Hänen aikaisemmin kuvittelemallaan troopillisella saarella oli pimeys
aina verhonnut maanpinnan yhtä nopeasti kuin näyttämön esirippu
piilottaa auringon valaisemat ryhmät kolmannen näytöksen päätyttyä.
Mutta niin ei täällä. Täällä oli aina ollut hämärä aika. Hämärä tuli
nytkin.
Se oli tuoksuva, viileä, leppeä, ruusuinen sinipunerva. Iltataivaalla
välkkyi Venus valkeana. Muut tähdet lähettivät sille tuikkivia
tervehdyksiään. Pian kiipesi kuin laaja, pyöreä, punertavan
kermanvärinen kehrä verkkaisesti näkyviin oikealla kädellä kohoavan
kallion takaa. Joka hetki muuttui öinen väritys rikkaammaksi,
värähteleväksi. Nuotio hohti punertavana, miehen ja tytön hahmojen
taustana; sen valo heijastui oikullisesti heidän hampaistaan ja
silmänvalkuaisistaan; se pani helmet kimaltelemaan Margaretin kaulalla,
kultaiset kellonperät Mountin vyöllä. Kauempana oli kaikki kiedottu
pimeyteen, salaperäiseen, äärettömään...
Jotkut ihmiset olisivat saattaneet sanoa: _»Se näytti
näyttämömaisemalta.»_... Tuho periköön niin ontuvan vertauksen! Sillä
tällaista näkyä koetetaan näyttämöllä alituisesti saada aikaan (mutta
ei koskaan saada).
Kun puhutaan suu puhtaaksi, milloin ovat tasaiset palkit voineet
harhauttavasti kuvata maaäidin aaltoilevaa rintaa?
Miten voitaisiin näyttämölle saada eloisaa, hymyilevää valoa,
kasteenkosteata hämärää? Miten voisi merituulahdus puhaltaa
näyttämöohjaajan pöydältä? Millaisilla näyttämövälineillä voitaisiin
kuvata luonnon kohinaa ja rytmillistä huolintaa niille, jotka tuntevat
luontoa? Kun taide on pannut parhaansa, antanut osuvimpansa, jää
näyttämöstä aina samanlainen vaikutelma kuin valaistuista laatikoista,
joissa lasten pahvinuket pannaan sätkyttelemään vetämällä niitä
kömpelösti sovitetuilla langoilla.
Mutta täällä oli Omarin villi luonto — Omarin ja hänen kaikkien
miljoonien veljiensä, jotka ovat koskaan tunteneet kaihoa —
»Ja sinä —»