I
Sen hetken jälkeen hän ei enää selvästi tajunnut mitään, ei aikaa,
ei etäisyyksiä, ei juoksemansa matkan pituutta; hän ei tiennyt,
kompastuiko hän kahdesti vai kolmasti, kellahtaen pitkin pituuttaan
pensaikkoon, joka repi hänen ihonsa naarmuille...
Hänen takaansa kuuluva uhkaava kumina antoi hänelle siivet.
Voi, kuinka kauhuissaan hän oli! ... Ei koskaan ole ajokoirien
ahdistama jänis, läheisimpään loukkoon vinhasti syöksyvä kaniini,
julman kissan väijymä haavoittunut lintu ollut paetessaan pahemmin
hädissään kuin tämä nuori tyttö, jonka rajuilma oli yllättänyt
kallioiden laella yöllä.
Pelko raastoi hänen olemuksensa jokaista kuitua, sillä niiden kuitujen
kehittyessä oli myöskin pelko muodostunut.
On vanhojen vaimojen juttuna, että sellainen, mikä on pahasti
säikäyttänyt äitiä, painaa jälkensä sellaisen lapsen itämässä olevaan
luonteeseen, jota äiti ei vielä ole nähnyt. Se saattaa tietysti olla
turhaa lorua. Mutta muutamia kuukausia ennen Margaretin syntymistä oli
ukkonen yllättänyt ystäväni Violet Verityn; hän oli kiiruhtanut heidän
asuntonsa puutarhaportille, ja hänen nuori puolisonsa oli rientänyt
häntä vastaan; hän oli nähnyt salaman välähtävän luokseen juoksevan
miehensä lähellä, kuullut ukkosen tärähdyksen, jota heti seurasi toinen
rysäys, kun pirstoiksi murtunut tammi oli sortunut maahan ihan lähellä
hänen armastaan, joka juoksi sulkemaan hänet syliinsä...
Mahdollisesti ei tämä tapaus ole missään yhteydessä sen ainoan seikan
kanssa, joka kykeni viemään itsehillinnän Violetin rohkealta lapselta.
Mutta ukkosen kaukainen jymy pani pikku tytön aina syöksymään turvaan
äitinsä helmaan, läähättäen: »Meneekö se pian ohitse? Pidä minusta
kiinni, äiti! Pidä tiukasti, kunnes se on ohitse!»
Mutta mihin hän voi nyt paeta suojaan?
Sokeasti hän noudatti puron juoksua; vaisto lienee häntä ohjannut
siihen kallion notkelmaan, josta hänen oli helpoin laskeutua omalle
poukamalleen.
Yhä uhkaavampana nousi myrsky hänen takaansa lounaasta möyryten kuin
turpa maassa hyökkäävä härkä.
Voin mielessäni nähdä pensaiden ja kivilohkareiden täyttämän,
sinisen, manalamaisen kalliorinteen ja öiset pilvet, jotka näyttivät
purppuraisilta, synkiltä lohkareilta... ja näen pelolta siivet
saaneen hennon tytön kiitävän rinnettä alaspäin samalla tavoin kuin
tuulen ajama lehti hipoo maata, pysähtyy sekunniksi, hypähtää ja
lentää edelleen. Se ainoa ajatus mielessään, että hänen oli päästävä
piiloutumaan luolaansa, hän riensi umpimähkään vierulla ja painautui
sitten hiekalle kuten kananpoika, jonka kohdalla tummasiipinen haukka
leijailee, ja kiersi päänsä ympärille vaipan, jotta hänen ei tarvitsisi
kuulla. Hänen takanaan kiiti myrsky yhä vinhemmin, entistä uhkaavampana
lähestyen merelle luoteista kohti. Purppuraisen mustat ukkospilvet
olivat painostavan, rusentavan, uskomattoman alhaalla. Ne riippuivat
hänen kohdallaan kuin verhot, pullistuivat alaspäin kuin veden painama
teltan katto, tukahduttavina, peloittavina ne kasaantuivat synkiksi,
vyöryviksi röykkiöiksi ja tuntuivat yhä raskaampina painuvan hänen
päälleen. Läähättäen ja nyyhkyttäen hän oli ehtinyt vierun puoliväliin,
kun hänen poskeensa osui jokin kuulantapainen. Se oli ukkossateen
ensimmäinen pisara. Pian napsahti toinen raskaasti hänen kumaraisen
päänsä takaraivoon. Sitten välähti fosforinvihertävä salama rinteen
ylitse mereen, niin että hän näki jalkansa ja kaikkien kasvien oksat
ja lehdet. Tämä silmänräpäyskuva tuntui syöpyneen hänen silmiinsä
useiksi sekunneiksi sen jälkeen, kun se oli kadonnut helteiseen
indigovivahteiseen pimeyteen... Ja sitten räjähti ensimmäinen, läheinen
ukkosenjyrähdys ihan hänen kohdallaan, kuten hänestä tuntui; se ryski,
kiiri, ryski, kiiri... Sen melskeen jälkeisenä väliaikana erotti
Margaret, nyt pelosta mielettömänä, loppuosan omasta parkaisustaan.
Sitten hän kuuli Mountin vastausluikkauksen.