Samoin kuin vaunuihin autettava pikku lapsi salli Margaret Mountin
nostaa itseään. Avuttomana, melkein mielettömänä pelosta lapsi-raukka
tunsi, että häntä kannettiin muutamia askelia rinnettä alaspäin
ja sitten hänet työnnettiin johonkin onkaloon. Se tuntui melkein
samanlaiselta kuin huvipurren kojuvuode. Hänet laskettiin hellävaroen
maahan, kuten lapsi laskee nukkensa puolittain istuvaan asentoon.
»Olkaa varovainen! Kallio on ihan päänne yläpuolella», lausui Mountin
ääni.
Kalliota tuntui olevan sekä hänen takanaan että hänen yläpuolellaan;
permanto oli hiekkaa — tai tomua. Vasta paljoa myöhemmin Margaret
oivalsi, mikä paikka se oli. Se oli holvintapainen, jonka muodosti
kaksi ulkonevaa kallionkielekettä reunustavaa kivilohkaretta — tilava,
luonnon valmistama katos, jonka takaseinänä oli kallio. Sen edustalla
vietti rinne epäsäännöllisesti alaspäin. Vesipisaroita tipahteli nyt
tiheämmin sen ulkopuolella, mutta Margaret oli hyvässä suojassa.
Mutta — aiottiinko nuo lämpöiset lohdullisen turvaiset ihmiskädet
irroittaa hänestä? Seuraavan salaman valossa hän oli näkevinään
Mountin vetäytyvän kauemmaksi, ja melkein samanaikaisesti alkoi heidän
suojapaikkansa kohdalla uudelleen huumaava ryske... kuului jyrähdys
toisensa jälkeen, ja tuntui siltä kuin niiden täytyisi särkeä koko
kallio pirstaleiksi, sortaa jokainen lohkare sijoiltaan, hajoittaen
ne kuten lapsen leikkirakennuksen. Aikoiko Mount jättää hänet yksin
nyt? Hän tarrautui kiinni mieheen niin lujasti, että karkea villapaita
painui alaspäin ja sen kaulus oli ikäänkuin kuristava nauha Mountin
kaulan ympärillä.
Mount pikemminkin tunsi huulien liikkeistä kuin erotti sanat, jotka
tyttö koetti lausua.
»Ettehän lähde luotani — ettehän —»
»En tietysti, en lähde, lapsi! Tulen istumaan viereenne tänne katoksen
alle, jos saan... (Taitaa tulla kamala ryöppy)... En poistu luotanne.»
Samassa kajahti uusi pamahdus kirkkaan välähdyksen jälkeen.
Lempeästi Mount irroitti Margaretin kädet kiskomasta hänen
villapaitansa kaulusta. Pauhun kovetessa tyttö takertui häneen
uudelleen, painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten ja kiristi hänen
vyötäistään tiukemmin kuin vyö oli niitä konsanaan puristanut. Juuri
silloin (arvelee hän) räsähti jotakin hänen vyössään, mutta vasta
useita tunteja myöhemmin hän huomasi vyötaskussa olleeseen kelloonsa
kiinnitetyn pienoiskuvan lasin särkyneen säröille. Vasta myöhemmin
hän sen huomasi. Sillä nyt hänen oli hoivattava sylissään olevaa
hurjistunutta lasta, jottei hän tulisi hulluksi pelosta.
»Ei se ole vaarallista, ei ensinkään. Se ei voi osua teihin... Painakaa
päänne piiloon! Niin. Älkää kuunnelko! Se ei voi osua meihin, kun
olemme täällä. Tämä on mainio onkalo. Olipa onni, että olimme lähellä
sitä —»
Hän siirtyi syvemmälle kallioloukkoon, joten tytön käsivarsien jännitys
helpottui. Sitten hän istui kumartuneena Margaretin puoleen, oikea
käsivarsi kierrettynä hänen hartioittensa ympärille vasemman käden
lujasti puristaessa hänen olkavarttaan. Jalkansa hän oli ojentanut
suoriksi, niin että ne parhaiksi olivat kielekkeen suojassa ja
muodostivat heidän sopukkansa kynnyksen. »Sitä ei voi jatkua ikuisesti.
Kaikkihan loppuu kerran. Kas niin, nyt alkaa sataa oikein todenteolla.
Hitto soikoon —»