Se forelli, joka Mountilta oli pudonnut tuleen Margaretin
näyttäytyessä, oli luonnollisestikin paistunut ja palanut. Hän otti sen
— mutta Margaret anasti sen tahallaan. Tyttö ehätti pyytämään: »Antakaa
minulle tuo! Pidän palaneista.»
Todenperäisesti hän inhosi palaneita kaloja. Mutta hän otti palaneen
kalan, ja nähdessään Mountin syövän hänen herkullisesti paistunutta
forelliaan, tunsi hän kummallista riemua.
_»Kas noin!_ Hän nauttii ruuastaan», mietti Margaret voitonriemuisena.
Nuori äiti tuntee samanlaista tyydytystä hoidellessaan rinnoillaan
lepäävää poikalastaan. Palvellessaan nälkäistä metsästäjäpuolisoaan
lienee luolanainen tuntenut samaa.
Nykyajan nainen on melkein kuin talo, jossa asuu kolme eri olentoa:
luolanainen, keimailija ja naisasian kiihkoilija.
Mikä niistä näyttäytyy, se riippuu kokonaan siitä miehestä, joka
kolkuttaa ovelle. Joillekuille miehille on keimailija aina kotosalla.
Muutamien miesten vaatimuksesta tulee esille vain naisasian ajaja
uhmaavasti tuijottamaan suljettujen ikkunoiden takaa. Kummallista
kylläkin, nyt eivät enää teidän »voimakkaat, harvapuheiset, käskevät»,
hallitsevat miehenne kykene menestyksellisesti kiihoittamaan
»alkuperäistä» naista, vaan pikemminkin sen tekee sellainen, joka
panee liikkeelle kaikissa nykyajan naisissa piilevän ärtyneen
»naisellisuuden» ja on onnellinen, jos vielä saa hymyn kylmältä
keimailijalta.
Mutta Archie Mountin kaltaisilla miehillä näyttää säilyneen lahja
houkutella lämminverinen, puolittain unohtunut luolanainen tervehtimään
ja hyväilemään itseään.
V
Ulkoisesti ankarana Margaret jatkoi: »Kuinka pitkän ajan tarvitsen
ehtiäkseni lähimpään paikkaan, josta voin lähettää sanoman äidilleni?»
Nuori Mount rypisti otsaansa, laskien päässään.
»Koko päivän iltamyöhään saakka. Oletteko päättänyt heti lähteä
kaupunkiin?»
»Tietysti. Ja — herra Mount, onko teillä rahaa?»
»Minullako? Olen hyvin pahoillani. Ei penninpyörylää. Ei edes
papereitani. Minut kiidätettiin rannalle... Meidän on lainattava
rahaa, siinä kaikki. Meidän on sähkötettävä ja sitten mentävä maamme
lähetystöön.»
»Niin! Lähetystöön. Kuinka loistavan mainiota nähdä taaskin joku
englantilainen kunnollisesti siistittynä ja hyvästi puettuna! Meidän ei
kai liene vaikeata saada rahaa lainaksi?»
»Otaksuttavasti ei» (kylmäkiskoisesti).
»Erinomaista! Sitten voin ostaa itselleni vaatteita ja muita tarpeita,
pesettää, kampauttaa ja leikkauttaa hiukseni ihmisten tapaan — ja saan
kynteni hoidetuiksi — ja itseni siistiin kuntoon. Kuinka jumalallista
päästä jälleen elämään _sivistyneen_ tavalla —»
»Kaipaatteko sitä niin hartaasti?»
»Kaipaanko? Armias taivas! Mitä muuta voitte otaksua? Mutta
kuvitelkaahan, että pääsee takaisin ihmisten luokse kaupunkeihin ja saa
keskustella toisten kanssa! Kuvitelkaa, että saa nauttia kunnollisia
aterioita... syödä hopeisilla vehkeillä... että on liina pöydällä...
sähkövalo... matto lattialla... kukkia maljakoissa! Kuvitelkaa, että
saa nukkua oikeassa vuoteessa, jossa on patjat ja pielukset... saa
ottaa kuuman kylvyn... että pääsee takaisin kaikkeen entiseen —!»
»Tarkoitatteko, että olette inhonnut kaikkea tätä?»
»Ettekö te ole, herra Mount? Kuinka tavatonta!» kummeksi Margaret
venytellen. »Minä olisin luullut, että täällä oleminen olisi
inhoittanut kaikkia muita paitsi merileijonia! Minusta itsestäni
on tuntunut kuin olisin ollut kuollut... mitä sanoittekaan? ...
Yhtä mielelläni olisin ollut vankilassa. Oikeastaan mieluumminkin.
Rangaistustaan suorittavien ihmisten sallitaan joskus tavata vieraita,
eikö totta? Heillä onniin ollen paljoa hauskempi kuin minulla on ollut
—»
Koska hänen äänensä vapisi hieman, taukosi hän puhumasta. Sekavan
kiistansa aikana he olivat syöneet kaikki ruoat viimeistä murua myöten.
Nyt Margaret nousi kiveltään ja alkoi koota jätteitä kaivaukseen ne
hiekkaan.
Mount tarkkaili hänen liikkeitään ja sanoi jäykästi: »Teidän ei
tarvitse pestä noita kiviä. Miksi ei viskata niitä mereen? Tämä oli
viimeinen ateriamme täällä, neiti Verity.»
»Kuinka erinomaista! Viimeinen! Sepä hauskaa! Tarkoitatteko, että
voimme heti lähteä taivaltamaan sisämaahan?... Väsynytkö? Hyvä Jumala,
en suinkaan. Ja vaikka olisinkin nääntymäisilläni uupumuksesta, antaisi
tieto poispääsemisestä minulle niin paljon voimia, että jaksaisin
kävellä vaikka viisikymmentä kilometriä. Miksi tuhlata täällä enää
sekuntiakaan? Minä en sitä tee... mutta voinhan jättää teidät tänne...
Koska tämä mielestänne on miellyttävä oleskelupaikka, ikipäiviksi —»
»Hyvä Jumala, miellyttävä — haha!» Lyhyt, kuvaava nauru. »Uskokaa toki,
että olen ainakin yhtä hyvilläni kuin tekin, kun saan lähteä. Mutta
pelkäänpä, että teidän on sallittava minun tulla seurassanne, neiti
Verity. Ensinnäkin tunnen tien —»
»Niinpä kai. Olkoon menneeksi! Jos siis olette valmis —» Hänen vihaa
uhkuva katseensa olisi toiselle naiselle kavaltanut, kuinka täydelleen
hän piti Mountia maailman ainoana katselemisen arvoisena miehenä...