»Miksi sitten kysyä, olenko saanut mitään syödäkseni?»
»Satuin huomaamaan _tuon_.» Mount nyökkäsi muulinkenkään päin.
Margaret irroitti kengän vyöstään ja katseli sitä viattoman näköisenä.
»Tämänkö? Mutta kun en myöskään ole kamelikurki, en pysty syömään
metallia.»
Tähän sutkaukseen (jota Margaret katui heti sen lähdettyä hänen
huuliltaan) tuli kohtelias vastaus:
»Tarkoitan luonnollisesti, että se osoitti minulle, missä olette ollut.»
»Tiedätte siis, missä kävin.»
»Tietysti, neiti Verity. Ainakin maantiellä saakka.»
»Luulin teidän tarkoittavan, että tiedätte sen paikan nimen, ja arvelin
teidän ilmoittavan sen minulle. Ilmoitattehan sen?»
»Mitä hyödyttää», huomautti Mount alistuvasti, »minun ilmoittaa sitä
teille, jos itse sen tiedätte?»
Se oli Mountin ensimmäinen voitto. Margaret puri huultaan harmissaan
siitä, ettei ollut painanut muistiinsa keltaiseksi maalatusta
tienviitasta lukemaansa nimeä.
Äänettömyys.