Kirkas hohde himmeni. Hopeista järveä muistuttavan maiseman yli näytti
kiitävän tummia väreitä, öinen taivas alkoi vetäytyä pilveen...
Margaret ei huomannut sitä, ennenkuin hänen tietoisuuteensa oli
tunkeutunut silmäänpistävämpi seikka. _Hän oli nähnyt aaveen._
Se oli kadonnut, ennenkuin hän ehti »tointua».
Mutta... Varmastihan hän oli sen nähnyt? Se oli liikkunut täydessä
kuutamossa — tanakka miehen hahmo, ja tuuhea tukka oli loistanut hyvin
kirkkaasti monivivahteisessa hopeahohteessa. Niin, se oli ollut vain
kivenheiton päässä hänestä, kylpien yliluonnollisen kirkkaassa valossa!
Ja _silloin_ oli kuu äkkiä peittynyt pilveen. Kun se jälleen alkoi
paistaa, oli hahmo kadonnut. Margaret oli nähnyt sen selvästi niin
kauan, että olisi ennättänyt laskea kuuteen — ajatelkaa — yhtä selvästi
kuin te näette sormenne tämän kirjan sivulla. Sitten vilahdus, ja se
oli poissa!...
»Haamu?» äänsi Margaret epävarmasti. Vieläkin tuntui siltä kuin hänen
oma henkensä olisi vasta juuri äsken palannut.
»Tietysti! Arvaan, kenen haamu se oli...»
Hän ei ollut säikähtänyt. Aina hän oli kuvitellut, että jos jonkun
tutun ja rakkaan (esimerkiksi hänen nuorekkaan isänsä) henki
näyttäytyisi hänelle, hän kyllä säpsähtäisi, mutta ei pelkäisi. Kun hän
nyt ollessaan yksin tässä lumotussa maisemassa oli nähnyt, kuten hän
itse luuli, aaveen, ei hänessä ollut rahtuakaan sellaisesta kauhusta,
joka olisi nostanut jokaisen aaveita pelkäävän ihmisen sydämen
kurkkuun...
Margaretia ei vaivannut se pelko.