Öinen vapaus... kummallisia sanoja, joita on käytetty määrätystä
sieluntilasta. Jotkut ihmiset uskovat varmasti sielun unessa voivan
irtautua maahan sidotusta ruumiista. Ihan tosissaan nämä ihmiset
luulevat voivansa erottaa sellaiset yöt, joina heidän sielunsa on
siten liikkeellä, niistä öistä, joina heidän sielunsa (lihan vankina)
ei jaksa vapautua, joina heidän sielunsa ei »ole poistunut». Ne yöt
ovat väsyttäviä. Olkoonpa uni ollut vaikka kuinka sikeätä, se ei ole
virkistänyt.
Uni on yhäti tutkimaton alue. Tiede tunnustaa, että öinen tilamme on
elämämme suurimpia ongelmia...
Ehkä Margaretia hänen entisen elämänsä aikana, jolloin hän tanssi
aamusarastukseen saakka ja nukkui päivänvalossa, vaivasi yöllisen
vapauden puute. Saarella oli sikeä nukkuminen edistänyt hänen
parantumistaan...
Mutta tänä iltana oli Margaretin sisäinen minä hänen valvoessaankin
täydellisesti »vapautunut» ikäänkuin hän olisi nukkunut — niin,
silloinkin kun hän liikkui oudon hopeiselle hohtavassa maailmassa,
jollaisia hopeiset unelmamaisemat ovat.
Rajattomana ja värittömänä seutu kohosi, leviten hänen ympärilleen.
Kuun vuorilta näyttävät kalliot reunustivat toistensa takana olevia
kumpujonoja, jotka olivat kuin norsunluuta hopeisella pohjalla.
Läheiset kivet näyttävät norsunluulta, niiden välissä kasvavat sekavat
pensaat hopeakudokselta. Hänen oma kätensä oli kuin marmorista
veistetty... Ruskeasta hameesta ja sinisestä villapaidasta oli väri
kadonnut, ja kaikessa oli kuutamon sinertävän kalpea leima, joka
olisi ollut kammottava, jollei se olisi ollut niin kaunis. Oi,
hopeavivahteiden sinfoniaa! Hennoista koivunrungoista välkkyvä,
haavanlehtien alapinnoista värähtelevä hohde levisi ikäänkuin
timanttien tähdittämänä hämähäkin kudoksille — kyyhkysenhöyhenten,
kissankäpälien, terälehtien tuppien harmaata väriä oli luomassa
vivahduksia avaraan, outoon maisemaan... Harmaata, joka välähteli kuin
kalansuomukset, harmaata, pehmeätä kuin ohdakkeessa, samanlaista kuin
naisen vaaleneva tukka, kesäkuun taivaan harmaata, helmiäisen hohtavaa
harmaata, kirkkaiden lapsensilmien harmaata, järvenpinnan väreiden
harmaata — kaikkia niitä vivahduksia näkyi, vaihtuen, sekaantuen
toisiinsa, värittömässä, mutta kuitenkin värikylläisessä maisemassa,
jota yöllistä vapautta nauttiva Margaret katseli astellessaan eteenpäin.
V
Pian lakkasi maaperä kohoamasta, eivätkä hänen pehmeäpohjaiset
jalkineensa lainkaan kapsahdelleet sametinpehmoisella ylätasangolla.
Oksat hipoilivat hänen hamettaan. Se kahina ja hänen oma hiljainen
hengityksensä olivat ainoat kuuluvat äänet. Hän oli huomannut
mukavammaksi luopua kantamasta kilisevää helyketjua, ja nyt se oli
tallessa hänen kallionsa syvennyksessä. Hänellä oli muassaan vain
helmet, jotka kuutamossa välkkyivät hänen kaulallaan.
Hän asteli tietään, unohtaen kaiken muun paitsi yksinäisyyden riemua...
Kuten pienet tähdet häipyvät valtavaan valoon, samoin hukkuivat kaikki
Margaretin omat ajatukset... Ei ollut ainoatakaan kuvaa sekoittamassa
viehättävää, tenhoista näkyä. Hänen sydämensä kieli, jonka heräävä
tunne oli näpäyttänyt liikkeeseen, oli tauonnut värähtelemästä. Hän
ei ajatellut sitä miestä, jonka käsi oli kieltä koskettanut. Enää ei
hänen korvissaan kuulunut Mountin silkinpehmeän, sydäntähellyttävän
barytonin kaiku. Hän, jonka rinnassa joitakuita tunteja sitten oli
intohimo alkanut kuohua, ei tällä hetkellä edes huokaissut... Hän ei
tuntenut, kuinka hän nautti yksinäisyydestään. Äänettömänä hän asteli
tahdikkaasti eteenpäin. Häntä ei häirinnyt ainoakaan nimi, ei ainoakaan
kuva. Hän oli niin kaukana maasta, niin kaukana ruumiin tasosta, sen
riemuista, sen tuskista! Hän oli saanut takaisin sekä ruumiin että
sielun terveyden, mutta ei ollut tietoinen kummastakaan.
Hän liikkui henkenä henkimaailmassa, kuun viehättävässä, jäisessä,
persoonattomassa välkkeessä.