Margaret oli nukkunut kuin lapsi hänen käsivarsillaan eikä ollut
liikahtanutkaan, kun hän nousi ylös (varovasti ja meluttomasti). Kahden
tunnin kuluttua tyttökin heräsi ja huomasi olevansa yksin. Silmät
levällään hän tähysti kallioista turvapaikkaansa; se oli kuiva kuin
Gideonin villat keskellä vesihelmistä kimaltelevaa maisemaa. Miksi hän
ei ollut omassa luolassaan?
Sitten hän muisti kaikki ja lehahti punaiseksi rusentavan ajatuksen
vallassa.
Kun hän lähti ulos työnnettyään syrjään aukolla kasvavat märät pensaat
ja oikaisihe suoraksi kirkkaaseen päivänpaisteeseen, kohtasi hänen
katsettaan niin hohtavan sininen taivas, niin korallinpunaisina sineä
vastaan kuvastuvat kalliot, että hänen oli pakko räpytellä silmiään.
Rankkasade oli huuhtonut puhtaaksi kaikki lehvät, oksat ja kivet, ja
koko maailma loisti kiiltävän siloisena — mutta Margaret ei nähnyt tätä
kauneutta. Nyt tulvi vastavaikutus hänen mieleensä. Viime yönä; viime
yönä...
Oli uskomatonta, että hän oli heittäytynyt Mountin syliin. Hän oli
lapsen lailla itkien rukoillut häntä pitelemään itseään... Hän oli
ollut siellä koko yön! Nojautuneena Mountin sydäntä vasten ja puhellen
_arvottomasti..._
Seisoessaan nyt auringonpaisteessa Margaret mietti (kuten niin usein on
mietitty avomielisen luottamuksellisen illan jälkeen): _»Mikä sai minut
puhumaan niin paljon?»_
Mies oli puhunut vieläkin enemmän; sen olisi pitänyt lohduttaa
häntä. (Se ei koskaan tee sitä.) Tuijotellessaan pensaisiin, joissa
vesipisarat toisaalta katsottuina näyttivät raudanharmaalta pölyltä ja
toisaalta katsottuina kimmelsivät kuin timantit, Margaret muisti kaikki
nuoren Mountin huulilta pimeässä tulvineet sanat.
»Pelännyt rakkautta!...» Painostavassa pimeydessä, jonka manala oli
päästänyt raivoamaan ulkona, Margaret oli ymmärtänyt, tuntenut niin
voimakasta myötätuntoa.
Nyt oli kaikki piloilla. Kiihkeästi hän toivoi, ettei hänen enää
milloinkaan tarvitsisi nähdä sitä miestä. Turha toive. Oi, jospa
se vain olisi ollut kuka muu hyvänsä eikä herra Mount!... Kuinka
lohdullista olisikaan, jos hänen ei enää koskaan tarvitsisi puhutella
Mountia, ei enää koskaan katsoa häntä silmiin.