»Margaretiksi» oli Mount nimittänyt häntä viime yönä... Omituisen
sekavasti hän oli sanonut milloin »neiti Verity», milloin »Margaret»,
milloin »lapsi», milloin »rakas ystävä». Useita kertoja »rakas ystävä»
(nykyajan nuorten huolimaton, läheinen puhuttelusana sekä tyttö-
että mieskumppaneilleen). Olipa hän kerran sanonut myöskin »rakas».
Senjälkeen taaskin »neiti Verity», ja sillä hetkellä, suvaitkaa
huomata, olivat neiti Verityn kasvot olleet painettuina hänen kaulaansa
vasten, ja hänen villapaitansa karkea kudos oli pahasti (joskin
rauhoittavasti) raapinut neiti Verityn huulia.
Ilveellisen kummallista!
Silloin ei Margaret ollut tuntenut mitään.
Nyt, muistellessaan sitä jälkeenpäin, hän tunsi miehen kosketuksen
selvästi, ikäänkuin se olisi jättänyt lämpöisen orjanrenkaan hänen
olkavarteensa!
Oi, jospa hän voisi tarttua johonkin jättiläiskokoiseen,
loitsuvoimaiseen pesusieneen ja pyyhkiä kaikki viimeöiset tapaukset
elämästään kuten taululta! ...
Kiivaasti hän viskasi levyn kivelle. Entä jos hän jättäisi helmensä sen
päälle, jotta hänen katseensa osuisi niiden välkkeeseen?
Ei; Mount vain ajattelisi hänen aina unohtavan tavaroitaan.
Ikäänkuin hurjistuneena hän kiiti auringonpaisteessa upeana ja vakavana
rahoittavaa, tummaa rautatammiryhmää kohti, sivuutti sen ja riensi
edelleen sellaiseen suuntaan, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt.
V
Edellisestä yöstä huolimatta hän liikkui joustavasti ja hilpeästi —
hän vakuutti itselleen, että oli hauska, kun sai kääntää selkänsä
kammotulle poukamalle. Hän mietti: »Jos vielä kerran pääsemme pois
tältä inhottavalta saarelta, unohdan sen, hänet ja kaikki, mitä siihen
kuuluu...»
Samalla tulvi hänen mieleensä riemuisa »kaikki», hänen uusi
näläntunteensa, hänen taivaalliset uintinsa ja aurinkokylpynsä! Hänen
äsken saadut kokemuksensa, ruumiin terveys, nautinto, jota ruumiin
voimistuminen hänelle tuotti — sillä nyt hänen ei enää tarvinnut
häpeillä mitään jokapäiväisten kylpyjensä aikana; nyt olisi voitu
sanoa, että yksinäinen ranta sopi hänelle ja puki häntä paremmin kuin
etevimmän pariisilaisen muotitaiteilijan sommittelema puku. Kun hän nyt
nosti kättään hypistelläkseen helmiään, ei hän enää tuntenut jyrkkiä
kuoppia eikä ulkonevia luita, vaan ainoastaan terveen, silkinhienon
ihokudoksen.
Samoin kuin hän ei ollut vuosikausiin ollut näin terve, ei hän ollut
myöskään ollut niin kaunis, niin onnellinen...
»Hölynpölyä!» huudahti hän, sysäten silmilleen valahtaneen
hiuskiehkuran syrjään ja sitten taaskin punastuen.