»Ei jyskytys kuulukaan sydämestäni. Jäseneni alkavat puutua, siinä syy.
Vasemmassa jalassani on hieman suonenvetoa.»
»Sepä ikävää.»
Margaret vetäytyi vähän syrjemmälle heidän suojapaikkana
kallioseinämään päin tehdäkseen hänelle niin paljon tilaa kuin saattoi
ahtaassa komerossa. Mutta kuinka mieletöntä olikaan ollut väittää,
ettei hänen sydämensä ollut jyskyttänyt! Sehän oli äkkiä alkanut
sykkiä yhtä nopeasti kuin tytön sydän ukkosen pahimmin jyristessä...
Se oli tykyttänyt yhtä voimakkaasti kuin huvipurren koneet. Ja miksi
_teeskennellä,_ ettei se muka sykkinyt kiivaasti? Kun he istuutuivat
kietoutuneina toisiinsa, niin että Mountin karkean villapaidan kudos
oli painettuna Margaretin poskeen ja kangasvyön juovat tuntuivat hänen
kämmenissään, niin miten olisi tyttö voinut olla myöskin tuntematta
sitä, että miehen sydän oli hetkisen sykkinyt tavallista vinhemmin
hänen rintaansa vasten.
»Se kai johtui myrskystä», virkkoi Margaret huolestuneena.
»Sähköisyydestä... Se aina kiihdyttää minun sydämeni lyöntiä —»
»Se menee ohitse. Tarkoitan, että myrsky on menossa ohi», ehätti Mount
vastaamaan. »Kuunnelkaahan, neiti Verity!»
Lyhyt äänettömyys.
Ulkona, nelikulmaisen kallioaukon takana pieksi sade maata,
mutta ei enää niin rankasti. Vähään aikaan ei ollut enää näkynyt
salamanvälähdyksiä eikä kuulunut kiirivää jyrinää. Myrsky oli puskenut
voimansa lauhduksiin. Pingoitus kävi joka minuutti lievemmäksi,
painostava jännitys pimeässä oli laukeamassa. Ilma muuttui raikkaaksi.
Myrsky oli ohitse.
Mount huomasi sen siitä, että edelleenkin hänen syleilyssään,
mutta löyhemmin olevan joustavan vartalon kaikkien lihaksien ote
vaistomaisesti alkoi hellitä. Hän toisti: »Ohitse!» Ja vetäisi syvän
henkäyksen. »Huomenna on taaskin loistavan kirkas päivä. Se on ihan
samanlainen kuin eilinen.»
»— Kuin eilinen», vahvisti tyttö venyttäen.