Mitä varten hänen olisi pitänyt mennä alas? Aamiaiselleko? Hänen ei
ollut nälkä. Armias taivas, kuinka ikävystynyt hän oli. Häntä tympäisi
sinisen meren autio välke, iänikuinen poukama, jonka muodon hän tunsi
yhtä hyvin kuin herra Mountin hartiat.
Se paikka kävi hänen hermoilleen. Hän oli vanki. Hän tiesi tarkalleen,
miltä vangista tuntui kopissaan, jääkarhusta Mappin-pengermällään,
peipposesta häkissään.
Niin hän ainakin vakuutti itselleen, koettaen kerätä järkisyitä
tuekseen, kun hänestä oli niin kovin vastenmielistä lähteä rannalle sen
miehen luokse.
Hän saattoi nähdä itsensä, kopean nuoren naisen, jäykästi pyytämässä
anteeksi viime yönä aiheuttamaansa vaivaa.
Myöskin hän osasi kuvitella, kuinka muuttunut herra Mount, viimeöinen
suojeleva kumppani, nyt olisi.
Hän olisi kankea ja hämillään. _»Oi, ei mitään. Vaivaako, neiti
Verity? Siitä ei kannata puhua.»_ Joskus sydämellinen ääni voi saada
sävyn, joka rakentaa viiden metrin korkuisen käyrillä rautapiikeillä
päällystetyn kivimuurin ystävyksien välille.
Mieluummin kuin jäisi sen muurin juurelle hän pysyisi täällä ylhäällä
koko päivän.
Taaskin kajahti raikkaassa, tuoksuavassa ilmassa Mountin etäinen huuto:
»Ho-hoi!»
»Huutakaa vain», murahti Margaret pikku tyttöjen tapaan.
»Minä en tule.»
Mount tulisi otaksuttavasti tänne ylös katsomaan, nukkuiko hän vielä.
Antaa tulla.
Luolan hiekkapermannolta hän otti liuskakivisen levyn ja teräväkärkisen
kiven. Levyyn hän kömpelösti raapi ensimmäisen kirjoitetun sanomansa
Mountille.
»_Menen kävelemään. Palaan myöhemmin_.