Kerran olivat henkivartijat pohtineet asumattomien saarien ikuista
kysymystä.
(Olisi luonnollisesti kummallista, jos he eivät olisi sitä tehneet.)
Claude Oddley oli selittänyt, että hän, joka tunsi olevansa ikäänkuin
ruumis, vajoaisi mieluummin laivan mukana pohjaan... Eric oli toivonut
jäävänsä yksin henkiin pikemmin kuin ajautuvansa maihin yhden ainoan
kumppanin kanssa. Kun hän olisi kaksi päivää ollut ilman vaihtelua
yhden ainoan ihmisen seurassa, ei hän ainoastaan alkaisi itse tuntua
kuolleelta, vaan alkaisi myöskin tuntea haluavansa toisen kuolemaa.
Prinssin kaksoisolion mielestä olisi ollut ihanaa ottaa puolisokseen
joku Etelämeren saarien tyttö, joka tiesi, missä kasvit kasvoivat,
osasi punoa koppia, piti punaista ruusua korvansa takana — »Sinä aasi,
miehethän käyttävät punaista ruusua niillä saarilla», oli joku toinen
poika huomauttanut. »Se merkitsee: '_Etsin sydänkäpyä_' —»
He olivat puhuneet lapsellista lepertelyä! Kuvitella, että olisi
joutunut tänne seuranaan joku _niistä_ pojista! »No niin, kunpa taivas
olisi niin suonut! Mieluummin olisin ottanut kenet tahansa heistä —»
Mutta kehen heistä hän olisi voinut luottaa? Kuka heistä olisi osannut
hankkia tulta, suojaa, ravintoa? Ja kuka heistä erittäinkin olisi
hoitanut häntä sillä tavoin sinä aamuna, jolloin hänen lihaksensa
olivat niin kovin hellät? Kuka kaikista hänen tuntemistaan miehistä
olisi pystynyt selviytymään vaikeista pulmista samalla tavoin kuin
Archie Mount?