»En ikinä enää anna hänen koskea siihen —» Yhä edelleen hän taivalsi
tweedkankaisen hameensa käydessä yhä raskaammaksi sadepisaroista,
joita siihen tarttui cystus-, vermutti-, lavendeli- ja villeistä
rosmariinipensaista, joiden välitse hän tunkeutui tarkkaamatta
ympäristöään. Kerran hän oli kuulevinaan tuulen kantamaa kellojen
kilinää.
Mutta sen täytyi olla harhakuvittelua...
Samotessaan yhä nopeammin eteenpäin hän tunsi nälkänsä joka askeleella
yltyvän...
Se ei ollut Mountin syy, hän oli huutanut Margaretia alas
valmistamalleen aamiaiselle!
Kovin hän ylpeili kalastuksestaan ja yleensä toimeliaisuudestaan.
Hän otaksuttavasti ajatteli olevansa perin sopiva henkilö joutumaan
haaksirikkoisena asumattomalle saarelle.
Ehkäpä kaikki nuoret miehet ajattelivat samalla tavoin.