Tällä välin kaukaisella rannalla oleva pari viivytteli yhäti nuotionsa
ääressä. Sen liekit olivat hiipuneet hehkuksi, joka hohti paksun,
valkoisen tuhkakerroksen lävitse, muistuttaen ruusuisen punertavia,
lumipeitteen alla olevia kukkia. Tulta olisi pitänyt kohentaa; mutta
enää ei tarvinnut vaalia sitä nuotiota. Tämä poukama ei enää olisi
ihmisten asumapaikka — koti. Margaret oli sinkauttanut lautaskivet
merenlahteen.
Kolme loiskahdusta, neljä.
Sitten hiljaisuus, jota rikkoivat vain Välimeren pienten aaltojen humu,
hiipuvan hiilloksen kuiske ja ylhäällä leijailevien lokkien kirkuna.
Sitten kuului hämmästyttävän voimakkaana Margaretin oma ääni. Hän kuuli
kysyvänsä itseltään, surkeasti kuin lapsi, jota liian pian käsketään
lähtemään hauskoista pidoista: »Onko meidän mentävä? Onko?»