Niin hän olikin.
Eikä hän ollutkaan syyttä, sillä odotettuaan tuntikausia ja
tiedusteltuaan hurjan kiihkeästi, hän oli saanut kovin onton,
tyhjänpäiväisen, epätyydyttävän vastauksen, jonka herra Lloyd oli
jättänyt sen kaupungin hotelliin. Sieltä hän oli ainakin löytänyt
sen vanhan veijarin jäljet. Vastauksessa oli ollut kaksi lausetta:
_»Jatkakaa toistaiseksi! Lähetän tietoja.»_
Mitäpä hän olisi senjälkeen voinut tehdä muuta kuin vedota kylän
papin ja postinhoitajattaren, joka samalla oli kylän ainoa kauppias,
sääliväisyyteen?
»Olette löytänyt jotakin. Olette todella löytänyt jotakin
haaksirikkotavaraa», huudahti Margaret, siten vapauttaen Mountin
punomasta lisävalheita. Palatessaan takaisin leiripaikalle hän oli
kiukkuisena sommitellut tarun, että hän oli löytänyt kotelon, joka oli
ollut ahtautuneena kallionrotkoon heidän oikealla puolellaan olevassa
lahdekkeessa. Nyt hänen ei tarvinnut turvautua siihen.
»Katsotaanhan, mitä siellä on», pyysi Margaret, käyden kotelon kimppuun
ja kiskoen sormineen tiukkaa, monimutkaista solmua...
Margaret ja Mount aukaisivat tiiviisti sullotut kääreet innokkaampina
kuin olisivat entisaikaan olleet, vaikka tarkastettavina olisivat
olleet Fortnumin ja Masonin koko varastot. Kotelossa oli monenlaista
tavaraa, kuten iso laatikko Petit Beurre-keksejä, kymmenkunta
omenaa, lasipurkki kielisäilykettä, kuivattua makkaraa, ranskalaisia
tulitikkurasioita, savukkeita, pullo punakeltaista curaçoa-likööriä,
suklaata, saippuakappale (jonka Margaret kiihkeästi sieppasi), iso
veitsi ja lopuksi jotakin vanhassa nahkakotelossa.
»Herra Mount, mikä on tämä kummallinen vehje?»
»Sitä teidän sopii kysyä», vastasi Mount typerän näköisenä. Hän ei
käsittänyt, miten hän oli saattanut olla sellainen tomppeli. Hän oli
jaksanut torjua vanhan, hyväntahtoisen papin esitykset, kun tämä oli
tarjonnut hänelle todella tarpeellisia esineitä, kuten saksia ja
partaveistä. Tavattomasti ponnistaen tahtoaan hän oli hylännyt nämä
elämäntarpeet, sillä hänenhän täytyi viimeiseen saakka näytellä tytölle
asumattoman saaren kujetta ja käyttää avukseen kaikkia senmukaisia
yksityiskohtia. Mutta sittenkään — sittenkään hän ei ollut jaksanut
vastustaa, kun hänelle tarjottiin hyödytöntäkin turhempaa...
Mielessään moittien itseään hän lausui ääneen: »Minkätähden tämän
kotelon sulloja, ken hän sitten lieneekin, on pannut siihen
lisäpainoksi tämän mitättömän kapineen —»
»Mutta mikä se sitten on?»
»Niin, ajatelkaahan. Se on ukulele.»
»Oi, kuinka hauskaa! Osaatteko soittaa sillä, herra Mount?» »Kyllä
jonkun verran. Mutta arvokkaan tilan täyttäminen hyödyttömällä
soittokoneella jonkun käytännöllisen esineen asemesta —»
Hän näytti niin suunnattoman harmistuneelta, ettei Margaret edes
ottanut puheeksikaan unohtuneita tulitikkuja ja kelloa.
Hän salli nuoren miehen itsensä löytää ne. Mount pisti ne paikoilleen
hiiskumatta mitään. Mahdollisesti hän kuvitteli, ettei Margaret ollut
niitä huomannutkaan.