Margaret virui luolassaan myöhään yöhön saakka valveilla, silmät
levällään.
Ylen määrin kiihtyneenä ja huolestuneena hän heittelehti kyljeltä
toiselle ison päällystakin alla. Hän kyseli itseltään: »Mikä häntä
vaivaa? Jokin hänen on. Jokin, mitä ei ollut eilen.»
Sitten hän ajatteli: »Minkä tähden olin niin surkean onneton tänä
iltana? Miksi olin vähällä purskahtaa itkuun hänen laulaessaan? Minua
kalvaa koti-ikävä. Olen täällä... kaukana kaikista, joista pidän...»
Äkkiä hänelle selvisi: »Yhdestä seikasta olen varma. Hän salaa minulta
jotakin. Hän on salannut minulta jotakin koko ajan täällä ollessamme.»
Sitten vaisto (kuten vaisto silloin tällöin tekee) osui naulankantaan:
_»Tässä saaressa on jotakin kummallista, ja hän tietää, mitä se on.
Entäpä jos emme olekaan haaksirikkoisia. Entäpä jos minua onkin
pidätetty täällä jossakin määrätyssä tarkoituksessa?»_
Kuten tavallisesti sai vaiston neronleimahdus nytkin huonon vastaanoton
sitä kuuntelevalta järjeltä. Melkein heti Margaret päätteli: »Se on
järjetöntä! Mistä sellainen mielipuolinen ajatus lienee lehahtanut
päähäni?»
Taaskin hän pohti: »Mutta herra Mount koettaa aina minua estää
epäilemästä — mitä? Tietääköhän hän varmasti, että kaikki muut
hukkuivat? Näkikö hän heidän uppoavan? Saattaakohan se olla sitä?»
Sitten hän aprikoi: »Jokohan hän nukkuu? Kerran hän kertoi ehtineensä
vain kahdesti kääntyä ja sijoittua kasvot merelle päin, ennenkuin
vaipui uneen eikä tiennyt enää mistään.»
Vielä hän ajatteli: »Hyvä! Täysi kuu! On tuntikausia valoisaa kuin
päivällä... Kun uskon sen miehen olevan sikeässä unessa, nousen
vuoteesta... En odota huomisaamua lähteäkseni puolentoista penikulman
kävelylle. Menen tänä yönä... Jaksan kyllä taivaltaa. Jollen saakaan
saaresta mitään selville, väsyn ainakin niin, että palattuani nukun
kuin tukki —»
Se oli _hänen_ suunnitelmansa.