Margaret torkkui jo, oivalsi Mount.
Lapsi-parka! ... Pelkkä lapsihan hän sittenkin oli... Lopen uupunut!
Hän oli ensin väsynyt samotessaan yksin kallioilla — olipa onni, että
hän, Mount, oli ukkosen uhatessa arvannut tytön pelkäävän, mennyt hänen
luolalleen heti, ja kun ei ollut löytänyt häntä sieltä, kiivennyt heti
häntä etsimään!
Hän oli nääntynyt: ensin väsymyksestä, sitten viimeksi kuluneiden
tuntien pelosta ja jännityksestä.
Lapsi-rukka, lapsi-rukka!
Miehen valtasi suunnaton sääli, joka himmensi kaikki muut tunteet.
Tyttö herpautui parhaillaan. Hänen käsiensä ote heltisi Mountin
vyötäisiltä. Toinen niistä putosi velttona hänen polvelleen.
Hän ei hievahtanut.
Tytön hengitys muuttui säännöllisemmäksi. Hänen sydämensä sykki
tasaisemmin, rauhallisemmin karkean villapaidan peittämässä viehkeästi
pyöristyneessä rinnassa.
Mount ei liikahtanut eikä ehdottanut, että he lähtisivät takaisin
rannalle. Mitäpä hyödyttäisi, jos Margaret kastuisi läpimäräksi
kävellessään luolaansa? Hän oli kuiva, ja hänen oli lämpimämpi ja
parempi olla täällä.
Mies tunsi hänen vetävän syvään henkeään. Sitten hän sanoi unisesti,
hajamielisesti: »En tiedä, mikä sen toi mieleeni — arvaatteko, mitä
ajattelen?»
»Mitä niin?»
»Sitä helmeä.»
»Helmeä?»
»Niin», huoahti tyttö. »Sitä helmeä, jonka Kleopatra —»
Syntyi pitkä äänettömyys.