Ensimmäisen kerran haaksirikon jälkeen oli heidän illallisenaan
muutakin kuin kalaa, simpukoita, kasviksia ja putouksen vettä.
Mikä odottamaton onni!... Nuori pari syödä mutusti keksejä, joiden
väliin oli pantu kielileikkeleitä; he pureksivat makeita, meheviä
omenia. Syvimmistä osterinkuoristaan he joivat kuumaa, elähyttävää,
punakeltaista curaçoaa. Sen olisi pitänyt olla hilpeä ateria!
Se oli äänettömin, painostavin, minkä he olivat nauttineet ensimmäisen
saarella syömänsä kala-aamiaisen jälkeen. Mountia kiukutti entistä
pahemmin heidän tilansa, josta hän ei saanut keskustella. Hän
vannoskeli mielessään, ettei hän päästyään kerran eroon Lloydista enää
ikinä puhuttelisi moista vintiötä koko elämänsä aikana. Hän ei ikinä
menisi häntä kohtaamaan. (Hänen Lloydia kohtaan tuntemansa, yltynyttä
raivoa olivat itsesyytökset vain omiaan pahentamaan. Sillä hän,
Mount, oli saanut puoliseksi sipulikastiketta, vasikanlihavatkulia,
oikeata leipää ja oikeata kahvia, kun taas tämä lapsipoloinen ei ollut
maistanutkaan ruokaa hänen lähdettyään)... Hän ei enää ikinä tapaisi
Lloyd-vanhusta eikä ketään hänen seurapiiriinsä kuuluvaa henkilöä.
Sellaisia olivat Mountin mietteet juhla-aterian aikana.