja? (Pitikö hänen? Oi, pitikö hänen
lähteä?)
Jokainen hermo hänen nuorekkaassa, kauniissa ruumiissaan huusi sitä
vastaan, kysyen: miksi? _Miksi?_