»Niinpä niin. En ole oikeastaan perehtynyt tähän vehkeeseen... Juurihan
sen löysin... Tahdotteko polttaa noita kaitselmuksen lahjoittamia
savukkeita?»
Omaksi ja Mountin kummastukseksi Margaret ei tahtonut polttaa.
Tänä iltana hänestä tuntui kuin hän olisi taaskin ollut »pelkkiä
hermoja», mutta polttamisen hän ei uskonut nyt rauhoittavan
niitä. Hill-kadun varrella hän oli ollut pinttynyt ja kiihkeä
tuoksusavukkeiden polttaja — mihin hän oli tottunut huoneensa
ummehtuneessa ilmassa. Täällä se tapa oli jäänyt pois, samoin kuin
monet muutkin tottumukset — venyttelevä puhetapa, cocktailin himo,
suupielien laskeminen alaspäin, vaistomainen huulipuikon käyttö,
kaikki sellainen, mikä ei ollut synnynnäistä terveessä tytössä. Miehen
poltellessa tupakkaa ja soitellessa hän istui matalalla kivellään ja
lisäili nuotioon oksankappaleita.
Eikö Mount aikonut puhua hänelle koko iltana?
Vihdoin kuului kielien pehmeän helkynnän seasta miehen ääni: »Ettekö te
osaa laulaa jotakin, neiti Verity?»