Vettä tuli kuin saavista kaataen. Sihisten kiitivät kuurot lahden
pinnalla ja paiskautuivat litisten kallioihin ja kiviin. Kohisten
putosivat pisarat pensaikkoon, ja kun sade osui heidän suojapaikkansa
lähellä kasvaviin, isoihin, punertavalehtisiin kasveihin — ne olivat
ehkä kaktuksia — kuului kuin rummunpärrytystä... Kaikki ne äänet
yhtyivät meluiseksi, äkäiseksi sateen sinfoniaksi. Seuraavan salaman
valossa näytti siltä kuin olisi luolan suulla ollut paksu, hopeisista
helminauhoista kudottu verho. Poukama näytti todella muuttuneen valkean
usvan täyttämäksi, tasapohjaiseksi amfiteatteriksi, jossa tyyntä
vedenpintaa pieksävät pisarat räiskivät lukemattomina miljoonina pienen
pieninä suihkuna. Ja pian sekaantui näiden sadeäänien kuoroon paisuneen
puron kohina.
Koska en ollut siellä, on minun sommiteltava näystä oma mielikuvani,
joka saattaa olla oikea, mutta voi olla olemattakin. Minun on koottava
sen yön näkemykset, äänet ja tunnelmat yhdeksi kokonaisuudeksi...
Se, mitä olen näkevinäni ... no niin, se ei ole paljoa. Välähdyksien
väliajoilla lienee näkynyt vain sysimustan purppuraisia ainejoukkoja
— paikallaan olevia, indigolle vivahtavia möhkäleitä (kallioita),
hitaasti, raskaasti vyöryviä, riippuvia, viinirypäleenpurppuraisia
röykkiöitä (ukkospilviä). Vain silloin tällöin paljasti taivaalla
välähtävä sinertävä, smaragdinvärinen salama usvaisen meren ja
rosoiset niemet, valaisten myöskin hyvin selvästi sen kalliononkalon
kaikki pimennot ja sopukat, jossa he olivat, muistuttaen komeroon
sijoitettua, elävää veistosryhmää, säikähtynyt, vapiseva tyttö ja häntä
käsivarsillaan turvaava nuori mies (mitäpä hän tiesi tai välitti siitä,
oliko mies nuori vai vanha, vai oliko hän ehkä nainen — hänen äitinsä,
minä tai kuka tahansa).
Entä äänet?... Tykkien jyskeen tapainen myrskyn pauhu — »yhteen
läjään samalla kertaa tyhjennettyjen tuhansien hiilivaunujen ryminä»
olisi jokapäiväisempi vertaus — puron ja putouksen paisuva kohina,
ukkossateen jatkuva, moniääninen räiske. Silloin tällöin tuntui ukkonen
vaimenevan... Silloin aina Mountin vyötäisiä kiristävä ote hölleni
hiukan. Mutta myrskyn sinfonia alkoi uudelleen, ja taaskin puristus
tiukkeni. Pienet kasvot painautuivat epätoivoisemmin hänen olkaansa,
kaulaansa, hänen likintä jäsentänsä vasten... Hän tunsi tytön sydämen
taaskin sykkivän rajummin hänen rintaansa vasten. Ja sitä kesti tunnin,
toista tuntia...
V
Vihdoin hän taaskin tunsi tytön huulien liikkuvan korvaansa vasten ja
kuuli aran soperruksen:
»Olen hirveän pahoillani... hirveän häpeissäni. Mutta en — en mahda
sille mitään.»
»Niin, Margaret, tiedän, ettette mahda!» keskeytti Mount lohduttavasti,
samalla rohkaisevasti tiukentaen tytön tutisevaa käsivartta puristavien
sormiensa otetta. »Tiedän, ettette mahda, mutta mitäpä siitä? Monet
ihmiset ovat samanlaisia hyvin monet! He ovat aina silmittömästi
kauhuissaan ukkosilmalla. Ei vain —»
»Ajatelkaahan!» jupisi tyttö väristen. »Vähää ennen kuin te tulitte...
luulin kuolevani... En olisi ollut siitä kovin pahoillani, koska
silloin en olisi kuullut... Voi!» Hänen hento ruumiinsa vapisi
päästä jalkoihin saakka, niin että Mountkin tutisi. »Nyt se alkaa
taaskin. Luulin sen olevan ohitse... Älkää jättäkö minua yksin... Olen
pahoillani, mutta ettehän jätä?»
»En jätä, kunniasanallani... Kunpa minulla olisi tilkka konjakkia
teille!»
»Se ei auttaisi vähääkään. Kunhan vain... lupaatte pitää minusta
lujasti kiinni, kunnes se on ohi.»
»Hyvä, hyvä, rakas! (En voi pitää teitä tiukemmin kuin te pidätte
minua.) Tuo hornamainen melu se vain... Hyvä Jumala! Se kuulosti
samanlaiselta kuin miinan räjähdys. Mutta ei se ole vaarallista,
tiedättehän sen... Se tuntuu niin kamalalta luonnollisesti sen
tähden, että koko ajan täällä ollessamme on ollut niin kaunis sää,
maidonlauha... Ja sitten tällainen myrsky! Vastakohta on niin
järkyttävä... Samoin kuin jos joku tavallisesti herttainen ihminen
äkkiä saa raivoisan puuskan... Eikö se olekin paljoa masentavampaa kuin
se, että joku sellainen, joka usein vimmastuu, alkaa riehua?... Älkää
välittäkö siitä! Tätä ei voi jatkua... Älkää katselko salamia!... Ehkä
se on pilven viimeinen lieve.»
Mutta se ei ollut viimeinen lieve. Yhäti kesti myrskyä. Yhä aika vieri.
Aika vieri, ja he, jotka tunsivat ja kuulivat toistensa jokaisen
liikahduksen, näkivät toisistaan ainoastaan salamien välähtäessä tumman
hahmon, vaalean käden, sinertävät kasvot, silmien ja helmien välkkeen.
Tytön sopertava ääni kuului Mountin rinnalta.
»Pidättekö minua pahimpana tapaamananne pelkurina?»
»Oi, älkää olko hupakko! Pelkäätte ainoastaan tätä. Pidän teitä
rohkeana. Te olette _ollut_ rohkea kaikessa muussa. Niin olette! Olen
nähnyt sen, Margaret.»
»Kuka muu hyvänsä luulisi minua mitä kurjimmaksi raukaksi... Olen
koettanut muistaa olevani merimiehen tytär ... Mutta kuka tahansa
arvelisi —»
»Heidän ei pitäisi, se on varma», keskeytti Mount. »Maailmassa ei liene
ainoatakaan ihmistä, joka ei pelkäisi jotakin.»
»Luuletteko niin?... Luuletteko tosiaankin niin, herra Mount?»
»Varmasti.»
»Mutta sittenkin», intti Margaret arkana, »eikö sellaisiakaan, joiden
otaksuttavasti pitäisi olla rohkeita? Eikö edes merimiesten tyttäriä?»
»Minkä tähden? Sen enempää kuin merimiehiäkään», tokaisi rohkaisevasti
tumman hahmon ääni pimeydestä. »Usein kehutaan jotakin sankaria ja
vakuutetaan, ettei _'hän milloinkaan pelännyt'_. Se on hölynpölyä. Hän
lienee aina hillinnyt pelkonsa, mutta jos hän on ollut kuolevainen, on
hänkin joskus pelännyt, se on varma.»
* * * * *
Se keskustelu tuntuu kummalliselta, kun muistamme, että puhelijat
olivat nykyajan nuoria, jotka koko ajan istuivat sylikkäin, muodostaen
ryhmän, joka olisi saattanut esittää luolaihmisten armastelua.
* * * * *
Olosuhteet olivat heittäneet heidät sellaiseksi ryhmäksi, jollaisia
rakkaus on ammoisista ajoista sommitellut. Mutta siitä he eivät
olleet tietoisia. He olivat sykertyneet yhteen saadakseen lohtua —
tytön painautuessa miehen rintaa vasten ja miehen puristaessa häntä
itseään vasten — mutta sittenkään he eivät tietoisesti tunteneet
rakkautta, eivät intohimoa eivätkä sukupuolivoimia, yhtä väkeviä kuin
ne, jotka halkoivat öisiä pilviä ja pieksivät merta sen kaiho-onkalon
ulkopuolella, jossa Mount ja Margaret syleilivät toisiaan ja puhelivat.
Hyvin omituisen vastakohtaisia olivat varmaankin heidän nuorekkaiden
ääniensä persoonaton sävy ja heidän nuorten vartaloittensa keskinäinen
asento! Kylmän selkeästi he vastailivat toisilleen, puhellen keskenään
kietoutuneina syleilyyn, joka tuskin olisi saattanut olla tiukempi, jos
he olisivat olleet tulisesti rakastuneet toisiinsa.
Voidakseen lainkaan puhua, oli Margaretin irroitettava suunsa Mountin
kaulasta, jota vastaan se oli painettu ikäänkuin mitä lämpimimmin
hyväillen.
Mutta hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin: »Arveletteko oikein
tosissanne jokaisen ihmisen pelänneen jotakin?... Puhelkaa, oi,
puhelkaa vielä, etten niin hyvin kuulisi muuta! Kertokaa minulle
itsestänne!»
Viimeksi tänään hän oli oivaltanut, ettei tämä varovasanainen nuori
mies ollut kertaakaan ollut kyllin avomielinen puhuakseen hänelle
mitään itsestään. Hän oli aprikoinut, tekisikö hän sitä milloinkaan...
Nyt oli se aika käsillä.
Kun hän sopersi: »En usko _teidän_ koskaan pelänneen mitään», vastasi
Mount hänelle hämmästyttävän avoimesti:
»Minunko? Enkö ole pelännyt mitään? Se on erehdys, neiti Verity»,
virkkoi mies, jonka leuka lepäsi hänen hiuksiaan vasten, jonka sormia
Margaretin pyöreä olkapää lämmitti, jonka rinnalle oli huomaamatta
valahtanut tytön omassa kaulassa riippuva, sileän keveästi hivelevä
helminauha. »Se on erehdys, neiti Verity. Tosiasia on, että olen aina
hirveästi pelännyt erästä seikkaa.»
»Tekö? Mutta teillähän on urhoollisuusmerkki, olette palvellut
torpeedonhävittäjässä, ollut mukana kolmessa räjähdyksessä, ja kaikki
tuntuivat ajatelleen, että olitte ollut ihailtava sodassa ja kaikkea
muuta semmoista. Olen kuullut siitä —»
»Sellaistahan kuulee. Sitä en tarkoita, ymmärrättehän», katkaisi nuori
Mount hänen lauseensa. Hänen hiljaa liikahtaessaan Margaret sekä tunsi
että kuuli hänen hieman naurahtavan. »Sellaistahan se kyllä oli. Aina
tiesi, että sellaista saattoi sattua millä hetkellä tahansa. Mutta se
oli ulkoista, saattoi saada surmansa, tuhoutua räjähdyksessä, hukkua —
mutta eräs seikka pelotti minua paljoa enemmän kuin se.»
»Mikä se oli?»
»Ettekö naura, jos ilmoitan sen?»
»Miten voisinkaan?»
»Niin, tiedän, ettette naura. No niin sitten, puhuakseni totta»,
virkkoi Mount hyvin koruttomasti, »olen aina pelännyt rakkautta».