Hän riemastui löytäessään, mitä Mount oli jättänyt jälkeensä. Jättänyt,
unohtanut, huolimattomuudessa jättänyt! Kivellä lähellä putousta oli —
kaksi verratonta aarretta, joista toinen oli tulitikut — tulitikkurasia.
»Kuinka mainiota!» riemuitsi Margaret kuten koulutyttö. »Hän, juuri
hän! Aina nuhtelemassa minua, kun en muista, mihin olen pistänyt
haarukan! Sättimässä minua, kun olen unohtanut veitsen jonnekin! Enää
hän ei saa hiiskua minulle sanaakaan. Nyt on minun vuoroni moittia
häntä huolimattomuudesta... Annankohan tulen sammua?» mietti hän
pahankurisesti.
»Rajoitan nuotiota vähän ja sitten annan sen sammua. Kun hän
sitten luulee kadottaneensa tulitikut —» Samoin kuin pikku pojat
tallettavat kalleuksiaan, sujautti hänkin kallisarvoisen rasian
povelleen villapaitansa alle, jonka ympärille nyt oli vyöksi kiedottu
Mountin autovaipasta leikattu hihna. Nauttien hän antautui ennakolta
kuvittelemaan, minkälainen kohtaus siitä sukeutuisi. Mahdollisimman
lyhyessä ajassa hän eli sen etukäteen. Sillä heti kun hän taaskin
käänsi päätään, osui hänen katseensa toiseen aarteeseen, jonka Mount
oli pudottanut, jättänyt, unohtanut.
Mountin kello!
Kuinka liiallista hyvää! Mikä mieheen oli mennyt, kun hän niin kokonaan
poikkesi tavallisesta huolellisuudestaan tänä aamuna?
Margaret otti käteensä kellon, vanhanaikaisen, sievän, kultaisen
vehkeen, joka (kuten Mount oli kertonut) oli ollut hänen äitinsä. Äidin
olivat olleet myöskin ohuet kultaperät, joissa hänkin kantoi kelloa.
Kello oli perineen aina ollut kiinnitettynä hänen leveään vyöhönsä.
Aina hän piti kelloa vyönsä taskussa, ja perien toinen pää oli kiinni
toisessa taskussa, joten se ei jäänyt häneltä koskaan.
Mutta nyt — nyt _hän_ oli jättänyt sen!
Margaret ajatteli häntä tuiki ystävällisesti, unohtaen hänen
käytöksensä ja riidanhalunsa, miettien vain, miten hän nuhtelisi häntä
ja kuinka hyvin hän oli sen ansainnut... Äkkiä hän huomasi pienen
kellon takakuoreen kiinnitetyn esineen. Pieni valokuva tietystikin.
Luonnollisestikin pienoiskuva. Hyvin nuoren, tummasilmäisen tytön kuva.
Sehän oli selvä. Sitä katsellessaan Margaret heti arvasi, että tuon
tytön täytyi olla Mountin morsian.
Kohta senjälkeen hän tunsi tuskaa.
Se kummastutti häntä niin suuresti, ettei hän aluksi osannut
määritellä, miltä hänestä tuntui. Sitten hän tunsi sen uudelleen, ja
nyt hän ei voinut erehtyä. Tuskaa. Sielullista tuskaa, joka melkein
vaivasi ruumiillisesti. Sydämessä pistävä tuntu, kurkkuun kohosi
jotakin...
Hän, joka oli ajatellut: _»En koskaan voi olla, onneton tällä
saarella.»_ Nyt hän oli tulossa onnettomaksi!
Hetkisen hän seisoi otsa rypyssä. Sitten hän laskeutui istumaan
auringon lämmittämälle soralle, veti polvet leukaansa saakka ja mietti.
Outo, jäytävä kipu, kurjuuden tunne, valtasi hänet.
Paljoa myöhemmin hän selitti itselleen sen johtuneen säälistä, kun
hän ajatteli, että Mount oli erotettu tytöstä, jonka kuva oli kellon
kuoressa.
»Tietystikin tyttö kuvittelee, että Mount on hukkunut ja ettei hän enää
milloinkaan näe häntä. Se on hirveätä hänestä ja luonnollisesti myös
Mountista. Senpätähden hän on niin huonolla tuulella; häntä kalvaa se
epävarmuus, kuinka kauan kestää, ennen kuin hän näkee tytön jälleen...
jos näkee.»
Vilpittömästi puhuen, Margaret ei aavistanut, mitä hänen sydämessään
tuntunut pistos, kurkkuun kohonnut möhkäle, jäytävä, kalvava tuska
merkitsivät. Saatuaan ensimmäisen vihjauksen sydämessään piilevästä,
alkuaikaisesta väijyjästä hän tuli murheelliseksi, hätkähti...
Tuntia myöhemmin hän asteli rauhattomana edestakaisin (paljain
jaloin, sillä kumikengissä alkoi näkyä pahoja kulumisen merkkejä ja
hän säästi niitä kiipeilläkseen ne jalassa kallioilla). Hän käveli
sinne tänne hietikolla kytevän, tukahdutetun nuotion lähettyvillä.
Paikkansapitämättömillä verukkeilla hän koetti tukahduttaa toista
liekkiä, joka oli viriämässä hänen rinnassaan.
»Varmasti saapuu vielä toinenkin laiva», järkeili hän.
Mielenhaikeus ja mustasukkaisuus kytivät... tukehtuivat ... Pannessaan
kelloon varovasti omien helyjensä joukkoon kallionhalkeamaansa
hän päätti antaa sen Mountille heti, kun tämä sitä kaipaisi.
Mutta hetkisen kuluttua hän otti kellon jälleen esille — veti
tulitikkurasian piilostaan ja sijoitti sitten ne molemmat huolekkaasti
silmäänpistävälle kohdalle sille kivelle, jolla Mountin oli aina tapana
istua. Hän odotti Mountia...
Hän ajatteli: »Minnehän hän lienee mennyt? Mitä hän on saattanut
löytää? Missä hän on?»