Mutta hän ei jaksanut pitää ajatuksiaan kaukana tavallisesta
seuralaisestaan, joka aina muulloin oli ollut niin kumppanillinen ja
jonka kanssa oli ollut niin helppo tulla toimeen. Minkälainen peto hän
olikaan ollut tänä aamuna! Kuinka inhoittavasti hän olikaan lausunut:
»Hyvästi!», ennen kuin lähti astelemaan kallionrinteelle, noudattaen
solisevan puron, heidän ainoan ruoka-aittansa, juoksua.
»Hyvästi», tosiaankin! Niin kohteliaasti...
(Peto!)
Valmistautuessaan uimaan Margaret muisti aikaisemman elämänsä aikana
kerran sanoneensa jollekulle, ettei hän sietänyt Tom-sedän »nuorta
ystävää Mountia». Hän käyttäytyi niin kauheasti.
»Niin se on», hän mietti kiskoessaan villapaidan lyhyttukkaisen
päänsä ylitse ja viskatessaan tweedkankaisen hameensa syrjään. »Hänen
käytöksensä on kerrassaan hirvittävää.»
Sitten hän vaipui pohtimaan. Kuinka kiehtova Mount osasi olla! Kuinka
hupaisa hän oli ollut! Kuinka herttainen silloin, ensimmäisenä
päivänä, jolloin hänen ruumiinsa oli ollut niin jäykkä, hellä ja ylen
rasittunut! Kuinka myötätuntoinen! Ja myöskin ystävällinen hänen
lapsellisiin kirjeihinsä nähden! Aina niin »kiltti», joskin niin
sulkeutunut! ...
Sillä sulkeutunut hän oli aina.
Vaikka hän oli haastellut Margaretille tuntikausia — vaikka hän
(hääriessään puron partaalla, veistellessään tai kävellessään
hänen vierellään pensaikossa) oli selostanut hänelle monien
lukemiensa kirjojen sisällön, vaikka hän oli kuvaillut näkemiään
näytelmäkappaleita, kertonut hänelle sellaisten maiden elämästä,
joissa Margaret ei ollut milloinkaan käynyt — jopa sodan aikana omalla
torpeedonhävittäjällään vietettyä elämää — oli Mount, vaikka olikin
ollut veljellinen, sittenkin pysynyt erehtymättömän suljettuna.
Hän ei ollut kertaakaan maininnut Margaretille ainoatakaan häntä
henkilökohtaisesti koskevaa seikkaa. Niin, ei kertaakaan koko
aikana, minkä he olivat olleet tällä asumattomalla saarella yhdessä.
Puhuisikohan hän milloinkaan? Margaret aprikoi...
Hän muisteli lukemattomia muita asioita, joista Mount oli hänelle
haastellut... Hän tunsi Mountin äänen jokaisen soinnahduksen,
muisti, miten hän lausui: »Ahaa!», »Tosiaankin, neiti Verity...»
tai ystävällisesti huomautti: »Älkää olko hupakko!» Hän muisti
Mountin sinisten silmien hymyn, hänen tumman päälakensa välkkeen
auringonpaisteessa, hänen kasvojensa sivukuvan, hänen miellyttävän,
pienipäisen, leveäharteisen varjokuvansa, joka iltaisin kuvastui
tummana liekkejä vasten. Kaikki nämä yksityiskohdat hän oli pannut
merkille vain sen tähden, että Mount oli ainoa henkilö täällä.
Mount teki ilkeästi jättäessään hänelle vastenmielistä muistettavaa
poistuessaan hänen luotaan ensimmäisen kerran. (»Kuvitelkaahan, että
tuhlaisimme tulitikun!» Pahatuulinen raakalainen!)
Ilkeätä sekin, ettei Mount ottanut häntä mukaan tälle ensimmäiselle,
saaren sisäosiin tekemälleen retkelle. Hän oli kyllästynyt tähän
rantakaistaleeseen. Hän olisi niin halusta lähtenyt tutkimaan, mitä oli
noiden kaukaisempien kallioiden, lehdon, asumattoman alueen takana.
Mutta esittäen hataroita tekosyitä oli Mount jättänyt hänet
tänne... (puhellen _»ihanasta säästä»_ ikäänkuin teatterimaisella
puutarhakävelyllä... Pyh!)
Vasta uinnin jälkeen — (Mount oli vaatinut häneltä lupauksen, ettei hän
Mountin ollessa poissa läheisyydestä menisi omaa mittaansa syvemmälle)
— vasta uinnin, hieronnan, voimisteluliikkeiden ja luuta kädessä
häärinnän jälkeen alkoi Margaretin harmi talttua.
Pian hän oli riemuissaan...