Jättäkäämme heidät niin sanoaksemme levähtämään ennen uutta sanaottelua.
Palatkaamme vähäksi ajaksi Englantiin, Lontooseen ja minun kerhooni,
jossa sillä hetkellä join kahvia, istuen sohvassa. Vieressäni
kahvikuppinsa ääressä savuke kädessä istuva tyttö rypisti otsaansa
ikäänkuin huolissaan; hän oli nuori tyttö, hoikka, tummaverinen,
muodikkaasti puettu itsevarmasta hatusta käärmeennahkaisiin kenkiin
saakka.
Hänen ottaessaan lattialta pudonnutta tulitikkurasiaansa luiskahti
hänen sormestaan sormus, joka kieri matolle. Ojensin sen hänelle; siinä
oli briljanttien ympäröimä, kaunis smaragdi. Hän sujautti sen epäiltyyn
sormeen ja alkoi kertoa muutamien sivujen pituista tarinaa.
»On siunatun lohdullista», virkkoi hän, »löytää joku puhetoveri».
Veli, joka hänen olisi pitänyt kohdata, ei ollut saapunut, ja hänen
puolisonsa oli ollut kauhea... »Juuri silloin kun ihminen on yksin, ja
yksinäisyyttä vielä painostaa se, että hän on ymmällä, mitä tehdä!»
Vastasin, että oli surkeata, jos kukaan eloisa, nuori, kaunis ihminen
oli ymmällä.
Hän seurasi sormukseen suunnattua katsettani, veti syvään henkeään
ja sanoi: »Niin, tietysti se _on_ sen merkki. On hirvittävää olla
kihloissa —»
Joitakuita kummastuttanee se, että tämä tyttö, jonka nimeäkään en ollut
kuullut, puhui minulle avomielisesti. Mutta eikö juuri outojen odoteta
olevan avomielisiä?
Sisko, vanha koulukumppani, perheen ystävä — he ujostelevat — heillä on
salattavaa, he eivät voi puhua peittelemättä! He tuntevat meidät liian
hyvin! Sellaiset ihmiset, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet meitä
ja jotka eivät enää milloinkaan jälkeenpäin kohtaa meitä, _sellaiset
ihmiset tarjoavat meille (siekailematta leikaten)_ viipaleita
elämästään. Tuosta kerhossa sinä iltapäivänä istuneesta tytöstä huokui
tarvetta huojentaa sielunsa sisimmän murheita samoin kuin huolten
painama mehiläinen surisee ruusulle. Vain kolme muuta kerhon jäsentä
oli salin toisessa päässä, keskustellen valiokunnista...