»Pelännyt rakkautta?»
Viehättyneenä hänen sylissään oleva tyttö unohti tuskaisen
jännittyneesti odottavansa myrskyn taukoamista.
»Mutta minkä tähden pelkäätte rakkautta? En ole tiennyt kenenkään —»
»En tiedä, pelkääkö kukaan muu, mutta itse tiedän pelkääväni.»
»Mutta kuinka — pelkäätte sitä?»
»Hyvin kovasti.»
»Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte? Minkä tähden pitäisi pelätä
rakkautta?»
»Yhdestä syystä — se tekee niin kipeätä», sanoi Mount — tavalliseen
tyrmistyttävään, täysin hillittyyn tapaansa. Hänen äänensä aleni;
Margaret tunsi sen. »Se koskee kirotusti. Kun ihminen on sellainen,
että hän pitää — pitää niin mielipuolisesti toisista. Niin, se on
kirous, häntä painava kirous. Ymmärrättekö sen?»
Syntyi hiljaisuus, jota rikkoi vain sateen jatkuva, monisävelinen
loiske (heidän turvapaikkansa kristallihohteinen oviverho) ja lähellä
olevasta punertavasta kasvista kajahteleva rytmillinen rummutus.
Sitten vastasi Margaret huvitettuna, ääni vakavampana kuin ennen:
»En luule ymmärtäväni. Kertokaa minulle siitä!»
»Tiedättekö, etten ole koskaan puhunut siitä kellekään? En ole
milloinkaan hiiskunut siitä sanaakaan ainoallekaan elävälle sielulle.»
»Oi! Minun ei olisi pitänyt pyytää —»
»No no, älkää olko hupakko! Aion kertoa _teille._ En taitaisi voida
sitä tehdä, jos näkisin teidät, ymmärrättehän? Mutta ... näin on
toista. No niin, aluksi mainitsin, että pidin kauhean paljon äidistäni.
Hän kuoli, tiedättehän» — (hän äänsi ne sanat hyvin nopeasti ja
epäselvästi). »Se oli kovin surkeata. Olin silloin pieni, piskuinen
vekara. Myöhemmin — käydessäni koulua — Koulussa, tiedättehän, saa
joskus erinomaisia ystäviä. Erinomaisia ystäviä; heillä saattaa olla
helkkarinmoinen merkitys, kun on kaikki yhteistä heidän kanssaan,
kun ajattelee heitä loppumattomasti... On joitakuita kumppaneita
— niinpä niin, ymmärrättekö, vain se, että tuntee heidät, tietää,
kuinka ihailtavia he ovat, tuntuu muuttavan koko elämämme juoksun.
Sankaripalvontaa!... En tiedä, onko tyttöjen laita samoin. En usko,
että niin on, neiti Verity.»
»En ole koskaan ollut koulussa», vastasi neiti Verity, siirtäen Mountin
kaulaan nojaavaa poskeaan nostaessaan kätensä helmiinsä. Silloin
hän huomasi kaulassaan riippuvan helminauhan (hänen takertuessaan
kiinni Mountiin) sujahtaneen miehen villapaidan povelle ja tarttuneen
irtonaiseen villasilmukkaan. Nyt heidät yhdisti toisiinsa mutkitteleva,
sileä, maidonlämmin helmiketju. Vetäen sen irti hän sysäsi sen
syrjään samoin kuin tanssiva tyttö heilauttaa sivulle häntä vaivaavan
kaulanauhan. Hän työnsi sen syrjään melkein huomaamattaan, sillä
hän oli kokonaan viehättynyt heidän keskusteluaiheeseensa. »Äitini
opetti minua, kunnes tulin kaksitoistavuotiaaksi, tiedättehän. Sitten
minulla oli kaikenlaisia ohjaajia, ranskalaisia opettajattaria ja
monenlaisia muita neuvojia, jotka kävivät hotelleissamme antamassa
minulle haluamaani opetusta, minulle yksin. Se ei luonnollisestikaan
ole kouluelämää. Minulla ei siis koskaan ole ollut kouluystäviä eikä
muitakaan läheisiä ystäviä.»
On ehkä merkillepantava seikka, ettei hän maininnut eikä ajatellut
Cynthia Oddleyta — jolla aikoinaan oli niin suuri vaikutus hänen
elämäänsä. Äänettömänä hän sitten odotti, mitä sanoja nyt lähtisi
miehen suusta, joka oli vajaan kymmenen sentimetrin päässä hänen
huulistaan.
»Tyttöjen», virkkoi Mount miettivästi, »oletetaan olevan romanttisempia
kuin me olemme. Minä en sitä usko. Minun luullakseni tytöt ovat
paljoa käytännöllisempiä: he eivät haaveile, eivät kuvittele niin
paljoa eivätkä ole niin myötätuntoisia muita ihmisiä kohtaan. He ovat
tavallaan proosallisempia. Enhän kylläkään ole oikein kunnolla tuntenut
ainoatakaan tyttöä», lisäsi hän vilpittömästi. »Mutta mistä olinkaan
puhumassa?»
»Kouluaikaisista ystävistänne, joista piditte —»
»Ahaa, niin! No niin, pian he tietysti menivät menojaan, katosivat
tyyten elämästäni. En enää nähnyt heistä vilahdus takaan. Kaikki he
hajaantuivat, kukin suunnalleen. Se tuotti kiusallista kärsimystä...
Toivoakseni en ikävystytä teitä», keskeytti hän esityksensä,
omituisesti luiskahtaen noudattamaan aikaisempia, lontoolaisia tapojaan.
»Jatkakaa, jatkakaa! Silloin en pelkää kuunnellessani sitä toista.»
»Sitten on kaikki hyvin. No niin, ymmärrättekö, mitä tunsin. Ette...
Mutta, rehellisesti puhuen, rakas ystävä, se oli helvetillistä...
Ihmiset nauraisivat sille — milloin hyvänsä pidin jostakin, merkitsi
se minulle liian paljon... Niin, on hulluutta antautua sillä tavoin!
Sitten he _menivät_. Ja sitten viimeinen tapaus» — hän selvitti
kurkkuaan — »rakas Charles-poloinen!»
»Veljenne», mutisi Margaret.
»Se olikin huippukohta», jatkoi Mount. »Senjälkeen keräsin voimani.
Päätin: _'Surma minut periköön, jos enää ikinä antaudun minkään
sellaisen voimakkaan tunteen valtaan, joka... runtelee'_ Ymmärrättekö,
se peloittaa minua. Se herättää minussa samanlaisen tunteen kuin teissä
myrsky. Raukkamaista, tiedän sen. Minun pelkoni nimittäin.»
Hänen äänessään oli sellainen sointu, jota Margaret ei ollut ennen
kuullut, ja hän puhui asioista, joihin tyttö ei olisi odottanut
kumpaisenkaan tuntemansa Archie Mountin kajoavan. Tämä mies ei ollut
sovinnaisen miellyttävä, lontoolaisvaatturien pukema päivällisvieras
eikä myöskään toimelias haaksirikkoinen, joka viritti nuotioita,
kalasti, katkoi rautatammenoksia ja raahasi tavaralaatikoita kallioiden
poikki. Tämä oli sellainen herra Mount, jota hän ei ollut sitä ennen
kohdannut. Ja epävarmaa oli sekin, oliko kukaan ennen tavannut sitä
Mountia. Löysikö hän nyt itsensä? Pimeyden, myrskyn ja koko tilanteen
äärimmäisen outouden vapauttamana olennainen Archie (jonkinlaisessa
yöllisessä vapaudessa!) kerrankin pohti sylissään lepäävän tytön
kanssa sellaista asiaa, josta hän muutoin ei olisi suostunut puhumaan
kellekään muulle, kuin itselleen ja silloinkin vain sielunsa sisimmässä
sopukassa.
»Pelkkää arkuutta. Rakkaus, siinä minua ohjaava pelko.»
»Kyllä ymmärrän», vakuutti tyttö, jonka hirmu oli myrsky. Ja hän puhui
hiukan arkana, sillä myöhästynyt salama oli valaissut heidän kuivan ja
suojaisan komeronsa sisustaa. Hän oli nähnyt sen kallioseinien kaikki
pintamuodostukset, erottanut hämähäkin nurkkaan kudotussa verkossaan,
ison, monijalkaisen hämähäkin.