»Minun ei olisi pitänyt sitä mainita, kun olen moittinut häntä näin
pahasti. Mutta eihän se haittaa, vai mitä? Ettehän ole kohdannut häntä?»
»En; en ole kohdannut... häntä.»
Kuinka totta onkaan, että ihminen saattaa olla kuin talo, jossa asuu
useita henkilöitä. En totisesti ollut kohdannut maailman surkeinta
nahjusta, hänen Archie Mountiaan. Olin tavannut sydäntenlumoojan, jonka
hymyilyä tyttö olisi saattanut pitää kunniana. Mutta tämän tytön,
morsiamensa, maailman hän muutti harmaaksi. Suuri Ishtar, miten se oli
mahdollista? Luultavasti osittaisen vastauksen antoi se mieliala, jonka
vallassa hän oli mennyt kihloihin.
(»Kaikki järjestyy tasaisesti», oli hän kuvitellut.)
»Teidän», virkoin, »on purettava kihlauksenne tämän Archienne
kanssa. Taiteilijanne on toinen tarjokas. Hän saattaa sopia tai olla
sopimatta... Mutta teillä ei ole hätää, kun vain pääsette eroon tästä
huonosti osuneesta liitosta. Joskus löydätte onnen, teitä puoleensa
vetävän miehen, elämäänne ruusuista hohdetta ja tulista viiniä. Mutta
sitä ette saa teidän herra Mountiltanne.» (Lausuin sanan 'teidän'
hieman korostaen.)
»Antakaa hänelle ero!» neuvoin. »Niin, hyvä ystävä, teidän molempien
onnen tähden menkää hiljaiseen kammioonne, istuutukaa pöytänne ääreen
ikkunan viereen ja kirjoittakaa purkavanne kihlauksenne — _nyt_!»
»Niinkö minun teidän mielestänne pitäisi tehdä? Olen siitä oikein
hyvilläni. Sillä olen tehnyt sen», ilmoitti kapinoitsija, jonka kanssa
Archie Mount oli mennyt kihloihin (uneksien hänen pitävän elämän
tyynenä). »Kirjoitin hänelle, osoittaen kirjeen hänen kerhoonsa. Menen
panemaan sen heti postiin. En mahda sille mitään. Hyvä Archie parka!...»