Niin, maantiellä.
Hyvin tehtynä, leveänä, tomusta valkeana se kaarsi hänen oikealla
puolellaan jyrkkien kallioiden taakse. Vasemmalla se painui
painumistaan viljelemättömään vihreään laaksoon, jossa hän saattoi
seurata sen juoksua kilometrimääriä. Vaalean mittanauhan tavoin se
kiemurteli harmaanvihreällä pohjalla. Ei ainoatakaan taloa näkyvissä!
Ei kattoa, ei savupiippua, ei tornia; vain siellä täällä näkyi
kummuilla koskisia jokia valkoisina juovina. Se oli niin jylhää
erämaaseutua kuin suinkin saattoi ajatella; elämästä ei näkynyt muuta
merkkiä kuin musta hiirihaukka, joka leijaili sinisellä taivaalla hänen
kohdallaan. Autio seutu, _mutta siellä oli tie_... siis... _saari ei
ollutkaan asumaton._
Margaret kumartui ottamaan maasta hevosenkengän — ei, se oli liian
kapea, liian pieni hevosenkengäksi; se oli muulinkenkä. Sen metalli oli
kirkkaanpuoleinen, ikäänkuin se olisi pudonnut äskettäin. Hän puristi
sitä niin, että kämmentä koski, ja tajusi vihdoin, ettei hän nähnyt
unta.
Hän oli saapunut maantielle... joka vei pois sieltä. Mitä hänen oli
tehtävä? Seurattavako sitä? Kumpaan suuntaan?...
Muutamilla askelilla hän pääsi oikealla olevan kallionnurkkauksen
taakse. Siellä odotti uusi yllätys, ja hän jäi töllistelemään suu
auki. Siellä oli perin sivistysmaailman tapainen tienviitta, johon oli
räikeänkeltaiselle pohjalle isoilla mustilla kirjaimilla maalattu:
»DON DE DUNLOP»
»Ranskassa?» äänsi Margaret ällistyneenä.
Myöskin oikealle kiemurteli tie kilometrien päähän; sen oli hyvin
ja kestävästi valmistanut se rotu, joka yksin on saanut perinnöksi
roomalaisten valloittajien tientekotaidon. _Ranska?_
Taaskin hän kääntyi silmäilemään kirkasväristä viittaa, jossa oli:
»_Attention au virage_»
ja Margaretille outo nimi, jota seurasi kilometrejä ilmaiseva numero.
Ja Margaretin ajatukset olivat pyörineet sadoissa meripenikulmissa,
Etelämerellä, Fidshi-saarilla... _Oliko mahdollista, ettei hän ollut
poistunut Euroopasta?_
X
Hänen jalkojansa ihan poltti, kun hän kääntyi rientämään takaisin
jääneen pettäjän luokse.
Niin, nyt hän voisi katsoa sitä miestä silmiin! Hän oli varma, että
Mount tiesi kaikki.
Hän oli saanut hänet kiinni ja puristaisi häneltä kaikki tiedot.
Eipä ihmekään, ettei mies ollut tuskaillut haaksirikon tähden eikä
välittänyt siitä, miten merimiesten, muiden veneiden ja Margaretin oman
sedän oli käynyt —
»Kaikki hänen puuhaansa, siitä olen varma —»
* * * * *
Hänen teki mieli viheltää hilpeästi saapuessaan rannalle, jossa ruoka
tuoksusi suloisesti.
Hiljaa ja nopeasti hän lähestyi. Herra Mount oli kattanut oikein
juhla-aterian. Hän oli levittänyt esille kaikki, mitä oli jäänyt
tähteeksi edellisen illan mässäyksen jälkeen.
Hänet oli nolattava ja heti.
Mutta ei. Pilasta tulisi hauskempi, jollei Margaret hiiskuisi mitään.
Hän ei ainakaan kahteen päivään virkkaisi mitään havainnoistaan.
Hän seisoi, tarkkaillen miestä ja samalla pohtien, milloin ihmiset
tulivat niin vanhoiksi, etteivät heitä huvittaisi lasten uskottelut ja
arvausleikit.
Yhdeksänkolmattavuotiaana herra Archie Mount sijoitteli tunnontarkasti
ja juhlallisesti omin käsin pyytämiänsä purolohia alkeellisille
lautasille, litteille kivilevyille — ikäänkuin hän ei olisikaan ollut
tavallisen aamuisen kävelymatkan päässä ranskalaisesta maantiestä!
Sen tien täytyi varmasti viedä johonkin Ranskan kaupunkiin; siellä
oli kapeita, kahville tuoksuavia katuja, liikkeitä, joiden kiivissä
oli sanoja: _boucherie, épicerie, charcuterie, pâtisserie_, ja
muita ruokatavaramyymälöitä, joiden ranskalaisten nimien sointu
kiihoittaa ruokahalua niin paljon paremmin kuin englantilaisten.
Varmasti ne liikkeet, jotka eivät saattaneet olla kovin kaukana,
olivat tavallisuuden mukaan kynnyksiään myöten täynnä houkuttelevia
ravintoaineita... Mutta tuolla Mount ahersi vakavana ikäänkuin olisi
itse uskonut, että sekä hän että Margaret nääntyisivät nälkään ilman
hänen ponnistuksiaan! Tällä kertaa hän ei edes vihellellytkään.
Hilpeästi Margaret luikkasi hänen takanaan: »Halloo! Hyvää huomenta,
herra Mount!»
Nuori mies hätkähti, ja häneltä putosi forelli liekkeihin. Sitten hän
käänsi tyttöön päin sellaisen miehen kasvot, joka oli raivoissaan,
koska ei ole rohjennut olla liian huolissaan.
»Kas! Te olette tullut?... Tiedättekö, kuinka kauan olette ollut
_poissa_?... Missä olette —»
Hänen lauseensa katkesi äkkiä, sillä _hän oli nähnyt_. Hänen siniset
silmänsä laajentuivat tummien, tuuheiden kulmakarvojen alla ja
kiintyivät muulinkenkään, jonka Margaret oli pistänyt vyöhönsä. Hän
tuijotti äänettömänä.
»Sitä kai saatte kysyä, herra Mount», vastasi Margaret.
(Sana »kirottua» leijaili melkein kuuluvana ilmassa.) Mount aprikoi
vimmatusti, kuinka paljon Margaret oli saanut selville. Oliko hän
käynyt niin kaukana kuin harmaista kivistä kyhätyillä paimenmajoilla,
jotka olivat kokonaan viiniköynnösten peitossa, joiden luona oli vuohia
lieassa ja joiden kynnyksellä kyyrötti madonna traagillinen ilme
kasvoillaan? Oliko hän kohdannut —
Mitä Margaret virkkaisi hänelle?
Hän lausui pakotetusti: »Eiköhän meidän ole joka tapauksessa parasta
syödä puolista nyt?»
Tämä sovinnainen lause oli vähällä haihduttaa hänen ympäriltään
kalliot, kivet ja nuotion sekä loihtia niiden sijalle hänen
lontoolaisen kerhonsa tulipunaiset seinäpaperit ja upean sisustuksen.
Kohteliaasti hän lisäsi: »Otaksuttavasti ette ole saanut mitään
syödäksenne, neiti Verity?»
Neiti Verity katsahti häneen suurin silmin ja vetäisi hiukan
alahuulensa reunaa hampaittensa väliin. Ollen purskahtamaisillaan
hermostuneeseen nauruun hän turvautui, kuten saattaisi sanoa,
_valmistavan koulun sukkeluuteen_. »Mitään syödäkseni?» oli hän
kummastelevinaan. »Tuolla kukkuloillako? Kun en ole vuohi, en syö
pensaita enkä ruohoa.»