Sitten kuului sateen loiskeesta ukkosen jäähyväiskuminaa.
Vaistomaisesti tiukkaantui jyrinää pelkäävän tytön hänen vyötäisilleen
kierrettyjen käsien ote.
»En mahda sille mitään sen enempää kuin tekään», tunnusti rakkautta
pelkäävä nuori mies. »Käsitin: _'Jos olen sellainen, että tunteeni
sukulaisia ja kumppaneita kohtaan ovat tällaiset, niin kuinka minun
käy, jos sallin itseni kiintyä naiseen?'_ Saatoin kuvitella sitä
mielessäni. Saatoin kuvitella itseäni silloin. Se olisi samaa kuin
panna kaikki yhden sattuman varaan, luovuttaa itsensä toiselle eikä
enää olla oma herransa, olla kykenemätön irroittamaan mieltänsä siitä.
Sielu ei — kirjaimellisesti — olisi enää omassa hallussa, vaan jonkun
toisen ihmisen —»
»Väitetään sen olevan niin ihanaa.»
»Saattaa olla. _Tant pis._ Silloin eläisi, ajatellen saattavansa
menettää hänet; menettäisi hänet. Tai se saattaisi olla kaikkea muuta
kuin ihanaa... Saattaisi sattua sellainen, joka musertaisi rakastuneen,
sellainen, jolle se ei ehkä merkitsisi mitään. Siinä ihminen silloin
olisi, Margaret. Kohtalon armoilla. Hänellä olisi avonainen, arka
haava, kuten olen nähnyt miehillä olevan. Kykenemätön enää mihinkään —
tyyten armoilla — _sysittynä_ — »
»Olisitteko te?»
»Varmasti olisin. Oksin toivoton. Saatan kuvitella, millainen olisin.
Olisi samanlaista kuin seisoa pienellä, kehnolla vuoristosillalla ja
tuijottaa alhaalla kohisevaan ja riehuvaan tulvapuroon —»
Kuvitelkaahan! Tämä nuoren miehen tunnustus sellaisena yönä, jolloin
oli vuoroin sysipimeätä, vuoroin huikaisevia salamoita ja jolloin
huumaava jyrinä pauhasi tytön korvissa. Mountin hengitys sihisi
hampaiden välissä, ennenkuin hän jatkoi. Margaret erotti hänen
äänestään hyytävän pelon soinnun.
»Antaisinko itseni _vaipua_ siihen — Sallisinko itseni hurmautua
rakastumaan? Voisinko antautua tuuliajolle? En. Olen aina ollut
selvillä siitä, etten saa sallia sen tapahtuvan.»
»Noin kai ajattelitte, ennenkuin menitte kihloihin?»
»Vuosikausia sitä ennen. Monta vuotta.»
»Mutta senjälkeen menitte kihloihin.»
»Niin kyllä», vastasi Mount kokonaan toisenlaisella äänellä.
»Juuri sentähden, suureksi osaksi.»
»Mitä tarkoitatte sanoilla 'juuri sentähden’?»
»Tietysti sitä, että kihlautuminen — sehän on niin toisenlaista, eikö
olekin?»
»Onko se? Niinkö arvelette?»
»Luonnollisesti on! Se on kokonaan toista, ettekö käsitä? Kokonaan
toinen asia. Onhan miehen joka tapauksessa joskus mentävä naimisiin.
Sitäpaitsi se tekee elämän niin rauhalliseksi, vakiintuneeksi ja
varmaksi.»
»Ohoo!» äänsi Margaret.
Sillä hetkellä hän ei tiennyt, oliko hän samaa vaiko eri mieltä, oliko
hänestä outoa vaiko aivan luonnollista, että mies pelkäsi rakkautta,
meni sentähden kihloihin tytön kanssa ja ajatteli avioliittoa elämän
tyyneyden säilyttäjänä.
Silloin se otaksuttavasti tuntui hänestä varsin luonnolliselta tai ei
ainakaan paljoa luonnottomammalta kuin mikä muu luonnonilmiö tahansa.