Ymmärrättekö hänen mielentilaansa? Minä ymmärrän; kuka nainen
tahansa pystyisi sen ymmärtämään, ja monet miehet käsittävät sen.
Mutta Margaret Verity ei ymmärtänyt. Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli
tunteisiin nähden ihan lapsi.
Voi noita varhainkypsyneitä maailmannaisia, jotka luulevat olevansa
kaikkeen kyllästyneitä, vaikka heillä tosiasiassa ei ole kokemuksia
muusta kuin elämän lieveröyhelöistä!... Itse elämäntuntemukseen nähden
saattaa mikä rusoposkinen heinäntekijä tahansa heidät häpeään. Mitä
Margaretiin tulee, oli ylellisyys pintasorallaan kauan pitänyt hänen
tunnelähteensä tukahdutettuina. Tällä saarella vietettyyn aikaan saakka
hän oli ollut nukkuva ja kuuro.
Nyt kuului vaiston ääni. Myöhemmin hän arveli varmasti kuulleensa
sen jo aikoja ennen. Mutta tänä aamuna, jolloin aurinko jälleen
paistoi kirkkaana, hän seisoi hämmentyneenä, painostuneena, synkkänä,
taistellen sitä tietoa vastaan, että rakkaus kutsui häntä ja veti häntä
puoleensa.
Hän pakotti itsensä ajattelemaan: »Inhoan _miestä,_ joka pelkää
mitään! Ja sellainen mies taas, joka puhuu naiselle kihlauksestaan, on
sietämätön. Ja joka tapauksessa vihaan —» Alhaalta kantautui heikosti
Mountin kaukainen luikkaus. »En lähde alas», lausui Margaret, ikäänkuin
Mount voisi sen kuuli...