Kun heräävien tunteiden myllerrys oli ajanut Margaretia sisämaahan päin
ja hän oli astellut kuin kilpailuja varten harjoitteleva nyrkkeilijä,
ei hänen katseensa ollut kiintynyt maiseman piirteisiin. Mitään
näkemättä hän oli sivuuttanut rinteet, jotka viettivät rotkoihin,
kohosivat kallioiden laelle, rajoittuivat lehtoihin tai häipyivät
kuulakan sinistä taivasta vasten valkoisina kuin alpit kuvastuviin
vuorijonoihin. Ei hän huomannut sitäkään kohtaa, jossa kallionlaki
loppui ja hän alkoi uudelleen laskeutua alaspäin.
Hänen olisi pitänyt tuntea, milloin hänen jalkansa lakkasivat
polkemasta epätasaista turvetta ja joutuivat toisenlaiselle maaperälle.
Mutta hän ei tuntenut mitään. Hän kuuli kuitenkin jotakin — äkillisen
kilahduksen. Se ei ollut kellojen kilinää. Hän luuli helyketjunsa (joka
muuten ei ollut hänen muassaankaan) pudonneen. Katsahtaessaan maahan
hän näki jalkansa osuneen hevosenkenkään, joka virui maantiellä.