Huumautuneena, mielettömänä, vapisevana hän ei tuntenut Mountin ääntä
tämän huutaessa hänelle rohkaisevasti pimeästä:
»Tännepäin —!»
Taaskin kalsiuminvihreä välähdys taivaalla! Vilahdukselta se näytti
hänelle meren, hietikon, kallion ja pienipäisen, leveäharteisen, hoikan
olennon, joka tummana kuvastui sinertäviä, kuparinhohtoisia pilviä
vasten.
Heti kävi sitten taaskin kaikki pimeäksi. Mutta pimeässäkin se hahmo
hyppi hetkisen painuneena hänen näköhermoihinsa...
Margaret ei tuntenut häntä vielä sittenkään. Vielä sittenkin hahmo
oli hänestä vain aineellistunut apu, vain häntä auttamaan rientävä
ihmisolento.
»Tänne!» nyyhkytti hän kimeästi. »Olen täällä —»
Hänen äänensä hukkui ukkosen jyrisevään pauhuun; mutta sittenkin hän
taaskin erotti melkein viereltään saman rohkaisevan luikkauksen.
Taivaallisen jymyn vaimentuessa hän kuuli: »Halloo —»
»_Halloo!_ Olen täällä!» kirkui hän. »_Täällä_ — »
»Kaikki hyvin. Olen lähellä. Näen teidät.»
Hänen hartioittensa ympäri kiertyi käsi, ja toinen tarttui hänen
käsivarteensa.
Sitten hän tunsi tulijan Mountiksi. Huohottaen hän kääntyi auttajansa
puoleen, hapuili ja kaatui häntä vasten.
Kuuma, synkkä, saartava pimeys piilotti hänet. Vain tunnustelemalla
Margaret löysi kallionvankan turvan, jota vastaan hän heittäytyi.
Lapsi-rukka, kuinka lujasti hän takertuikaan sammalenkarkean
villapaidan verhoamiin, voimakkaihin olkapäihin ja käsivarsiin! Kuten
hukkuva lintunen tarrautuu oksaan, kuten tuulen kiidättämä ruoho
painautuu turvaista aitaa vasten, samoin Margaret takertui tuskaisena
käsivarsiin, jotka nyt olivat kiertyneet hänen ympärilleen. Hän oli
painanut kasvonsa Mountin rintaa vasten, mutta sittenkin salamien
välähdykset tunkeutuivat hänen näköhermoihinsa. Myöskin mies taivutti
aina silloin päätään, kallistaen silmänsä tytön hiuksiin. Heidän
ympärillään raivosi taaskin turmiokas pauhu, räiskyen, repien taivasta.
Se järkytti lujimpiakin hermoja! Margaretista, joka oli kärsinyt siitä
jo ennen syntymäänsä, se oli rusentavaa. Mutta läheltä korvaansa hän
(vapisevana kuin pudistettu elohopea) kuuli Mountin syväsointuisen
äänen:
»Hieman myrskyä. Se on pian ohitse. Älkää pelätkö! Se se on vain —»
Seuraava jyrinä tuntui loputtomalta... Sillä kukapa voi sellaisessa
myrskyssä erottaa välähtävän salaman, joka paljastaa pienimmätkin
kivenmukulat, sen huikaistuneeseen silmään jättämästä kirvelevästä
kuvasta? Kuka voi erottaa itse ukkosen kumean, mahtavan jymyn
voimakkaasta kaiusta, joka jyrinän tauottua kajahtelee kuulijan
korvissa?
Viimeisen ryskeen jälkeen alkoi kuulua napsahtelevia ääniä.
Sadepisaroita tipahteli läheisille kiville kuin litistyviä kuulia.
Margaretin ranteelle osui pisara rajusti, naksahtaen kimeämmin. Toinen
putosi Mountin kengälle, antaen toisenlaisen äänen.
Mount virkkoi reippaasti: »Sade alkaa piiskata meitä pian! Kuulkaahan,
meidän on paras laittautua hyvissä ajoin suojaan. Tänne! Oikealle!...
Siellä on sellainen —» Naps! Iso sadepisara osui suoraan hänen
huulilleen hänen puhuessaan.
»Tuolla on jonkunlainen suojapaikka kallionkielekkeen alla. Näemme sen
seuraavan salaman valossa. Kannan teidät sinne, jollette —»
Samassa välähti salama, ja hän sieppasi Margaretin syliinsä.