I
Ennen kuin Margaret toivotti hyvää yötä, virkkoi hän nuorelle
Mountille: »Te otitte ensimmäisen tutkimusvuoron! Huomenna tahdon minä
lähteä vaellukselle.»
»Vaellukselle — minkä tähden?»
»Olen kyllästynyt pysyttelemään yhdessä ainoassa pienessä, ahtaassa
paikassa.» Margaretia vaivasi tunne, ettei hän nyt voinut puhua tälle
miehelle avoimesti ja vapaasti, kuten hän olisi voinut tehdä edellisenä
iltana. Ihan ilman aihetta oli heidän suhteissaan tapahtunut jokin
muutos... »Kaipaan _pois_ täältä, herra Mount. Sallikaa minun liikkua
vähän, teettehän niin?»
(Heti häntä harmitti, että oli käyttänyt sanaa »sallikaa».)
Mount puhui hänelle kohteliaan vieraan tapaan.
»Neiti Verity, ette ole vielä varsin kauan harjoitellut tätä
ponnistuksia kysyvää elämää varten.»
»En haluakaan ponnistella. Tunnen oikein hyvin jaksavan! kävellä vähän
— puolitoista penikulmaa —»
»Ei vielä. Te väsyisitte perinpohjaisesti hoivailtavakseni—»
»Lupaan, etten väsy.»
»Sellaista ei voida luvata», huomautti nuori Mount, pistäen ukulelen
koteloonsa. Hänen itsehillintänsä salasi eräänlaista pelkoa...
Sillä tämän kiusallisen jutun hoitaminen alkoi käydä täpäräksi. Jollei
hän sitoisi tuota kotelon kiinnitysnuoraa tytön nilkkoihin, niin
miten hän saisi Margaretin pysymään määrätyllä alueella? Hän oli nyt
ilmeisesti päättänyt lähteä tarkastelemaan seutua. Entä jos hän sen
tekisi?
Se olisi pulman yksi ratkaisutapa. Mahdollisesti paras.
Entäpä jos tyttö lähtisi, pujahtaisi hänen luotaan puolentoista
penikulman taipaleelleen? Jollei hän kiertäisi ympyrässä, joutuisi
hän puolitoista penikulmaa samottuaan tielle ja vieläpä mainion hyvin
tehdylle tielle. Se veisi hänet johonkin noista kivisistä kylistä,
jotka muistuttivat _Grimmin kotisatuja_, jollekin noista kirkoista,
jotka olivat niin korkealla, että näyttivät olevan taivaanmatkan
puolivälissä. Hän tapaisi ihmisiä, muuleilla ratsastavia talonpoikia,
vuohipaimenia...
Se särkisi kaikki.
Äkkiä Mountin mieleen välähti, että olisi sääli, jos Margaret
yhdennellätöista hetkellä saisi kaikki selville. Hän teki omituisen
päätöksen... Niin kiukuissaan kuin hän olikin Lloyd-vanhukselle, tukisi
hän häntä loppuun saakka. Hän ei päästäisi tyttöä näkyvistään. Hän
keksisi verukkeita... Sellainen oli hänen suunnitelmansa.
»No niin, neiti Verity, nähdäänpähän, missä kunnossa olette
huomenaamulla. Hyvää yötä!»