Huvilassa oli Jack Verity usein laulanut, ja hänen pieni tyttärensä
(joka polvenkorkuisena oli seurannut häntä pukeutumishuoneen
parranajopeilin luota höyläpenkin luokse tai aittaan) oli kuunnellut
heltyneenä tai ihastuneena.
»— Isäni lauloi niin kauniisti. Ne olivat kaikki vanhanaikaisia
lauluja, joita en usko kenenkään kuulleen paitsi äitiäni ja
minua! Mielilauluni oli — niin, tietysti pois muodista... 'Vanha
kentyckilainen koti' —»
»Mutta kyllähän minä sen osaan.»
Hän näppäili kieliä hiljaa. Hänellä oli herkkätuntoiset sormet, jotka
osasivat houkutella kala-paran otteeseensa ja puristua naisenkäden
hermoihin niin, ettei nainen ikinä unohtanut niiden kosketusta! Niillä
sormillaan hän houkutteli alkusoiton sielun kuuluville. Sitten hän
alkoi laulaa miellyttävän, himmeän soiton säestämänä. Hänen äänensä oli
sametinpehmeä baryton, kouluttamaton, erehtymätön; se tapasi täsmälleen
jokaisen nuotin, osui jokaisen sellaisen kuulijan heltyneisiin
hermoihin, jolla on kuuleva korva.
»Nyt nuoret ne palkeilla leikkiä lyö,
ilo hilpeä ilmoille raikuu.
Kova aika saapuu, ja edessä on työ,
ja kaihoten laulumme kaikuu.»
Hänen _obligatonaan_ olivat pienet laineet, joiden ääni oli kuin silkin
kahinaa, nuotiotulen hiljainen lepatus...
Ei millään sanoilla voi kuvata äänen kauneutta; sitä on mahdoton
selostaa. Se välähtää ohitse nopeasti kuin valo, jota ei millään
valokuvvauskoneella, ei millään väreillä voida jäljentää. Se on
samanlainen kuin hetken kauneus, jolle emme lakkaa huutamasta: _»Oi,
viivy! Olet niin ihana.»_ Eikä siihen huutoon saada muuta vastausta
kuin ihanuuden katoaminen.
Hyvin hiljaa nuori Mount lauloi:
»Älä itke, neitonen,
anna murheen mennä,
kaikuessa hontelon
aatoksissa lennä
kotirattoon rauhaisaan
Kentuckyssä asumaan.»
Äänien ja soittimenkielien tenhovoima saaren yössä!... Yhä kuului
laineiden kohinaa, liekkien lepatusta, nukkuvan maan kohdalla henkivän
tuulen huokailua.
V
Mountin reipas puheääni särki lumouksen. »Vuosia sitten kuulin tämän
vanhan sävelen ja ehdottomasti oikein. (Esitin sen kai kokonaan
väärin.) Se on varmasti yhtä hyvä kuin nykyiset, uudet ja 'hienot’,
eikö teistäkin?»
Margaret (joka näkyi tummana hahmona nuotion hehkua vasten, vain
helmissä vaaleanpunerva välke) ei voinut vastata heti.
Mount oli näppäillyt soittimen kieliä aavistamatta, mikä muu kieli oli
värähdellyt.